Miten ihmeessä te työssäkäyvät äidit jaksatte alle kouluikäisten lasten hoitoa vielä työpäivän jälkeen!?!

Kärsin kroonisesta vauvakuumeesta vuosikausia. Se hävisi kuin tuhka tuuleen, kun omat lapset olivat jo kouluikäisiä ja sain yhdeksi viikonlopuksi yhden 2-vuotiaan HELPON lapsen meille hoitoon. Olin niin uupunut sen jälkeen, että vauvakuume loppui siihen.

Ehkä sitä jaksaa, kun on pakko. Mutta kun ei enää ole, niin sen työmäärän huomaa ihan eri tavalla.

Pienten lasten kanssa elää aika sumussa. Mäkin olin pitkään kotiäiti, enkä missään nimessä olisi jaksanut siihen päälle vielä käydä töissä. Ihan uskomatonta, että jonkun aivot pystyy tekemään töitä ja hoitamaan pieniä lapsia vielä illat ja viikonloput.

Tajusin kun ensimmäinen oli syntynyt, että tämä on oikein hyvä lukumäärä. Ei ole ollut sen jälkeen koskaan mitään vauvakuumeilua. Lapsi on nyt jo teini ja olen iloinen, että jo noin iso. Olen mukavuudenhaluinen ja minulla on jo paljon omaa aikaa.

Siksi vähän ihmettelen, että täällä niin moni valittaa väsymystään lapsiperhearjesta, että miksei ymmärrä lapsia tehdessään omia voimavarojaan..?

Joo en tajua. Olin kesätöissä osa-aikaisena 6 h/pv, työpäivä loppui jo klo 14. Tämän jälkeen hain lapset päiväkodista ja se iltapäivä/ilta tuntui raskaammalta kuin yksikään minuutti siellä työssä. Lapset menivät hoitopäivistä levottomiksi. Hyörivät ja pyörivät, ja tarvitsivat ulkoilua, temppuratoja, hippaleikkejä... Olin ihan puhki koko kesän.

Syksyllä alkoi yliopisto-opinnot ja ai että on rentoa! Siis oikeasti. Käyn luennolla silloin tällöin, opiskelen lähinnä kotona ja lapset ovat rauhallisia iltaisin, kun päiväkotiin ei ole pakko mennä todellakaan joka päivä. Erittäin toimiva systeemi, arki tuntuu helpommalta kuin kotiäitinä/työssäkäyvänä äitinä. Ja etenen siis opinnoissa ihan tavoitetahdissa.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin kun ensimmäinen oli syntynyt, että tämä on oikein hyvä lukumäärä. Ei ole ollut sen jälkeen koskaan mitään vauvakuumeilua. Lapsi on nyt jo teini ja olen iloinen, että jo noin iso. Olen mukavuudenhaluinen ja minulla on jo paljon omaa aikaa.

Siksi vähän ihmettelen, että täällä niin moni valittaa väsymystään lapsiperhearjesta, että miksei ymmärrä lapsia tehdessään omia voimavarojaan..?

Minä ainakin halusin lapsia niin vimmatun paljon, että olisin mieluusti vaikka valvonut kolme vuotta putkeen siitä ilosta, että sain ison perheen. Ehkä sitä eli jossain endorfiinihöyryissä ne pikkulapsivuodet, eikä huomannut omaa väsymystään. Ja nyt jos "joutuu" edes tunnin olemaan jonkun 1v:n kanssa, niin ne energiat valuvat ihan nolliin.

Ei me jaksetakaan :(

Vielä 10 minuuttia töitä ja sitten pitäisi raahautua päiväkodille hakemaan lapsi. Piiiiitkä viikonloppu edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin kun ensimmäinen oli syntynyt, että tämä on oikein hyvä lukumäärä. Ei ole ollut sen jälkeen koskaan mitään vauvakuumeilua. Lapsi on nyt jo teini ja olen iloinen, että jo noin iso. Olen mukavuudenhaluinen ja minulla on jo paljon omaa aikaa.

Siksi vähän ihmettelen, että täällä niin moni valittaa väsymystään lapsiperhearjesta, että miksei ymmärrä lapsia tehdessään omia voimavarojaan..?

Minä ainakin halusin lapsia niin vimmatun paljon, että olisin mieluusti vaikka valvonut kolme vuotta putkeen siitä ilosta, että sain ison perheen. Ehkä sitä eli jossain endorfiinihöyryissä ne pikkulapsivuodet, eikä huomannut omaa väsymystään. Ja nyt jos "joutuu" edes tunnin olemaan jonkun 1v:n kanssa, niin ne energiat valuvat ihan nolliin.

Joku biologian juoni tässä on kyseessä.

En tiedä, jotenkin sitä vain on pakko jaksaa. Minä lapseni halusin niin niistä on se vastuu jaksettava kantaa, ei auta poru. Aikataulutus on helpottanut asiaa sekä suunnittelu etukäteen, ei mene aikaa säätämiseen. Toki yllättävät tilanteet erikseen, mutta niitäkin koitan parhaani mukaan ennakoida. Otan lasta mukaan askareisiin, niin tulee sitä yhdessäoloakin ja tekemistä. Se on lapselle myös tärkeää kun saa tuntea olonsa hyödylliseksi perheessä vaikka onkin pieni (5,5v ja 3v).

No, pakkohan se oli jaksaa ! Ei ollut vaihtoehtoja ja ei ollut varaa olla kotiäitinä. Näinhän se on nykyään tosi monessa perheessä, halua olisi olla kotona mutta ei ole mitään mahdollisuuksia siihen. Niin se elo ja olo vaan meni ja nyt sitä saa ihan tarpeeksi huilata, asun yksin ja muksut aikuisia ja omillaan :) Aikansa kutakin. 

Minulla oli vain yksi poika. Työpäivän jälkeen isä haki päiväkodista ja yleensä joku kaveri tuli meille. Laitoin sapuskat pöytään, pojat söivät ja menivät pojan huoneeseen leikkimään tai kavereiden kanssa pihalle. Puuhailin ja katsoin keittiön telkkaria samalla, laitoin iltapalan ja poika tuli kotiin, tehtiin iltapesut ja isä luki iltasadun.

Poika on nyt 19, en koe että ois ollut rankkaa ikinä. Olen kai rento tapaus tai lapsi helppo?

No ei tuo nyt ollut väsyttävää kuin sairausaikoina. Menin töihin kun lapset olivat vuoden vanhoja, ei siinä nyt mitään älyttömän raskasta ollut, normaalielämää. Omat prioriteetit olivat silloin toisenlaiset, siivosin kun kerkesin, nyt on paljon siistimpää kun lapset jo teinejä. Itse en ikinä olisi jaksanut olla kotona, oma palo toteuttaa itseä on liian suuri, olisin tehnyt lapsiraukoista projekteja. Töiden jälkeen silloin ja nykyään on kyllä aivoiltaan väsynyt, mutta perhe tuo aivan toisenlaista ajateltavaa ja tekemistä, tasapainottaa hyvin kiireistä työtä.

Ei ole vaihtoehtoa. Se on vaan jaksettava, vaikka välillä joutuu valvomaan vuorokaudenkin putkeen.

t. epäsäännöllistä työaikaa tekevä vuorotyöläinen

Mitä "hoitamista" kouluikäisissä lapsissa on? Kunnon marttyyrimärinää jälleen kerran.

Aikaa on kuitenkin palstallakin makaamiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä "hoitamista" kouluikäisissä lapsissa on? Kunnon marttyyrimärinää jälleen kerran.

Aikaa on kuitenkin palstallakin makaamiseen. 

Opettele lukemaan.

Sanoppa muuta! En meinaa jaksaakaan. Ja työpäivä on luokanopettajana jo varsin lapsitäyteinen ja hektinen.

Vieraan lapsen hoitaminen on paljon kuormittavampaa kuin omien. Omat menee aina helpommin siinä sivussa. Sen takia ärsyttääkin, kun jotkut on tunkemassa omia pieniä lapsia yökylään sillä asenteella, että "siinähän ne menee..." Ei mene, ne on aivan toisenlainen työmaa. Pahimpia on nämä sukulaiset, jotka yrittää tunkea meille taaperoitaan viikonlopuksi, kun aina on jotain "menoa". Kun oma elämä on jo kouluikäisten kanssa ja nuo taaperotkaan ei ole omia, niin miksi joku olettaa, että jaksaisin uhrata viikonloppuni piikana? Lomalla voi ottaa yhdeksi yöksi, työvuoden aikana en mielelläni lainkaan tai sitten ihan pe klo 19- la klo 11. Ärsyttää, kun ei tulla edes hakemaan lapsia ajoissa vaan ne notkuu pitkälle alkuiltaan täällä. Monesti on tehnyt mieli soittaa jo klo 12, että koskas tulette hakeen, että mekin saadaan alkaa viettämään viikonloppua... Ja vielä vähemmän kiinnostaa olla piikana, kun mennään ryyppäämään ja nukutaan neljään iltapäivällä. GRRHH.

Vierailija kirjoitti:

Olin kotiäiti neljän lapsen kanssa kunnes nuorinkin meni kouluun. Menin sitten töihin. Ketään ei ole tarvinnut koskaan hakea päivähoidosta työpäivän jälkeen, eikä nuorin ollut missään koulun iltapäiväkerhossakaan, kun tuli muiden sisarusten luo koulusta kotiin.

Olen nyt tämän viikon hoitanut poikkeuksellisesti siskon poikaa, kun sisko toipuu jalkaleikkauksesta ja miehensä on tämän viikon työmatkalla. Olen siis hakenut pojan päiväkodista ja tuonut meille, vienyt iltapalalle kotiin ja hakenut taas aamulla.

Olen AIVAN POIKKI! Ja siis aivan poikki, vaikka poika on ollut meillä hoidossa noin neljä tuntia päivän aikana. Hirvittävän sitovaa ja kuluttavaa. Haluaisi työpäivän jälkeen vain rojahtaa sohvalle ja olla, kysellä omien lasten koulukuulumisia, käydä ehkä kaupassa, ehkä jumpassa, ehkä ulkona kävelyllä, tehdä ruokaa jne. Mutta kun on tuo 2v, joka hyppii, pomppii, kyselee, juoksee, kyselee, puhuu, pitää auttaa vessassa, pitää laittaa ruoka eteen jne.

Normaalisti menen 22-23 aikaan nukkumaan, nyt ollaan sekä mies että minä nukahdettu jo 21-22. Ei vaan jaksa pysyä hereillä.

En ole aiemmin edes tajunnut miten helppoa oli olla vain kotiäiti. En todellakaan olisi jaksanut neljää pientä lasta työpäivän päätteeksi! Meillä ei takuulla olisi edes neljää lasta, jos olisi pitänyt mennä töihin. HUH!

Omat lapset omassa kodissa on täysin eri asia kuin hoitolapsi vieraassa kodissa. Omien lasten kanssa ottaa paljon rennommin ja lapset viihtyvät omassa kodissaan enemmän omissa oloissaankin.

Ei minua ainakana stressannut, vaikka tein ja teen yhä vaativaa, epäsäännöllisyä vuorotyötä asiantuntija-ammatissa. Lapset on ihan itse, vakaasti harkiten hankittu ja työ mielenkiintoista.

Kun omien lasten (2 kpl) kanssa tuli kotiin, lapset alkoivat katsoa Pikku Kakkosta ja minä tein ruuan ja panin pesukoneen pyörimään. Tai mies, jos minä olin iltahukissa. Sitten söimme yhdessä. Lapset leikkivät olohuoneessa tai omissa huoneissaan, minä ja mies katselimme televisiota, luimme.

Ihan samaa kuin nytkin.

Iltatoimiin meni tietysti hiukan aikaa. Lelujen korjaaminen paikoilleen, iltapala, hampaiden pesu, mahd. suihku. Iltasadun luin/mies luki pitkän kaavan mukaan, olemme lukeneet valtavasti ääneen lapsille vielä kouluiässäkin. Lapset nukahtivat joskus 21-22 välillä, me aikuiset joskus sitten noin klo 23.

Aamulla heräsimme joskus kahdeksan jälkeen. Rauhalliset aamut auttavat, illalla pantiin vaatteet valmiiksi pinoihin ja lapset saivat aamulla katsoa aamupalan aikana jonkun lastenohjelman boksilta, niin me aikuiset saimme juoda aamukahvin kaikessa rauhassa.

Ei se minusta stressaavaa ollut. Kai siinä on avainsana se, että antaa lasten leikkiä rauhassa itsekseen/keskenään, eikä liikaa pingota siivoilun kanssa. Ja se, että hyi kauhistus, lapset saavat katsoa (ikäkauteensa sopivia) lastenohjelmia noin reilun tunnin päivässä.

Kukin tietysti tyylillään, mutta minusta a) oli kivaa tehdä oman alan töitä, ja pitää se työpaikka (sehän ei säily, jos on pitkään kotona) ja b) oli päivän paras juttu olla kumminkin illalla lasten kanssa. Jälkimmäinen ei aina merkinnyt yhteistä tekemistä, mutta toki me myös yhdessä pelasimme ja piirsimme, askartelimme ja luimme.

Nyt lapset ovat jo lukiolaisia.

Kyllä se raskasta olikin. Meillä toisella lapsella astma. En paljon muista kaikista ajoista...

Lapsettomana olen monesti miettinyt samaa. Miten työssäkäyvillä vanhemmilla riittää energia ja aika lasten hoitamiseen. Itsestä tuntuu että siinä jo on ihan tarpeeksi hommaa että töiden lisäksi hoitaa kotityöt ja muut pakolliset hommat. Siihen päälle vielä itsestään huolehtiminen, urheilu ym. Ehkä olen vain normaalia laiskempi mutta nostan kyllä hattua työssäkäyville vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli vain yksi poika. Työpäivän jälkeen isä haki päiväkodista ja yleensä joku kaveri tuli meille. Laitoin sapuskat pöytään, pojat söivät ja menivät pojan huoneeseen leikkimään tai kavereiden kanssa pihalle. Puuhailin ja katsoin keittiön telkkaria samalla, laitoin iltapalan ja poika tuli kotiin, tehtiin iltapesut ja isä luki iltasadun.

Poika on nyt 19, en koe että ois ollut rankkaa ikinä. Olen kai rento tapaus tai lapsi helppo?

Missä välissä olit läsnä ja äiti? Ei kai sitä väsy, jos ei edes ole sen lapsen kanssa!?! Isä haki ja hoiti ja muuten poika oli yksinään tai kaverin kanssa.