Lue keskustelun säännöt.
Vanhempieni ero pilasi minun elämän
10.11.2018 |
Vanhempani erosi minun ollessani 11 vuotta. Olin aina rakastanut perhettäni yli kaiken, myös siitä huolimatta että riitoja oli. Pahin pelkoni oli että vanhempani eroaisivat. Ja sitten näin kävi.
Molemmilla oli jo uudet kumppanit ennen kuin ero oli edes virallinen. Isäni hankki 25 vuotta nuoremman naisen jolla 1 vuotias lapsi. Äitini itsensä ikäisen miehen ja hänellä neljä lasta. Itselläni oli yksi iso veli. Kun vanhempani erosi ja muutettiin pois lapsuudenkodistani, se oli musertavaa aikaa. Vanhempani olivat niin onnellisia uusien kumppaniensa kanssa että unohtivat täysin meidät, lapset. Kun minun vanhempani olivat onnellisemmillaan, minä voin huonommin kuin koskaan. Masennuin ja sairastuin syömishäiriöön. Tästä minun vanhemmat lähinnä suuttuivat, mikä minulla oikein on ongelmana? Viikosta toiseen sain rampata edes takaisin vanhempieni talojen välillä koska : "et voi olla niin itsekäs että et mene tapaamaan isää / äitiä!!". Äitini matkusteli huoletta uuden miehensä kanssa maasta toiseen ja minä tai veljeni ei ikinä päästy mukaan. Siihen loppuivat meidän perhe lomat. He matkustivat paikkoihin, jonne me lapset tavallisesti aina oltiin tultu mukaan, kuten esimerkiksi serkkujemme luokse (asuvat ulkomailla). Koko elämäni oli täynnä tyhjiä lupauksia. Minun oli vain pakko sopeutua, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Lisäksi vanhempani haukkuivat toisiaan minulle koko ajan.
Joka ikinen joulu eron jälkeen oli masennuksen aikaa minulle, ikävöidessäni vanhaa kokonaista perhettäni. Äitini mies oli muutenkin töykeä minua kohtaan ja meillä oli hyvin riitaisa suhde. Isääni en ole enää yhteydessä, koska teininä päätin, että en enää aio juosta talosta toiseen vaan koska vanhemmilla on oikeus nähdä lapsensa. Lapsen oikeuksia ei mietitty, koska niitä ei ollut. Minulle oli muutenkin järjettömän luonnotonta asua tämän naisen ja hänen pikku lapsensa kanssa. En pystynyt enää olemaan oma itseni kenenkään kanssa. Minut oli unohdettu. Vanhempani ihmettelivät kovin kun kouluarvosanat tippuivat ja minusta oli tullut "aivan eri ihminen".
Mutta laittoivat kaiken vain tämän "teini angstin" piikkiin. Olin vain kiittämätön paska. Mutta ainoa asia mitä oikeasti toivoin, oli kokonainen perhe. Ei "perhe" jossa asun tuntemattomien ihmisten kanssa vain, koska vanhempani halusivat olla onnellisia. Meidän lasten onnellisuutta ei ikinä mietitty.
Minulla on hyvin etäiset välit vanhempiini, ja jos ikinä saisin lapsen tai lapsia ja joutuisin eroamaan, voin olla varma siitä että uutta kumppania eivät lapseni tule näkemään ennen kuin kotoa ovat muuttaneet, jos silloinkaan.(toki miehen puolesta en voi päättää...). Nyt kun tiedän, mitä ero ja uusiin "perheisiin" sopeutuminen tekee lapselle, en haluaisi aiheuttaa tätä kipua kenellekään. Omat vanhempani saivat onnellisina elää lapsuutensa ydinperheessä, joten ymmärrystä ei heidän puoleltaan koskaan herunut.
Kommentit (75)
Olen myös eroperheen lapsi, ja paskaahan tämä on. Joulut on juuri pahimpia. Itselle ero ei ollut pahinta, vaan se muuttaminen. Rakastin vanhaa taloamme reilusti enemmän kun vanhempiani, jotka eivät minusta ole ikinä paljoa välittäneet. Ja niinhän siinä aina käy, että uusi suhde on edellä omaa lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lapsien parempi olla riitaisassa kodissa vai ei? Täällä taas jeesustellaan vaikka ei tiedetä missä tilanteessa on erottu. Sehän on viisasta erota silloin kun tilanne sitä vaatii. Ei kaikissa tilanteissa voi teeskennellä vuosikausia että ollaan iloinen perhe. Kuten aiemmin on sanottu, ero ja sen jälkeinen aika, ovat täysin eri asioita. Ei sitä uusioperhettä ole pakko tehdä, enkä henkilökohtaisesti ajatuksesta pidäkkään, mutta ero voi olla useasti parempi ratkaisu kun kituuttaa. Jos vanhemmat kärsivät toisistaan, niin se heijastuu vääjäämättä lapsiin. Lasten kanssa leikkimiseen, menemiseen, ja yleiseen ilmapiiriin. Oma asiansa on vielä minkälaisen parisuhdemallin haluaa lapsillensa antaa, vai voisiko se olla parempi malli että yksinkin voi olla onnellinen?
Minä olen eronnut vajaa vuosi sitten lapseni isästä. Taustalla vuosia sitten tapahtunut pettäminen, jonka jälkeen en enää pystynyt luottamaan. Fyysistä väkivaltaa ei ole koskaan ollut, mutta mieheni kohteli minua toistuvasti ja säännöllisesti erittäin huonosti ja heittäytyi suhteessa vapaamatkustajaksi. Olen todella surullinen siitä, että lapseni ei enää voi elää ydinperheessä. Elämä ei olisi kuitenkaan voinut jatkua noinkaan. Olisin vuosien mittaan katkeroitunut ja menettänyt itseni.
9-vuotias lapseni joutuu nyt elämään vuoroviikoin kahdessa kodissa. Olisin ollut valmis siihen, että hän olisi jäänyt pelkästään minun kanssani, mutta lapsen isä haluaa nyt jakaa vastuun puoliksi. Kokeillaan siis tätä. Yhteistyö on tällä hetkellä toimivaa ja pystymme keskustelemaan ja sopimaan asioista erittäin hyvin. Siitä olen iloinen. Oliko niin, että 12-vuotiaana lapsi saa päättää asumisestaan tai ainakin esittää painavan toiveensa?
Minulla ei ole uutta miestä, enkä ole kiinnostunut aloittamaankaan uutta suhdetta. Jos sellainen joskus tulisi, niin yhteen muutto ei ole vaihtoehto. Lapsellani on avaimet molempiin koteihinsa, jotka onneksi sijaitsevat lähellä toisiaan. Hän saa tulla minun luokseni, omaan kotiinsa, ihan koska vain. Usein isäviikoillaan hän tulee käymään. Ja soitellaan lähes päivittäin joka tapauksessa. Olen matkustellut yhdessä lapseni kanssa ja vieraillut sukulaisten luona. Isäviikoillakin pyydän häntä mukaan, jos lähden vaikka kirjastoon tai uimaan. Välillä syömmekin yhdessä kaikki kolme.
Haluaisin kuulla teiltä kokeneemmilta vanhemmilta sekä eroperheiden lapsilta vinkkejä ja neuvoja siihen, miten tuen lastani parhaiten. Mitä en ole osannut huomioida ja mitä voisin tehdä paremmin? Ero varmasti on jättänyt ja jättää jälkensä häneen.
"Miten avioero vaikuttaa lapseen? Tähän kysymykseen on olemassa vastaus. Se ei ole mukava. Vanhempien avioero johtaa usein ongelmiin myöhemmissä ihmissuhteissa.Tilastojen mukaan eron kokeneet lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin. Entä miten ero vaikuttaa juuri sinun lapseesi? Tähän kysymykseen ei ole olemassa vastausta. Jotain kuitenkin tiedetään.
Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään. Miksi erositte? Tähän kysymykseen lapsi haluaa vastauksen aina uudelleen, aina uudessa elämäntilanteessa – vielä aikuisenakin. Näin ajattelee psykoanalyyttisen paripsykoterapian uranuurtaja Pirjo Tuhkasaari.
- Lapsi voi kokea vanhempien eron neljävuotiaana, mutta hän voi palata siihen 9- tai 10-vuotiaana. Pieni lapsi voi tosissaan yrittää miettiä, miksi vanhemmat erosivat. Aikuisena kysymys palaa mieleen omissa häissä, synnytysosastolla, perhejuhlissa. Ei se katoa koskaan, Tuhkasaari sanoo.
Vanhempi valokeilassa
Lehtien sivuilla ero esitetään usein positiivisena elämänmuutoksena. On ollut vaikeaa, mutta selviydytään. Parempaa kohti. Lapset kyllä sopeutuvat ajan myötä.
Tutkimukset ja asiantuntijalähteet maalaavat erosta paljon tummemman kuvan. Yksi eron keskeisistä pitkäaikaisvaikutuksista on lapsiin iskostuva pelko. Elämä voi yhtäkkiä muuttua. Onni yhdistyy menettämisen pelkoon, siitä tulee vaarallista.
Tuhkasaari huomauttaa, että vanhemmat eivät voi tietää, mitä lapset kokevat. He toki luulevat tietävänsä. Siihen sekoittuu haluja nähdä asiat tietyllä tavalla.
- Usein sanotaan, että suurin huoli erossa on lasten pärjääminen. Se voi olla myös toisinpäin. Huoli omasta selviytymisestä on keskiössä ja se vie resursseja pois lapsesta. Toisaalta myös erosta koettu syyllisyys voi joissain tapauksissa estää vanhempia näkemästä lapsen kärsimystä, Tuhkasaari sanoo."
"Hänestä toimiva perhe-elämä muistuttaa teatterin lavaa. Päätähtinä ovat lapset, vanhemmat pysyvät taustalla, kuiskaavat vuorosanoja ja ohjaavat valoja. Erossa roolit vaihtuvat. Lavalle nousevat vanhemmat ja heidän halunsa. Lapsista tulee vanhempiensa kannattelijoita.
- Tästä uudesta asetelmasta voidaan palata takaisin, mutta prosessi jättää jälkensä. Eron täsmällinen vaikutus tietysti vaihtelee hyvin paljon lapsesta toiseen. Osa tarvitsee tukea muita enemmän. Paljon on kiinni juuri siitä, miten lasta tuetaan kriisin käsittelyssä ja miten vanhemmat järjestävät eron jälkeisen elämän.
Tuhkasaaren psykodynaaminen lähestymistapa korostaa ihmisen varhaisia vuorovaikutussuhteita ja niiden merkitystä myöhemmässä elämässä. Ajattelun ytimessä on lapsen tarve saada sisäinen käsitys omista vanhemmistaan pariskuntana. Tämä malli on tärkeä koko kasvun ajan, mutta sen lopullinen merkitys korostuu aikuisuudessa. Ihmisen miettiessä sitoutumisen ja rakkauden valintoja muistot omista vanhemmista nousevat tärkeään rooliin.
Tuhkasaari huomauttaa, että lapsen kannalta erolla on yksi tärkeä merkitys: vanhemmat ovat epäonnistuneet yhdessä aikuisuuden keskeisessä tavoitteessa. Kerran rikottua ei voi korjata uudella.
- Uusi perhe ei ole ratkaisu, joka korvaa hajonneen perheen. Lapsen mielessä vanhemmat pysyvät edelleen vanhempina. Tämä ei tarkoita, etteikö uusilla ihmisillä olisi erittäin suuri merkitys lapsen elämässä. Hyvin usein heillä on."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Entä se vaihtoehto?
Yhdessä pysyminen ei ole aina vaihtoehto. Väkivalta ja päihdeongelmat eivät kuitenkaan yksin selitä, miksi puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon. Yksilön käsitys onnesta ja omasta onnettomuudesta näyttelee suurta roolia kaikissa eroissa. Vanhemmilla kysymys omasta hyvinvoinnista limittyy lasten hyvinvointiin. Voiko lapseni olla onnellinen tässä kodissa?
Yksi useimmin toistetuista väitteistä on, että vain onnellinen vanhempi pystyy tarjoamaan onnellisen lapsuuden. Erotutkimuksen pioneerin Judith Wallersteinin mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Usein onnettomaan avioliittoon jääneet vanhemmat ovat yllättyneitä kuullessaan, että heidän lapsensa ovat myöhemmin pitäneet lapsuuttaan varsin onnellisena. Lasta ei välttämättä haittaa vaikka avioliitto on kylmä ja vanhemmat nukkuvat eri huoneissa.
Wallerstein päätyi näihin tuloksiin tehtyään 25 vuotta kestävän seurantatutkimuksen, jossa hän selvitti amerikkalaisten erolasten elämää."
"- En halua sanoa, että älkää erotko, mutta lapset saattavat pitää enemmän onnettomasta perheestä, Wallerstein sanoi haastattelussa vuonna 1976.
Tämä viestiä ei haluttu kuulla 40 vuotta sitten, eikä sitä haluta kuulla nykyäänkään. Tuhkasaari ei halua ottaa suoraa kantaa kysymykseen onnellisuuden merkityksestä. Hän pitää kuitenkin selvänä, että 2000-luvun yhteiskunnassa ”juna menee liian lujaa”. Monen lapsiperheen ensimmäinen ratkaisu ristiriitoihin on ero. Ongelma on siinä, että ratkaisu ei toimi.
- En mitenkään paheksu eroja. En yhtään. Se on joskus täysin välttämätöntä. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että itse ero on lopulta vain ulkoinen toimenpide. Ero ei ratkaise ihmisessä olevia jännitteitä, jotka osaltaan selittävät parisuhteeseen hakeutumista ja siinä epäonnistumista. Mitä sellaista puolisoiden omassa kasvuhistoriassa on mahdollisesti tapahtunut, jota on yritetty korjata parisuhteen kautta? Miksi siinä ei ole onnistuttu?
Näihin kysymyksiin ei aina saada vastausta. Kun ei kysytä.
- Ensimmäinen avioliitto voi olla erkaantumista omista vanhemmista, toinen edeltävästä liitosta ja niin edelleen. Nämä asiat jäävät monella käsittelemättä.
Vanhempien etsiessä onnea lapsen osa on sopeutuminen. Suomessa solmittiin viime vuonna noin 45 000 eron jälkeistä huoltajuussopimusta. Tuhkasaaren mielestä keskustelu avioeroista ja niiden vaikutuksista sivuttaa monesti lapsen aseman.
- Vuoroasumisen kaltaiset ratkaisut yleistyvät, koska ne sopivat vanhemmille. Lapset reissaavat kotien välillä reppu selässään. Elämä on jatkuvaa lähtemistä. Kukaan aikuinen ei todella tiedä, miltä näistä lapsista tuntuu. Minusta se on huolestuttavaa, Tuhkasaari toteaa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minä elän uusperheessä nyt ja voin kertoa että minä, kuten varnasti lähes kaikki muutkin eronneet, olemme todellakin tehneet kaikkemme että lapsillamme olisi toisiaan rakastavat yhdessä olevat vanhemmat. Me eronneet emme ole yhtään sen huonompia ja epäonnistuneempia kuin sinä. Kaikilla ei asiat vaan mene niin onnellisesti että suhde kestää. Kaikkensa tekeminen ei aina riitä."
Etkö osaa lukea? En väittänyt, että eronneet olisi huonompia. Kerroin vain miten se ero voi lapseen vaikuttaa ja että sitä ajatusta voi hyödyntää jos suhde kyllästyttää. Jos suhde ei toimi niin ei sille mitään voi, mutta kevyin perustein ei kannata erota, jos ei muuten niin lasten takia. Et voi olla niin naiivi, että uskoisit tuohon että kaikki olisi tehneet kaikkensa ennen eroa. Nykyään erotaan aika paljon ihan vaan kun on vähän tylsää. Suhteessa ei välttämättä ole isompaa vikaa, mutta kun elämä käy tylsäksi.
Vierailija kirjoitti:
"Miten avioero vaikuttaa lapseen? Tähän kysymykseen on olemassa vastaus. Se ei ole mukava. Vanhempien avioero johtaa usein ongelmiin myöhemmissä ihmissuhteissa.Tilastojen mukaan eron kokeneet lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin. Entä miten ero vaikuttaa juuri sinun lapseesi? Tähän kysymykseen ei ole olemassa vastausta. Jotain kuitenkin tiedetään.
Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään. Miksi erositte? Tähän kysymykseen lapsi haluaa vastauksen aina uudelleen, aina uudessa elämäntilanteessa – vielä aikuisenakin. Näin ajattelee psykoanalyyttisen paripsykoterapian uranuurtaja Pirjo Tuhkasaari.
- Lapsi voi kokea vanhempien eron neljävuotiaana, mutta hän voi palata siihen 9- tai 10-vuotiaana. Pieni lapsi voi tosissaan yrittää miettiä, miksi vanhemmat erosivat. Aikuisena kysymys palaa mieleen omissa häissä, synnytysosastolla, perhejuhlissa. Ei se katoa koskaan, Tuhkasaari sanoo.
Vanhempi valokeilassa
Lehtien sivuilla ero esitetään usein positiivisena elämänmuutoksena. On ollut vaikeaa, mutta selviydytään. Parempaa kohti. Lapset kyllä sopeutuvat ajan myötä.
Tutkimukset ja asiantuntijalähteet maalaavat erosta paljon tummemman kuvan. Yksi eron keskeisistä pitkäaikaisvaikutuksista on lapsiin iskostuva pelko. Elämä voi yhtäkkiä muuttua. Onni yhdistyy menettämisen pelkoon, siitä tulee vaarallista.
Tuhkasaari huomauttaa, että vanhemmat eivät voi tietää, mitä lapset kokevat. He toki luulevat tietävänsä. Siihen sekoittuu haluja nähdä asiat tietyllä tavalla.
- Usein sanotaan, että suurin huoli erossa on lasten pärjääminen. Se voi olla myös toisinpäin. Huoli omasta selviytymisestä on keskiössä ja se vie resursseja pois lapsesta. Toisaalta myös erosta koettu syyllisyys voi joissain tapauksissa estää vanhempia näkemästä lapsen kärsimystä, Tuhkasaari sanoo."
Minä olen eroperheen lapsi ja en ole erosta kärsinyt mitenkään suuremmin, mutta riitaisa koti on se minkä muistan. Minulla on ollut aina kaksi kotia, mitä olen pitänyt jopa etuoikeutena. Molemmissa rakastava vanhempi. Eron jälkeen rasitti tiivis huoltajuuskiista, mutta kun asiat olivat asettuneet uomiinsa, en ole tätä suuremmin ajatellut. Ikää on miltei neljäkymmentä enkä koe että erolla olisi ollut ainakaan negatiivista kehitykseeni, verrattuna siihen jos olisin saanut kuunnella sitä huutamista päivästä toiseen. Se että lapsi joutuu valitsemaan puolensa tai kuulemaan vanhempien toistuvaa riitelyä on minusta paljon vahingollisempaa kuin kaksi mukavaa kotia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyvalhemmista suuri osa on mulle_nyt_kaikki_heti_hinnasta_viis -vanhempia, jotka eivät oikeasti rakasta lapsiaan, vaan lapset ovat kulissi. Lapsilla ei ole oikeusturvaa tässä maassa, vaikka nykyinen lapsiasiavaltuutettu onkin todella hyvä.
Kuuleppa kulissipelle olet ihan dorka kun käsket onnettomia aikuisia pysymään lasten takia yhdessä!Meillä yksi elämä.Lapset tärkeitä mutta niiden takia ei elämäänsä saa uhrata.Se miten eron hoitaa on tärkeää.Olisitko itse onnellinen kun kuulisit että vanhempasi uhranneet elämänsä sinun takia.SAMPERIN UHRAUTUJAT.Näin minä uhraudun....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Uusperheet pitäisi lailla kieltää.
Ehdottomasti. Avioeroista pitäisi tehdä laittomia ja rangaistuksena asuinerosta avioliiton aikana muutama vuosi linnaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä voi ymmärtää sitä itsekkyyden määrää, että rikkoo perheen esimerkiksi pettämällä ja ymmärrän silloin, että petetty haluaa eron. Samoin on ymmärrettävää jos tahtoo eron esim väkivallan takia ja silloin se on tietysti lapsillekin paras ratkaisu.
Mutta jos on lapsia ja suhde vain tylsä niin tekisin kaikkeni suhteen pelastamiseksi. Toisiaan rakastavat vanhemmat ovat lapselle suuri onni.
Omat vanhempani erosivat kun olin pieni lapsi. Vaikka eroon ei liittynyt draamaa ja vanhemmat olivat hyvissä väleissä, olen aina surrut kokonaisen perheen puuttumista. Lapsena oli stressaavaa muuttaa vanhempien kotien välillä (samalla paikkakunnalla) vaikka molempia vanhempia tahdoinkin nähdä. Juhlapyhinä suretti ettei voinut olla koko perheen kesken ja hävetti kun oli kaksi kotia ja kavereilla ehjät kodit.
Huonomminkin olisi voinut olla ja välit vanhempiin on hyvät, mutta sen verran se on vaikuttanut, että suurin toiveeni on oma ehjä perhe ja teen kaikkeni jotta se pysyy sellaisena.Minä elän uusperheessä nyt ja voin kertoa että minä, kuten varnasti lähes kaikki muutkin eronneet, olemme todellakin tehneet kaikkemme että lapsillamme olisi toisiaan rakastavat yhdessä olevat vanhemmat. Me eronneet emme ole yhtään sen huonompia ja epäonnistuneempia kuin sinä. Kaikilla ei asiat vaan mene niin onnellisesti että suhde kestää. Kaikkensa tekeminen ei aina riitä.
Kunhan olet uuden miehesi kanssa huolehtinut siitä, että sinun/hänen lapsensa eivät koe olevansa ylimääräisiä tai vääränlaisia teidän uusperheessä vaan ovat tervetulleita ja odotettuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Frdeswauii kirjoitti:
Kuuleppa kulissipelle olet ihan dorka kun käsket onnettomia aikuisia pysymään lasten takia yhdessä!Meillä yksi elämä.Lapset tärkeitä mutta niiden takia ei elämäänsä saa uhrata.Se miten eron hoitaa on tärkeää.Olisitko itse onnellinen kun kuulisit että vanhempasi uhranneet elämänsä sinun takia.SAMPERIN UHRAUTUJAT.Näin minä uhraudun....
Entä uusperhekulissi, jossa ainioita onnellia ovat vanhemat lapsettomina viikkoina?
Fiksuilla aikuisilla myös uusperhe toimii, mutta on paljon omaa napaansa tuijottavia "aikuisia", joilla oma onni on tärkeintä.
Vierailija kirjoitti:
Kai olet kertonut tunteesi vanhemmille? Kirjoittanut vaikka kirjeen molemmille? Se on nyt tärkeintä.
MItä se auttaisi. Omia valheitaan vaalivat vanhemmat muuttuisivat yhtäkkiä tiedostaviksi ja vastuullisiksi? On korkeintaan tapa kääntää veistä haavassa ja ymmärtää lopullisesti kuinka surkean vähän vanhemmat ovat pystyneet. Ap mun mielestä olis tosi tärkeää, että haet apua esim. terapiasta, että et pilaa koko elämääsi siksi mitä vanhemmat tekivät. Sen sinä voit valita, nyt ja itse. Jos mieluummin jäät hellimään tuota pilalle mennyttä menneisyyttä, se on sitten oma valintasi, ja siitä voit vain syyttää itseäsi. Ihmiset ovat selvinneet ja saaneet hyvän elämän huolimatta tosi rankoista kokemuksista, kun ovat hakeneet apua ja ottaneet vastuun elämästään. Olet kenties aika nuori? Kannattaisi tehdä nyt, eikä keski-iässä. Niin elämällä on sulle vielä paljon hyvää tarjottavana.
Vanhempasi ovat olleet törkeitä sinua kohtaan. Mutta on olemassa myös eroja, joissa lapset ovat saaneet hyvän uuden alun. Kriisihän se on aina kaikille. On olemassa myös uusperheitä, joissa kaikkia kuullaan ja asiat sovitellaan mahdollisimman hyvin kaikkien kannalta, eikä ketään hylätä.
Täällä oli eilen se ketju missä piti laittaa se romanttinen parisuhde miehen kanssa etusijalle,vaikka lapsia tulisi.Kannattais sen ketjun ap,n lukee tämä alotus. Tässä just aikuset nauttivat siintä romanttisesta parisuuhteesta täysin siemauksin.Lapset sitten oirehtivat huonoa vointia aikusena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kyllä voi ymmärtää sitä itsekkyyden määrää, että rikkoo perheen esimerkiksi pettämällä ja ymmärrän silloin, että petetty haluaa eron. Samoin on ymmärrettävää jos tahtoo eron esim väkivallan takia ja silloin se on tietysti lapsillekin paras ratkaisu.
Mutta jos on lapsia ja suhde vain tylsä niin tekisin kaikkeni suhteen pelastamiseksi. Toisiaan rakastavat vanhemmat ovat lapselle suuri onni.
Omat vanhempani erosivat kun olin pieni lapsi. Vaikka eroon ei liittynyt draamaa ja vanhemmat olivat hyvissä väleissä, olen aina surrut kokonaisen perheen puuttumista. Lapsena oli stressaavaa muuttaa vanhempien kotien välillä (samalla paikkakunnalla) vaikka molempia vanhempia tahdoinkin nähdä. Juhlapyhinä suretti ettei voinut olla koko perheen kesken ja hävetti kun oli kaksi kotia ja kavereilla ehjät kodit.
Huonomminkin olisi voinut olla ja välit vanhempiin on hyvät, mutta sen verran se on vaikuttanut, että suurin toiveeni on oma ehjä perhe ja teen kaikkeni jotta se pysyy sellaisena.Minä elän uusperheessä nyt ja voin kertoa että minä, kuten varnasti lähes kaikki muutkin eronneet, olemme todellakin tehneet kaikkemme että lapsillamme olisi toisiaan rakastavat yhdessä olevat vanhemmat. Me eronneet emme ole yhtään sen huonompia ja epäonnistuneempia kuin sinä. Kaikilla ei asiat vaan mene niin onnellisesti että suhde kestää. Kaikkensa tekeminen ei aina riitä.
Kunhan olet uuden miehesi kanssa huolehtinut siitä, että sinun/hänen lapsensa eivät koe olevansa ylimääräisiä tai vääränlaisia teidän uusperheessä vaan ovat tervetulleita ja odotettuja.
Tietenkin ovat
Vierailija kirjoitti:
Lapset SOPEUTUU!
Jee jee uutuus. Tällä lausahduksella on niin kiva esittää paheksuntaa. Eronneet paskat pakottavat lapsensa sopeutumaan. On se kamalaa kun kaikki eivät ole kuten minä parempi ihminen olen.
Minusta tämä viime vuosikymmeninä ylikorostunut yksiavioisuuden hysteerinen painottaminen on aiheuttanut lapsille enemmän pahaa kuin hyvää. Se ei ole johtanut monellakaan pitkiin onnellisiin yksiavioisiin liittoihin, vaan sarjamonogamiaan, jossa sitä aina onnellisen monogamian utopiaa haetaan peräjälkeen yhä uusista liitoista. Perheet hajoavat ja lapset kärsivät kun aikuiset tavoittelevat tätä illuusiota.
Ihminen ei ole luonteeltaan, tai valtaosa ihmisistä ei ole, täysin yksiavioinen. Ennen sivusuhteet olivat tavallisempia ja vähän sellainen vaiettu osa pitkiä liittoja. Avioliittoa ei kuitenkaan heitetty heti roskiin aikuisten vaihtelunhalun takia, vaan säilytettiin lapsilla yksi koti. Sivusuhteet pidettiin erillään kotielämästä.
Nyt moni nykyiseen kulttuuriin kasvanut varmasti kauhistelee. Mutta väitän, että tällainen järjestely olisi useimmiten LAPSILLE parempi. Tätähän on tutkittukin ja on todettu, että lapset tyypillisesti kokevat lapsuutensa olleen onnellinen, vaikka vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä vain lasten takia eikä heillä olisi enää ollut keskinäistä romantiikkaa. (Poislukien alkoholismi, väkivalta jne.) Tässä aikuisten ja lasten onnen välillä on siis eturistiriita. Nykyään hehkutetaan aikuisten oikeutta onneen, ja lapset jäävät huomioimatta, tai uskotellaan että aikuisen onni on aina lasten onni. Ei ole!
Parempi olisi säilyttää vaikka kämppisliitto lasten kasvuympäristönä, ja vanhemmat voisivat sitten seikkailla liiton ulkopuolella jos näin sovitaan, sotkematta lapsia asiaan.
Tässä juttu aiheesta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-e…