Lue keskustelun säännöt.
Vanhempieni ero pilasi minun elämän
10.11.2018 |
Vanhempani erosi minun ollessani 11 vuotta. Olin aina rakastanut perhettäni yli kaiken, myös siitä huolimatta että riitoja oli. Pahin pelkoni oli että vanhempani eroaisivat. Ja sitten näin kävi.
Molemmilla oli jo uudet kumppanit ennen kuin ero oli edes virallinen. Isäni hankki 25 vuotta nuoremman naisen jolla 1 vuotias lapsi. Äitini itsensä ikäisen miehen ja hänellä neljä lasta. Itselläni oli yksi iso veli. Kun vanhempani erosi ja muutettiin pois lapsuudenkodistani, se oli musertavaa aikaa. Vanhempani olivat niin onnellisia uusien kumppaniensa kanssa että unohtivat täysin meidät, lapset. Kun minun vanhempani olivat onnellisemmillaan, minä voin huonommin kuin koskaan. Masennuin ja sairastuin syömishäiriöön. Tästä minun vanhemmat lähinnä suuttuivat, mikä minulla oikein on ongelmana? Viikosta toiseen sain rampata edes takaisin vanhempieni talojen välillä koska : "et voi olla niin itsekäs että et mene tapaamaan isää / äitiä!!". Äitini matkusteli huoletta uuden miehensä kanssa maasta toiseen ja minä tai veljeni ei ikinä päästy mukaan. Siihen loppuivat meidän perhe lomat. He matkustivat paikkoihin, jonne me lapset tavallisesti aina oltiin tultu mukaan, kuten esimerkiksi serkkujemme luokse (asuvat ulkomailla). Koko elämäni oli täynnä tyhjiä lupauksia. Minun oli vain pakko sopeutua, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Lisäksi vanhempani haukkuivat toisiaan minulle koko ajan.
Joka ikinen joulu eron jälkeen oli masennuksen aikaa minulle, ikävöidessäni vanhaa kokonaista perhettäni. Äitini mies oli muutenkin töykeä minua kohtaan ja meillä oli hyvin riitaisa suhde. Isääni en ole enää yhteydessä, koska teininä päätin, että en enää aio juosta talosta toiseen vaan koska vanhemmilla on oikeus nähdä lapsensa. Lapsen oikeuksia ei mietitty, koska niitä ei ollut. Minulle oli muutenkin järjettömän luonnotonta asua tämän naisen ja hänen pikku lapsensa kanssa. En pystynyt enää olemaan oma itseni kenenkään kanssa. Minut oli unohdettu. Vanhempani ihmettelivät kovin kun kouluarvosanat tippuivat ja minusta oli tullut "aivan eri ihminen".
Mutta laittoivat kaiken vain tämän "teini angstin" piikkiin. Olin vain kiittämätön paska. Mutta ainoa asia mitä oikeasti toivoin, oli kokonainen perhe. Ei "perhe" jossa asun tuntemattomien ihmisten kanssa vain, koska vanhempani halusivat olla onnellisia. Meidän lasten onnellisuutta ei ikinä mietitty.
Minulla on hyvin etäiset välit vanhempiini, ja jos ikinä saisin lapsen tai lapsia ja joutuisin eroamaan, voin olla varma siitä että uutta kumppania eivät lapseni tule näkemään ennen kuin kotoa ovat muuttaneet, jos silloinkaan.(toki miehen puolesta en voi päättää...). Nyt kun tiedän, mitä ero ja uusiin "perheisiin" sopeutuminen tekee lapselle, en haluaisi aiheuttaa tätä kipua kenellekään. Omat vanhempani saivat onnellisina elää lapsuutensa ydinperheessä, joten ymmärrystä ei heidän puoleltaan koskaan herunut.
Kommentit (75)
Ymmärrän. Uusperheet pitäisi lailla kieltää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisi vähintään olla avioeron jälkeen pakkoterilisaatio jos saivat lapsia.
Vanhempien onnellisuuden heijastuminen lapsiin asti ei aina pidä paikkaansa... liian usein lapset kokevat olevansa ylimääräisiä vieraita kummassakin perheessä.
Kai olet kertonut tunteesi vanhemmille? Kirjoittanut vaikka kirjeen molemmille? Se on nyt tärkeintä.
Vierailija kirjoitti:
Kai olet kertonut tunteesi vanhemmille? Kirjoittanut vaikka kirjeen molemmille? Se on nyt tärkeintä.
En ole ap, mutta mielestäni tehokkain tapa kertoa vanhemmilleen mielipiteensä heistä on laittaa välit poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempieni eroamattomuus riidoista ja väkivallasta huolimatta taas pilasi minun elämäni. Jatkuvasti uhkailtiin erolla muttei sitä sitten koskaan tapahtunut. Olisi ollut helpotus kaikille jos olisivat saaneet sen aikaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempieni eroamattomuus riidoista ja väkivallasta huolimatta taas pilasi minun elämäni. Jatkuvasti uhkailtiin erolla muttei sitä sitten koskaan tapahtunut. Olisi ollut helpotus kaikille jos olisivat saaneet sen aikaiseksi.
Väkivalta ei ole suhteessa vaan suhteen osapuolessa tai molemmissa. Väkivalta ei lopu erolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Surullista. Kun rakastuu, niin se voi olla juuri tuota.... lapset unohtuvat, koska huuma on uudessa puolisossa. Eroa itsekin usein ajatelleena olen miettinyt miten kaikki eroasiat ja asumisjärjestelyt ym ym vaikuttaisi lapsiimme (kolme lasta) ja heidän elämiinsä ja yrittänyt taas jaksaa ydinliitossa.
Mulla vähän sama kokemus omasta lapsuudesta. Vihasin isäpuoltani joka olikin väkivaltainen ja muutenkin täys kusipää. Äitiäni ei enää äitiys kiinnostanut vaan matkustelu ja kuhertelu uuden äijänsä kanssa. Isää näin silloin tällöin ja äitini yritti nämä tapaamiset kaikin tavoin estää. Olin henkisesti todella pahoinvoiva nuori. Jäljet jäi.
Itse olen eronnut ja alusta alkaen on ollut selvää että lapset on keskiössä ja tuen myös isän vanhemmuutta ja vaikka meillä on eksän kans uudet kumppanit, ketään ei syrjäytetä.
Asumme uusperheessä. Joku kai haluaisi kieltää meidät lailla mutta meillä asiat toimii hyvin. Tulemme kaikki juttuun ja yhteinen matkakin varattuna Thaimaahan helmikuulle. Lapsia ei jätetä kotiin.
Eron voi hoitaa niin monella tapaa. Tottakai hyvinvoiva ydinperhe on lapselle paras mutta ei hyvinvoiva uusperhe mikään helvetti ole sekään. Kaikki uusperheet ei ole kauheita kasvuympäristöjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä voi ymmärtää sitä itsekkyyden määrää, että rikkoo perheen esimerkiksi pettämällä ja ymmärrän silloin, että petetty haluaa eron. Samoin on ymmärrettävää jos tahtoo eron esim väkivallan takia ja silloin se on tietysti lapsillekin paras ratkaisu.
Mutta jos on lapsia ja suhde vain tylsä niin tekisin kaikkeni suhteen pelastamiseksi. Toisiaan rakastavat vanhemmat ovat lapselle suuri onni.
Omat vanhempani erosivat kun olin pieni lapsi. Vaikka eroon ei liittynyt draamaa ja vanhemmat olivat hyvissä väleissä, olen aina surrut kokonaisen perheen puuttumista. Lapsena oli stressaavaa muuttaa vanhempien kotien välillä (samalla paikkakunnalla) vaikka molempia vanhempia tahdoinkin nähdä. Juhlapyhinä suretti ettei voinut olla koko perheen kesken ja hävetti kun oli kaksi kotia ja kavereilla ehjät kodit.
Huonomminkin olisi voinut olla ja välit vanhempiin on hyvät, mutta sen verran se on vaikuttanut, että suurin toiveeni on oma ehjä perhe ja teen kaikkeni jotta se pysyy sellaisena.
Olipa koskettava kirjoitus ja niin totta. Teen työtä eroperheiden kanssa ja kohtaan tätä, mistä kirjoitit, jatkuvasti. Lähetä kurjoituksesi Helsingin sanomien lukijalta-osastolle, jos edes joku sitten pysähtyisi miettimään lastensa asemaa ja harkitsemaan tekojaan. Sinulle kaikkea hyvää ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää ruokkiko Äitihullua. Se on taas jättänyt lääkkeensä ottamatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempieni eroamattomuus riidoista ja väkivallasta huolimatta taas pilasi minun elämäni. Jatkuvasti uhkailtiin erolla muttei sitä sitten koskaan tapahtunut. Olisi ollut helpotus kaikille jos olisivat saaneet sen aikaiseksi.
Väkivalta ei ole suhteessa vaan suhteen osapuolessa tai molemmissa. Väkivalta ei lopu erolla.
"Väkivalta ei lopu erolla." Onpa omituinen lausahdus. Kyllä todellakin useimmiten loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen myös avioeroperheestä ja vanhempien ero ollessani 11 on vaikuttanut elämääni ja persoonaani tosi vahvasti... olen parisuhteissa ihan yli turvallisuushakuinen, kuitenkin onneton, enkä uskala hankkia omia lapsia, koska en voi olla varma että mikään liitto kestäisi, enkä haluaisi itse aiheuttaa lapsille sitä kärsimystä... olen nyt yli 30v ja välillä tunnen ihan surua siitä että tavallaan haluaisin lapsia. Mutta en vain uskalla.
Vierailija kirjoitti:
En kyllä voi ymmärtää sitä itsekkyyden määrää, että rikkoo perheen esimerkiksi pettämällä ja ymmärrän silloin, että petetty haluaa eron. Samoin on ymmärrettävää jos tahtoo eron esim väkivallan takia ja silloin se on tietysti lapsillekin paras ratkaisu.
Mutta jos on lapsia ja suhde vain tylsä niin tekisin kaikkeni suhteen pelastamiseksi. Toisiaan rakastavat vanhemmat ovat lapselle suuri onni.
Omat vanhempani erosivat kun olin pieni lapsi. Vaikka eroon ei liittynyt draamaa ja vanhemmat olivat hyvissä väleissä, olen aina surrut kokonaisen perheen puuttumista. Lapsena oli stressaavaa muuttaa vanhempien kotien välillä (samalla paikkakunnalla) vaikka molempia vanhempia tahdoinkin nähdä. Juhlapyhinä suretti ettei voinut olla koko perheen kesken ja hävetti kun oli kaksi kotia ja kavereilla ehjät kodit.
Huonomminkin olisi voinut olla ja välit vanhempiin on hyvät, mutta sen verran se on vaikuttanut, että suurin toiveeni on oma ehjä perhe ja teen kaikkeni jotta se pysyy sellaisena.
Minä elän uusperheessä nyt ja voin kertoa että minä, kuten varnasti lähes kaikki muutkin eronneet, olemme todellakin tehneet kaikkemme että lapsillamme olisi toisiaan rakastavat yhdessä olevat vanhemmat. Me eronneet emme ole yhtään sen huonompia ja epäonnistuneempia kuin sinä. Kaikilla ei asiat vaan mene niin onnellisesti että suhde kestää. Kaikkensa tekeminen ei aina riitä.
Eihän ap käsittääkseni sitä toivokaan, vaan että eron jälkeen vanhemmat olisivat pistäneet lapsen edun omansa edelle. Itse yh, näen jatkuvasti ympärilläni, myös työssäni, näitä lapsia, jotka jäävät yksin, kun vanhempi erottuaan löytää uuden rakkauden. Itse aion pysyä yksin kunnes lapseni on aikuinen, kukaan mies ei mene lapsen edelle. Enkä ole marttyyri, vaan vastuuntuntoinen ihminen, pidän näitä lapsensa hylkääviä ihmisiä kypsymättöminä ja itsekkäinä. Ei ihme jos teiniä ahdistaa, jos äiti/isä huitelee ulkomailla uuden kumppanin kanssa, joka paikassa teini tuntee olevansa riesa, eikä ketään kiinnosta teinin tunteet erosta tai uusista asumisjärjestelyistä.
Mene terapiaan ja käsittele lapsuuden aikaiset traumasi. Nyt aikuisena se on sinun vastuullasi, ei enää vanhempiesi. Jos jatkat elämällä "pilalle mennyttä elämää", hyväksyt että se on aikuisiästä eteenpäin pilalla omasta syystäsi. Hoida asiasi kuntoon kuten me muutkin, joilla meni asiat päin persettä lapsena, niin pääset elämään oikeaa elämää eikä tarvitse jumitella jossain lapsuuden aikaisissa jutuissa.
Huh, olisi voinut olla minun kirjoitukseni. ”Kun vanhemmat ovat onnellisia niin lapsetkin ovat”, tätä meillekin sanottiin. Paremminkin niin että kun vanhemmat ovat onnellisia niin lapset unohtuvat.
Minä olen vain pikkaisen hajalla ja elän ihan normaalisti, pikkusisarus on vakavasti ongelmainen eikä muillakaan hyvin mene. Varmasti ongelmia on ydinperheessäkin mutta kukaan ei voi väittää että lasten riepottelu ja unohtaminen oman onnen huumassa ei jättäisi jälkiä.
Hyvä, että kerrotte kokemuksianne. Vanhemmat eivät halua nähdä, mitä ero merkitsee lapselle, koska minä ja #minun onni ja #vain yksi elämä.
Ei vanhempiesi ero sinun elämääsi ole pilannut/pilaa, vaan se, miten he asiat ovat sen jälkeen hoitaneet. Tässä on kaksi eri asiaa ja sinun on aivan hyödytöntä ja naiivia ajatella, että kaikki olisi mennyt hyvin, jos vanhempasi olisivat pysyneet yhdessä.