Sinä, mies tai nainen, joka olet päättänyt elää pysyvästi ilman kumppania. Mitkä asiat tähän ovat vaikuttaneet?
Kommentit (77)
Ikä on vaikuttanut lopulliseen päätökset ja tietty terveyteen liittynyt operaatio -
nuorena vaikutti huono itsetunto, ihan turhaan tietysti...
Kävi nyt vain näin.
Muutun ihan hirveäksi, jos olen parisuhteessa. Liian mustasukkaiseksi ja omistushaluiseksi jne. Tunnen oloni vapautuneemmaksi, jos olen yksin eikä tarvitsekaan miettiä tuollaisia asioita. Joo, varmasti huono itsetunto.
En ole ikinä kokenut vetoa kuin pariin ihmiseen teini-iässä, ja sekin on hälvennyt kun ollaan tututstuttu tarkemmin. Suvussa skitsofreniaa, ja itsellenikin on tullut pahaa vainoharhaisuutta kovan stressin alla. Ja en kestäisi toista ihmistä saman katon alla. Olen siis nainen.
Luulen olevani aseksuaali, enkä kaipaa läheisyyttä muutenkaan.
Nuorempana olen ollut parisuhteessa.Lapsiakin on.Joten been there done that.Jo silloin nautin siitä ajasta kun mies ei ollut kotona.Mitä pidempään oli pois, sen parempi.
Nykyään sitten saan nauttia tästä kaiken aikaa.Ja ilman kumppania (myös ilman mitään yhden illan juttuja) olen ollut vuosia.
Olin jo lapsena yksin viihtyvää sorttia, keksin tekemistä ja viihdyin.Jos joku kaveri tuppautui juttuihin mukaan, ne meni vähän pilalle, kun en voinut tehdä täysin omien suunnitelmien mukaan.
Teini-iässä sitten opettelin sosiaaliseksi, ja kavereita riitti.Olin hauskaa seuraa ja ihan suosittu.En vaan viihtynyt, sosiaalisuus tuntui pakotetulta.
Nyt riittää, että töissä täytän tätä puolta, kotona saan olla omissa oloissani, ja mieli on tasapainossa.
Muutamia parisuhdeyrityksiä on takana. Ei ole vain natsannut. Kun olen parisuhteessa on minulle itsestään selvää, että suhteeseen panostetaan eikä arvota, että löytyisikö jostakin joku parempi. Valitettavasti kumppanit ovat olleet eri linjoilla, ja siitä kumpuava epävarmuus on ollut minulle liian vaikeaa. Olen huomannut, että loppujen lopuksi olen parhaimmillani ja onnellisimmillani silloin, kun elämässäni ei ole turhaa draamaa. Eli itsellistä elämää viettäen.
Olin jo parisuhteessa vuosikymmenen, joten kaikki turhat haihattelut ja haavekuvat ovat särkyneet aikoja sitten. Myös seksistä on kadonnut uutuudenviehätys. Kun kontrastina parisuhteelle saakin nyt näin sinkkuna tulla ja mennä miten huvittaa, rahaa säästyy ja siivoamisen tarve on olematon, niin melkoinen mies sitä saakin tulla vastaan, että tästä vapaudesta luovun.
En ole koskaan erikseen "päättänyt", että elän elämäni ilman kumppania. Se on ollut täydellinen itsestäänselvyys ihan lapsesta lähtien (nyt olen 60+), eikä mieleeni ole ikinä tullut, että voisin tai haluaisin elää jotenkin toisin.
Olen ihan normaali, sosiaalinen ja jopa ns. menestyvä ihminen, jolla on elämässään aika lailla kaikkea, ystäviä, sukulaisia ja rakkaita ihmisiä, ihana työ, kiinnostavia harrastuksia, kiva koti. Ainoastaan se niin sanottu elämänkumppani puuttuu.
Ja miksikö? Siksi, että en viihtyisi edes maailman mukavimman ihmisen seurassa niin hyvin kuin viihdyn yksin.
Vaikka vietän oikein mielelläni aikaa muiden kanssa, psyykelleni ja jaksamiselleni on välttämätöntä viettää isoin osa vuorokaudesta yksin. Näin lataan akkuni aina seuraavaa päivää varten.
Haluaisin perheen ja saada lapsia mutta en halua valehdella kumppanille niinkin tärkeästä asiasta kuin seksuaalisuus. Lähes mahdoton yhtälö koska olen nykyajan noita.
Niin monta syytä.
Olen aika itsekäs. Se, mitä epäitsekkyydestäni jää jäljelle, annan lapselleni. Ei jää paljon aikaa tai energiaa kiinnostua toisten asioista kuin oman perheen.
Fyysinen sairaus joka tekee monesta asiasta vähän vaikeaa. En ole hyvä seuralainen esimerkiksi matkusteluun ja spontaaneihin tempauksiin, vaikka haluaisin kyllä olla.
Harrastus, joka on itselleni tärkeämpi kuin kukaan ihminen.
Olen mustasukkainen ja minulla on ikävän korkea moraali; en pidä, että kumppanilla olisi ollut paljon suhteita tai että tykkäisi katsoa pornoa tms. Käsitän, että tällaista kumppania olisi vaikea löytää, saati että hän kiinnostuisi minusta.
Liikaa huonoja kokemuksia, olen jo rikki enkä jaksa uskoa enää että minulle löytyisi ketään. Eikä minulla ole enää mitään annettavaa.
Kun on tavallisen ruma, huonosti varusteltu, eikä rahaakaan juuri ole, niin olihan se helppo valinta.
Vierailija kirjoitti:
Kun on tavallisen ruma, huonosti varusteltu, eikä rahaakaan juuri ole, niin olihan se helppo valinta.
Tämä. Vastakkainen sukupuoli on kollektiivisesti päättänyt tämän asian puolestani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on tavallisen ruma, huonosti varusteltu, eikä rahaakaan juuri ole, niin olihan se helppo valinta.
Tämä. Vastakkainen sukupuoli on kollektiivisesti päättänyt tämän asian puolestani.
Te ette kumpikaan tainneet lukea kysymystä. Vastauksenne kuuluvat ihan johonkin muuhun ketjuun.
1. Huonot kokemukset. Olin naimisissa mielenterveysongelmaisen naisen kanssa. Omatkin voimat menivät toisen puolesta.
2. Kohtaamisongelma. Nykyisin on aivan mahdotonta saada sopivaa seuraa. Toisaalta elämäni on täynnä kaikenlaista tekemistä eikä siihen mahdu epätoivoinen seuran etsiminenkään.
Omat sairaudet ja sen tuoma työkyvyttömyys. Tämä karsii TODELLA PALJON kumppaniehdokkaita. On vaikea löytää kumppania, jolla olisi samanlainen elämäntilanne, josta innostuisin seksuaalisessa mielessä, jolla olisi samanlaisia mielenkiinnon kohteita ja tulevaisuuden suunnitelmamme sopisivat yhteen. Todennäköisyys sopivan kumppaniin löytämiseen on niin pieni, että käytetty aika vs hyötysuhde on niin huono, etten enää jaksa yrittää.
M31v
Alkuun kun jäin yksin, ajattelin viettää aikaa yksinäni. Tehdä itselleni jotain mielekästä, nauttia ja ihmetellä. Sitten rupesin ajattelemaan, että nyt olisi mukava etsiä joku mukava ihminen rinnalle.
Mutta aina vaan sanoin itselleni, ehkä ensikuussa, ehkä seuraavana vuonna. Jossain vaiheessa tajusin, että olin ollut niin pitkään yksin, että siitä oli tullut normaali olotila. Nyt vaan sanon itselleni, ehkä seuraavassa elämässä.
M
Tarpeeksi kun saa pakkeja niin pitäkää tunkkinne.
Otsikon kysymys voisi kuulua myös: "Sinä mies tai nainen joka olet kaikesta huolimatta päättänyt pystyä elämään ilman kumppania jne..."
Viihdyn paremmin yksin. En osaa enkä halua opetella elämään jonkun toisen kanssa.