Voiko pahasta traumasta oikeasti toipua?

Psykedeeliset huumeet auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Psykedeeliset huumeet auttaa.

Millaisia riskejä niihin liittyy?

Mua on auttanut hieman shamanististen tekniikoiden opettelu ja olen päässyt tosi syvälle omaan alitajuntaani. Matkoillani olen kuullut asioita, jotka on auttaneet. Mulla on myös tekniikoita harhojen karkoittamiseen yms. ja nämä "ystävät" toiselta puolelta on opettaneet mulle juttuja, jotka auttavat ja myöhemmin olen lukenut, että etenkin buddhalaiset käyttävät samoja tekniikoita.

Kristitty kaverini sanoo, ettei mun pitäisi tehdä sellaista. Oikeasti en tiedä, mihin uskoa. Mulla on parempi olo, jos teen, ,mitä teen.

ap

Totta kai voi toipua! Se on sitten tietysti sitä vaikeampaa, mitä pitkäkestoisemmasta traumasta on kyse ja jos sinulle ei ole lapsena ehtinyt kehittyä resilienssiä eli joustavuutta.

http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Olin koko kouluajan kiusattu. Fyysisesti ja etenkin henkisesti. Kyllä siitä jäi tiettyä arkuutta ja varovaisuutta tuoda itseäni esiin. Kotiolot olivat kuitenkin hyvät, se auttoi. Ja myöhemmin saadut hyvät kokemukset. Enää en tunne itseäni huonommaksi kuin muut. Hiukan alisuoriutuja olen yhä, eli esim. en ole koulutustani vastaavassa työssä.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai voi toipua! Se on sitten tietysti sitä vaikeampaa, mitä pitkäkestoisemmasta traumasta on kyse ja jos sinulle ei ole lapsena ehtinyt kehittyä resilienssiä eli joustavuutta.

http://mtkl.fi/resilienssi-auttaa-vastoinkaymisissa/

Mielenkiintoinem artikkeli ja kiitos paljon sen linkittämisestä myöskin! Mulla on tosiaan huono resienssi aika varmasti, tosin myöskin parempi kuin monilla muilla. Jos asteikolla 1-5 mietittäisiin, ja 5 olisi paras, niin olisin ehkä 0-3 olosuhteista riippuen. Viime aikoina on ollut kuolemia perheessä ja oma erittäin kova henkilökohtainen kriisi, josta selvisin helposti. Kehitin tätä oikeastaan aikuisena itse aika paljon, koska tiesin, että kriisejä tulee ja mulla on niistä kokemusta. Opin siis kokemastani.

Lapsena olin herkempi ja jotenkin jotkut jutut vaikuttaa muhun ihan liikaa nykyäänin. Kerran näin sattumalta ihmisen, joka teki mulle pahaa lapsena, enkä voinut lähteä kotoa viikkoihin. Olin lähes psykoottinen.

Mun paykologi puhuu usein siitä, että olen selvästi todella traumatisoitunut ihminen. Haluaisin elää elämää niin, etten ole jatkuvassa hälytystilassa, mutta pelkään, että mua käytetään hyväksi, tai että itse olen tahtomattani hyväksikäyttäjä. Mun äitipuoleni vannoo, että olin manipulatiivinen hyväksikäyttäjä 6-vuotiaasta asti. Mitä jos oikeasti olenkin? Mulla ei ole ihmissuhteita juuri lainkaan, koska pelkään vahingoittavani muita.

ap

En tiedä, miksi tuo voesti meni lainauksen sisään.

ap

En usko 100%:een toipumiseen. Traumat jättävät aina jälkensä, esim; sivuvaikutusten ja käyttäytymisen muutoksen muodossa.

Ei välttämättä niin että on "kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan" ja samoissa uskomuksissa kuin jotkut toiset, esim jotkut uskoo ettei heille koskaan tapahdu mitään ikävää, mutta melko varmasti riittävällä avulla voi toipua suhteellisen elämäänsä tyytyväiseksi ja niin ettei traumat haittaa liikaa normaalia elämää. Yleensä ongelma on riittävän avun saannissa, ainakin omalla kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Olin koko kouluajan kiusattu. Fyysisesti ja etenkin henkisesti. Kyllä siitä jäi tiettyä arkuutta ja varovaisuutta tuoda itseäni esiin. Kotiolot olivat kuitenkin hyvät, se auttoi. Ja myöhemmin saadut hyvät kokemukset. Enää en tunne itseäni huonommaksi kuin muut. Hiukan alisuoriutuja olen yhä, eli esim. en ole koulutustani vastaavassa työssä.

Muakin kiusattiin koulussa. Se oli rankkaa, tosin viihdyin koulussa silti paremmin kuin kotona, koska kotona asiat oli pahemmin. Koulussa pystyin antamaan takaisin, kun taas kotona en. Karseaa elämä se joka tapauksessa oli.

Sinänsä tiedostan, ettei meidän kaltaiset ihmiset ole huonompia kuin muutkaan, mutta on tosi outoa huomata, miten joku voi tosi itsevarmana esim. väittää todeksi jotain, mikä ei ole totta, ja ihmiset vain nielevät sen.

Mä en haluaisi näyttäytyä ihmisten ilmoilla lainkaan. En halua, että mua nähdään. Ne kokemukset on niin pahoja.

ap

Vierailija kirjoitti:

En usko 100%:een toipumiseen. Traumat jättävät aina jälkensä, esim; sivuvaikutusten ja käyttäytymisen muutoksen muodossa.

Ehkä asian ydin onkin sen hyväksyminen, että on vaan tullut pahasti satutetuksi, ja se, että tällaisena myöskin saa elää.

Musta tuntuu, että kaikki hyvä olo on vain jotain harhaa, koska maailmanlaajuisesti asiat on niin huonosti, enkä mä pysty auttamaan ketään.

En tiedä, mitä tässä tekisi. Inhoan myös tätä heikkouttani yli kaiken.

ap

Oman lapsen traagisesta kuolemasta tuskin selviytyy kokonaan koskaan.

On ja ei. Hankala on tulla itsetietoiseksi kaikesta siitä missä kohtaa on lähtenyt vinoutumaan, vaatii pirusti työtä ja helvetin kovaa itsereflektiota. Toisaalta kaikkeen myös tottuu jossain määrin ja ikä siloittaa pahimpia ryppyjä.

Jos olisi vaikka vain yksi trauma, auto-onnettomuus tms., ja pääsääntöisesti hyvä tausta niin varmasti voisi.

Mutta kun puhutaan huonosta lapsuudesta, jossa traumoja on ollut trauman perään niin kyllähän ihminen on aika traumatisoitunut ja pienetkin asiat saavat traumatisoitineen pyörimään sekaisin kuin hedelmäpelin, niin traumoista selviytyminen on aika hankalaa.

Itse kuulun tähän. Laosuyavtraumoja täynnä ja aikuisuudessa trauma ovat vain pahentaneet tilannetta.

Olen nyt 40v mies ja pysyvästi työkyvytön, pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä olen ollut jo 4v.

Diagnoosina pitkittynyt (erittäin vaikea, komplissoitunut) traumatisoituminen eli posttraumaattinen tressireaktio.

Näillä mennää. Loppuelämä eläkkeellä, mutta silti olen jotenkin onnellinen - on hyvääkin ja pahemminkin voisi olla.

Olen nähnyt sen verran sontaa elämässä, että eläkkeellä olo ei ole siihen verrattuna mitään - ei yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Oman lapsen traagisesta kuolemasta tuskin selviytyy kokonaan koskaan.

Siskoni kävi tämän läpi. Oikeasti hän tuntuu käyttäytyvän nykyään sanoin kuin mä. Mulle on tapahtunut lapsena todella karseita juttuja. Me elettiin uusioperheessä, joten hän onneksi välttyi siltä pääosin.

Olin läsnä, kun siskon lapsi kuoli. Me molemmat käytännössä ulvottiin tuskasta sillä hetkellä ja mä yritin pitää sen jälkeen siskon jotenkin ravittuna. Ostin sille ruokaa. Itse en nukkunut, enkä tuntenut mitään pitkään aikaan, mutta pääosin huolehdin siskosta.

En käsitä, miksi elämässä pitää kokea näin suurta tuskaa, ja miksi ihmiset sen lisäksi vielä aiheuttavat lisää tuskaa toisilleen.

ap

En usko että kaikista voi täysin toipua, niiden kanssa voi oppia elämään ja etteivät ne vaikuttaisi jokapäiväiseen elämään, mutta täysin toipua, niin en usko.

Itselläni on auttanut sen ymmärtäminen, että oma viha ja katkeruus satuttaa vain minua, ei sitä trauman aiheuttajaa, joten "anteeksi anto" on oikeastaan ainut tie, ainakin itselleni.

Useinkaan ihminen ei ole paha pahuuttaan, vaan siellä taustalla on jotakin, mikä saa ihmisen tekemään pahoja asioita, se pahan tekijäkin on ollut joskus viaton vauva ja tekohetkellä ei ole itse pystynyt työstämään niitä omia demoneja.

Itselläni riitti myös se yksi oikea ihminen kohdalleni, joka loi itseluottamusta sekä antoi uskoa siihen, että myös hyviä ihmisiä on olemassa.

Pahiten traumat vaikuttavat vielä nykyäänkin siihen, että minun on vaikea nähdä itseäni hyvänä, tai olla itselleni yhtä myötätuntoinen ja ymmärtävä mitä muille olen, joten helposti ajaudun seuraan, joka ei ole itselleni hyväksi. Yksi toinenkin syy siihen on, että siinä pitää tietoisesti sellaiseen ihmiseen hieman etäisemmän suhteen, mitä täysin aidon ja välittömän ihmisen kanssa pitäisi. Tätä asiaa tulen luultavasti työstämään lopun ikäni ja sen olen hyväksynyt.

Vierailija kirjoitti:

En usko että kaikista voi täysin toipua, niiden kanssa voi oppia elämään ja etteivät ne vaikuttaisi jokapäiväiseen elämään, mutta täysin toipua, niin en usko.

Itselläni on auttanut sen ymmärtäminen, että oma viha ja katkeruus satuttaa vain minua, ei sitä trauman aiheuttajaa, joten "anteeksi anto" on oikeastaan ainut tie, ainakin itselleni.

Useinkaan ihminen ei ole paha pahuuttaan, vaan siellä taustalla on jotakin, mikä saa ihmisen tekemään pahoja asioita, se pahan tekijäkin on ollut joskus viaton vauva ja tekohetkellä ei ole itse pystynyt työstämään niitä omia demoneja.

Itselläni riitti myös se yksi oikea ihminen kohdalleni, joka loi itseluottamusta sekä antoi uskoa siihen, että myös hyviä ihmisiä on olemassa.

Pahiten traumat vaikuttavat vielä nykyäänkin siihen, että minun on vaikea nähdä itseäni hyvänä, tai olla itselleni yhtä myötätuntoinen ja ymmärtävä mitä muille olen, joten helposti ajaudun seuraan, joka ei ole itselleni hyväksi. Yksi toinenkin syy siihen on, että siinä pitää tietoisesti sellaiseen ihmiseen hieman etäisemmän suhteen, mitä täysin aidon ja välittömän ihmisen kanssa pitäisi. Tätä asiaa tulen luultavasti työstämään lopun ikäni ja sen olen hyväksynyt.

Mulla taas vihan tunne on yksi pienimpiä traumojen aiheuttamia ongelmia, eikä tuollaista yhtä saati kahta ihmistä ole tullut vastaan, joka opettaisi muuta kuin että kukaan ei välitä, niin kuin tähänkin asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko 100%:een toipumiseen. Traumat jättävät aina jälkensä, esim; sivuvaikutusten ja käyttäytymisen muutoksen muodossa.

Ehkä asian ydin onkin sen hyväksyminen, että on vaan tullut pahasti satutetuksi, ja se, että tällaisena myöskin saa elää.

Musta tuntuu, että kaikki hyvä olo on vain jotain harhaa, koska maailmanlaajuisesti asiat on niin huonosti, enkä mä pysty auttamaan ketään.

En tiedä, mitä tässä tekisi. Inhoan myös tätä heikkouttani yli kaiken.

ap

Kyllä sä pystyt auttamaan, et pysty parantamaan koko maailmaa, mutta voit yhdelle ihmiselle tai eläimelle olla suurikin apu. Ihan jo se että pyrkii kohtelemaan kaikkia kunnioittavasti ja olemaan kaikille kiltti, jo pelkkä hymy voi merkitä jollekkin toiselle todella paljon. Jos kaikki ihmiset toimisivat niin, niin pahuus maailmasta häviäisi, joten pienillä teoilla on merkitystä.

Jos ei pysty auttamaan, niin ainakin pyrkii olemaan satuttamatta ketään. Sillä mentaliteetillä pääsee jo pitkälle, mutta pitää olla myös itselle myötätuntoinen, jotta ei tulisi hyväksikäytetyksi ja satutetuksi.

Sen ymmärtäminen että mikään mitä toinen tekee tai sanoo, ei ole henkilökohtaista, kaikki kumpuaa siitä ihmisestä ja sen ihmisen pahastaolosta, niin voi helpottaa.

...ja niin myötätunto ei ole heikkous vaan vahvuus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että kaikista voi täysin toipua, niiden kanssa voi oppia elämään ja etteivät ne vaikuttaisi jokapäiväiseen elämään, mutta täysin toipua, niin en usko.

Itselläni on auttanut sen ymmärtäminen, että oma viha ja katkeruus satuttaa vain minua, ei sitä trauman aiheuttajaa, joten "anteeksi anto" on oikeastaan ainut tie, ainakin itselleni.

Useinkaan ihminen ei ole paha pahuuttaan, vaan siellä taustalla on jotakin, mikä saa ihmisen tekemään pahoja asioita, se pahan tekijäkin on ollut joskus viaton vauva ja tekohetkellä ei ole itse pystynyt työstämään niitä omia demoneja.

Itselläni riitti myös se yksi oikea ihminen kohdalleni, joka loi itseluottamusta sekä antoi uskoa siihen, että myös hyviä ihmisiä on olemassa.

Pahiten traumat vaikuttavat vielä nykyäänkin siihen, että minun on vaikea nähdä itseäni hyvänä, tai olla itselleni yhtä myötätuntoinen ja ymmärtävä mitä muille olen, joten helposti ajaudun seuraan, joka ei ole itselleni hyväksi. Yksi toinenkin syy siihen on, että siinä pitää tietoisesti sellaiseen ihmiseen hieman etäisemmän suhteen, mitä täysin aidon ja välittömän ihmisen kanssa pitäisi. Tätä asiaa tulen luultavasti työstämään lopun ikäni ja sen olen hyväksynyt.

Mulla taas vihan tunne on yksi pienimpiä traumojen aiheuttamia ongelmia, eikä tuollaista yhtä saati kahta ihmistä ole tullut vastaan, joka opettaisi muuta kuin että kukaan ei välitä, niin kuin tähänkin asti.

Kannattaa avartaa omaa maailmaa, lukea, katsoa dokumentteja ja konferenssejä, maailma on pullollaan myös niitä hyviä ihmisiä, jotka tekevät ja tahtovat toisille hyvää. Se oman maailman pahuus, johtuu siitä että keskityt pelkästään siihen pahuuteen, vaikka ympärillä tapahtuu paljon myös hyviä asioita.

Vierailija kirjoitti:

En usko että kaikista voi täysin toipua, niiden kanssa voi oppia elämään ja etteivät ne vaikuttaisi jokapäiväiseen elämään, mutta täysin toipua, niin en usko.

Itselläni on auttanut sen ymmärtäminen, että oma viha ja katkeruus satuttaa vain minua, ei sitä trauman aiheuttajaa, joten "anteeksi anto" on oikeastaan ainut tie, ainakin itselleni.

Useinkaan ihminen ei ole paha pahuuttaan, vaan siellä taustalla on jotakin, mikä saa ihmisen tekemään pahoja asioita, se pahan tekijäkin on ollut joskus viaton vauva ja tekohetkellä ei ole itse pystynyt työstämään niitä omia demoneja.

Itselläni riitti myös se yksi oikea ihminen kohdalleni, joka loi itseluottamusta sekä antoi uskoa siihen, että myös hyviä ihmisiä on olemassa.

Pahiten traumat vaikuttavat vielä nykyäänkin siihen, että minun on vaikea nähdä itseäni hyvänä, tai olla itselleni yhtä myötätuntoinen ja ymmärtävä mitä muille olen, joten helposti ajaudun seuraan, joka ei ole itselleni hyväksi. Yksi toinenkin syy siihen on, että siinä pitää tietoisesti sellaiseen ihmiseen hieman etäisemmän suhteen, mitä täysin aidon ja välittömän ihmisen kanssa pitäisi. Tätä asiaa tulen luultavasti työstämään lopun ikäni ja sen olen hyväksynyt.

Aika moni tosiaan tarvitsisi apua. Mulle pahaa tehneet ihmiset tarvitsisi apua. Mä olen antanut anteeksi sillä tavalla, että voisin auttaa heitä tulemaan paremmiksi ihmisiksi, jos he haluaisivat. Jos joku joskus pyytäisi multa anteeksi, voisin rehellisesti sanoa, että se teko on annettu anteeksi kauan sitten. En silti ole parantunut, mutta olen hyväksynyt ihmisen virheellisyyden.

En käsittänyt koko termiä "antaa anteeksi" pitkään aikaan. En käsittänyt, mitä anteeksianto voi tarkoittaa, mutta lopulta tajusin. En ole sen onnellisempi, mutta ehkä olen joskus.

Ymmärrän kyllä, että vain hyvin harva satuttaa tarkoituksella toisia tahallaan täydessä ymmärryksessä, ja hekin usein kokee tuskaa, joka ajaa ajaa heidät ties mihin.

Mua kuitenkin edelleen ahdistaa. Haluaisin vain löytää jonkin rauhan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En usko että kaikista voi täysin toipua, niiden kanssa voi oppia elämään ja etteivät ne vaikuttaisi jokapäiväiseen elämään, mutta täysin toipua, niin en usko.

Itselläni on auttanut sen ymmärtäminen, että oma viha ja katkeruus satuttaa vain minua, ei sitä trauman aiheuttajaa, joten "anteeksi anto" on oikeastaan ainut tie, ainakin itselleni.

Useinkaan ihminen ei ole paha pahuuttaan, vaan siellä taustalla on jotakin, mikä saa ihmisen tekemään pahoja asioita, se pahan tekijäkin on ollut joskus viaton vauva ja tekohetkellä ei ole itse pystynyt työstämään niitä omia demoneja.

Itselläni riitti myös se yksi oikea ihminen kohdalleni, joka loi itseluottamusta sekä antoi uskoa siihen, että myös hyviä ihmisiä on olemassa.

Pahiten traumat vaikuttavat vielä nykyäänkin siihen, että minun on vaikea nähdä itseäni hyvänä, tai olla itselleni yhtä myötätuntoinen ja ymmärtävä mitä muille olen, joten helposti ajaudun seuraan, joka ei ole itselleni hyväksi. Yksi toinenkin syy siihen on, että siinä pitää tietoisesti sellaiseen ihmiseen hieman etäisemmän suhteen, mitä täysin aidon ja välittömän ihmisen kanssa pitäisi. Tätä asiaa tulen luultavasti työstämään lopun ikäni ja sen olen hyväksynyt.

Mulla taas vihan tunne on yksi pienimpiä traumojen aiheuttamia ongelmia, eikä tuollaista yhtä saati kahta ihmistä ole tullut vastaan, joka opettaisi muuta kuin että kukaan ei välitä, niin kuin tähänkin asti.

Kannattaa avartaa omaa maailmaa, lukea, katsoa dokumentteja ja konferenssejä, maailma on pullollaan myös niitä hyviä ihmisiä, jotka tekevät ja tahtovat toisille hyvää. Se oman maailman pahuus, johtuu siitä että keskityt pelkästään siihen pahuuteen, vaikka ympärillä tapahtuu paljon myös hyviä asioita.

No jos kukaa ei välitä juuri minusta, eikä juuri minulle tapahdu hyviä asioita tai ihmisiä, niin ei se auta yhtään että muille tapahtuu.