Mies puolet ajasta poissa kotoa (miten parisuhteen käy?)

Avomieheni äidillä diagnosoitiin jokin aika sitten vakava sairaus. Mieheni työtä pystyy käytännössä tekemään kotoa käsin. Äiti asuu kaukana meistä. Nyt mieheni on päättänyt, että muuttaa puoliksi äitinsä luokse pitääkseen hänestä huolta. Minä en voi työni vuoksi lähteä mukaan, ja tällä hetkellä pidän huolta myös miehen koirasta, sillä hän ei pysty ottamaan sitä mukaan.

Mies on nyt viettänyt viikkojen mittaisia jaksoja äitinsä luona, ja hän on kotona korkeintaan kaksi viikkoa ennen kuin palaa taas äidin luo. Arvostan tapaa jolla hän pitää huolta äidistään, mutta samalla minulle on tullut jotenkin "outoja" fiiliksiä. Kun mies on poissa, kaipaan häntä ja arjen jakamista paljon. Kun hän palaa kotiin, minusta tuntuu jotenkin siltä, että kestää vähän aikaa saada taas arki rullaamaan, aivan kuin pitäisi taas totutella siihen, että mies on kotona. Sitten mies lähtee taas, ja aikaansaa pienoisen "shokin" jota kestää pari päivää.

Mies on kotona ollessaan stressaantunut, ja poissaoleva. Hän käyttäytyy välillä mielestäni turhan jyrkästi. Jos kerron hänelle jostain murheestani, tai tokaisen miten joku asia pitäisi hoitaa, hän saattaa tiuskaista, että miten kehtaan vaivata häntä , kun hänen äitinsä on sairas. Hän on jyrähtänyt minulle jopa silloin kun olen esittänyt huoleni hänen koiraansa liittyvässä asiassa (minun tulisi kuulemma itse selvittää, sillä asia on pieni verrattuna siihen mitä hän käy läpi). Minun tulisi siis pitää suuni kiinni kaikista tarpeista ja murheista, ja laittaa ne aina perspektiiviin hänen äitinsä tilanteen kanssa. Olen jatkuvasti varpaillani.
Mies on myös sanonut, että kaikki yhteiset lomamatkat ym. vaikka vain muutaman päivän mittaiset, ovat nyt jäissä. Jos yritän ehdottaa jotain yhteistä tekemistä, ihan siksikin että hän saisi muuta ajateltavaa, hän saattaa sanoa, että miten kehtaan ajatella jotain sellaista kun hänen äitinsä tilanne on mitä on, ja että hän odotti minulta enemmän tukea. Meillä ei saisi olla enää hetkeäkään hauskaa, sillä on kuin se olisi äidin tilanteelta varastettua aikaa.

Kuten sanoin, minulla on jotenkin kummallinen olo. Olin joskus 19-vuotiaana etäsuhteessa, jossa yhteydenpito hoidettiin tekstiviesteillä. Suhteesta tuli näin aikuisen silmin katsottuna sellainen, että kaikki se, mikä jäi tekstiviestien ulkopuolelle, oli tavallaan epätodellista. Myöhemmällä iällä tajusin, miten raskasta se oli, ja ajattelin, etten enää haluaisi sellaisessa elää ainakaan pitkää aikaa. Luulin, että nyt avoliitossa olemme ikäänkuin eri tasolla parisuhteessamme.

Nyt minusta tuntuu, kuin olisimme parisuhteessa vain lyhyitä jaksoja kerrallaan, ja silloinkin mies on henkisesti äitinsä luona. En saisi pyytää tai toivoa mitään, ja minun tulisi ikäänkuin asettua sivuun hänen elämässään. Tämä kuitenkin sotii pahasti minun parisuhdekäsitystäni vastaan. Minulle puoliso on tuki ja turva, sattui mitä sattui, ja vähintäänkin tasavertainen perheenjäsen lapsuudenperheeseen nähden. Parisuhteessa jaetaan ilot ja surut, ja siinä ei pitäisi pelätä näyttää tunteitaan. Nyt tuntuu, etten edes tiedä millä sijalla parisuhteemme on miehen arvojärjestyksessä. Tuntuu siltä kuin mies olisi lakannut olemasta puoliso kun äiti sairastui. Miehen syyllistävä käytös saa minut tuntemaani oloni huonoksi ihmiseksi, sekä rajoittamaan itseäni. Samalla hän kuitenkin käyttäytyy ajoittain kuin ennen, sanoo rakastavansa, osoittaa hellyyttä ja arvostusta.
Miehen äiti ei ole tällä hetkellä mitenkään kuoleman kielissä, vaikka taudin ennuste onkin huono.

Miten te, joiden puolisot ovat paljon (viikkoja kerrallaan) poissa, saatte asiat toimimaan? Olisi myös mukava kuulla kokemuksia sellaisilta, jotka ovat eläneet vastaavanlaisessa tilanteessa.