Lue keskustelun säännöt.
Eroaisitko puolisostasi/seurustelukumppanistasi jos hän tulisi uskoon?
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Mies kuuluu kirkkoon, minä en. Mies haluaa käydä perheensä kanssa joulukirkossa, minä en. Mies haluaa papin kastavan lapsen, mulle on aivan sama. Molemmat hyväksytään toistemme mielipiteet eikä niistä koskaan ole syntnyt riitoja tai kinastelua. Siinäpä käy kirkossa jos niin tahtoo, mutta minä jään mielummin kotiin kuin kuuntelisin jotain höpöhöpö puhetta jeesuksesta.
Itse ajattelen toisin. Lähden mieheni mukaan kirkkoon kunnioituksesta häntä kohtaan, oppiakseni jotain hänen arvomaailmastaan.
On surullista miten ihmiset uskovat omaan kaikkivoipaisuuteensa. Ja siihen, että elämä olisi saanut alkunsa tyhjästä. Se vasta satua onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En todellakaan. Se olisi positiivinen asia.
Samoilla linjoilla.
Jos hurahtaminen olisi tasoa J. Tukiainen, eikä keskusteluista huolimatta rauhoitu, niin kyllä siinä ero tulisi.
Tämä ketju taas osoittaa, että ihmiset eroavat herkästi. Minusta ainoa hyväksyttävä ero - jos on lapsia - on silloin, kun suhteessa voi pahoin. Eikä uskoo tuleminen nyt itsessään saa sitä aikaan, ellei toinen ala käyttämään henkistä väkivaltaa Raamatun kanssa.
Ihmiset muuttuvat elämän aikana. Kuka mitenkin. Tämä on vain yksi tapa muuttua.
Luultavasti kyllä, olisi arvot heittäneet niin häränpyllyä ja näkemykset kaukana toisistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samoin kun jos hän alkaisi aktiivisesti uskoa joulupukkiin. Avun tarpeessa hän toki olisi.
Mieheni on eronnut kirkosta jo parikymppisenä, mutta antaa kirkon ja muiden tarinoiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos niitä enempää miettimättä. Hän on myös hyvin järkevä tieteen kannattaja ja skeptikko, mutta ei stressaa itseään sillä, mihin muut uskovat. Kaikkea/kaikkia kun ei pysty muuttamaan, joten pitää oppia itse elämään ajatustensa mukaisesti.
Jos hän nyt kuitenkin uskoon napsahtaisi, niin silloin epäilisin jo jotakin sairautta ja olisin hyvin huolissani. En eroaisi heti missään tapauksessa, mutta kyllä me varmasti kävisimme pitkät keskustelut siitä minkälaiset toiveet ja tulevaisuuden näkymät perheellämme tulisi olemaan. Tuputtamisen lopettaisin ensimmäisen sanaan, varsinkin lapsillemme kohdistetun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tietenkään, sillä olen itsekin uskossa. Mutta jos hän alkaisi hurmoksellisesti toitottaa asiaa kaikille ja/tai käännyyttää muita, niin sitten saisi lähteä. Hyvin harva tietää sen, että itse olen uskossa, kun sitten saatettaisiin pitää jonain hihhulina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se voisi olla jopa aivan mielenkiintoista, mikäli hän kykenisi oikeasti keskustelemaan asiasta kanssani ja hänen päätelmänsä Jumalan olemassaolosta vaikuttaisi jotenkin järkevältä. Sitten taas, jos hän olisi yhtäkkiä kajahtanut johonkin herätysliikkeeseen, hän varmasti imeytyisi kokonaan seurakuntaansa ja hankkiutuisi minusta vipinällä eroon. Skitsofreenisen oloiseen uskoontuloon taas koettaisin varmasti ensimmäisenä hakea apua. Näitä vaihtoehtoja on niin monia.
Vierailija kirjoitti:
Eroaisin. Olemme molemmat uskonnottomia ja enemmän tieteeseen kallella olevia ihmisiä, joten hän ei olisi enää sama ihminen. Eikä arvomme olisi samanlaiset.
Hyvän ystäväni puolisolle kävi noin, että tuli voimakkaasti uskoon. Ystävä yritti perheen takia rinnakkaiseloa, mutta uskoon tullut oli niin ehdoton uskossaan, että se kävi todella vaikeaksi. Käännytti vaimoa, sukulaisia ja meitä ystäviä kaiken aikaa. Joka kahvilla käynti ajautui julistukseen. Lopulta erosivat, ja uskova löysi pian seurakunnasta uuden puolison.
Usko ja tiede ei sulje toisiaan pois. Tai siis ahtaasti ajattelevilla ihmisillä näin voi olla, mutta ei tarvitsisi. Tarkoitan siis ahtaasti uskovaisilla ja ahtaasti "tiedeuskovaisilla". Tiede on tiedettä ja se selittää elämää, ilmiöitä, tutkii niitä ja luo tietoa. Usko taas on ihan vaan uskoa Jumalaan, korkeampaan voimaan. Mä uskon Jumalaan ja kristilliseen käsitykseen pelastumisesta ja taivaasta. Mutta en todellakaan elä ahtaassa kuplassa, ymmärrän maailmaa laajemmin, tiede kiinnostaa. Kunnioitan ihmisarvoa, uskonnonvapautta. Mulla ei ole tarvetta käännyttää ketään, vastaan jos kunnioittaen minua ja näkemyksiäni kysytään. Pilkkaaminen, öyhötys, tuomitseminen mihinkään suuntaan ei käy, pistän rajat sille heti.
No vastaus kysymykseen: en eroaisi jos ateisti/agnostikkomieheni tulisi uskoon. Mutta riippuen, miten/missä usko hänen elämässään alkaisi näkymään, käytös voisi pahimmillaan pilata meidän upean parisuhteen. Vaikea sitä kyllä olisi uskoa, hän on järkevä ihminen. Mulla itselläni on paha "allergia" tiettyjä vapaita suuntia ja heidän näkemyksiä kohtaan. Valitettavasti se meno on paikoittain pahempaa kuin psykiatrisella osastolla. Heidänkion uskoaan toki yritän kunnioittaa, mutta kunhan minun ei siihen menoon tarvitse osallistua eikä kukaan tule mulle öyhöämään. Vaikea kuvitella, että miehenikään mahdollinen Jumalan kohtaaminen tapahtuisi niissä piireissä. No, se on Jumalan asia sitten. Minun ei siihen tarvitse puuttua.
En.