Lue keskustelun säännöt.
Onko ehjä perhe nykypäivänä mahdottomuus?
07.11.2018 |
Olen 24-vuotias nainen ja haluaisin kovasti lapsen.
Olen jo tovin pohtinut inseminaatiota, koska en jaksa enää uskoa elinikäiseen parisuhteeseen. Kuulen jatkuvasti siitä, kuinka mies on pettänyt, tai kuinka kumpikaan suhteen osapuolista ei ole jaksanut ylläpitää suhdettaan. Sain lisäksi juuri kuulla, että tuttavani lapsen hoitopaikassa lapsista 95% on nykyään eronneiden vanhempien jälkikasvua. Vaikea uskoa, että luku olisi merkittävästi pienempi muissa hoitopaikoissa saati kouluissa.
Hankkiutuisin siispä ennemmin omin ehtoineni yksinhuoltajaksi kuin aloittaisin muutaman vuoden suhteen miehen kanssa, joka vain pettäisi ja jättäisi, tai vaihtoehtoisesti luovuttaisi heti pienten ongelmien osuessa nenän eteen. Inseminaatio takaisi myös sen, ettei tulisi myöhemmin riitoja huoltajuudesta. En halua lasta palloteltavan eri kodeissa, en halua tapella siitä, kuka saa viettää hänen kanssaan juhlapyhät, enkä todellakaan halua, että lapsi joutuu seuraamaan sivusta sinkkuvanhempien seurustelukuvioita. (Toisien sanoen en halua lapseni olevan koskaan tuntemattomien ihmisten näpeissä, koska ilkeät äitipuolet ja lapsiin kajoavat isäpuolet ovat karua todellisuutta.)
En siis jaksa etsimällä etsiä hyvää miestä, koska en usko löytäväni sellaista, eikä kuulemani asiat ymmärrettävästikään motivoi toimimaan. Mikä sitten on mielestäni "hyvä mies"? Määritän sen luotettavaksi, vastuulliseksi ja itsenäiseksi mieheksi, joka on järkevä, inhimillinen, empatiakykyinen ja kiltti. Isähahmo, joka ei lyö, huuda, satuta ihmisiä eikä varsinkaan eläimiä. Ihminen, joka ymmärtää oikean ja väärän eron, joka kunnioittaa ympäristöään, luontoa ja muita ihmisiä. Kuulostaa ehkä pitkältä listalta, mutta en mielestäni vaadi liikaa. Minulle riittäisi pelkkä kumppanuusvanhemmuuskin, sillä rakkaus ja seksi tai niiden puute ovat riskitekijöitä, joita en välttämättä halua sotkemaan asioita.
Kysymys vain kuuluu, mistä helvetistä löytäisin miehen, joka haluaa joko:
A) olla loppuelämänsä hyvä mies minulle ja esimerkillinen isä lapsellemme/lapsillemme
tai
B) olla loppuelämänsä esimerkillinen isä ja luotettava kumppani ilman romanttisen parisuhteen luomia paineita?
Tuntuu etten mistään. Siksi kysyn, koska inseminaation varjopuoli on se, etten tiedä luovuttajasta tarpeeksi/juuri mitään, eikä lapsikaan saa välttämättä koskaan minkäänlaista yhteyttä isäänsä, vaikka haluaisi.
Kommentit (22)
Mietit asioita jo nyt niin pitkälle, että vaikutat jopa vähän niuholta, jota on kenenkään mahdoton miellyttää. Yksinhuoltajuus on rankkaa, mieluummin ottaisin riskin ja tekisin lapsen romanttisen suhteen hedelmänä kuin yksin. Lapsella pitäisi olla oikeus tietää mistä on tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et voi kontrolloida elämää, se kulkee miten kulkee ja voit vain toivoa että kaikki menee hyvin. Lapsi voi olla vaikeasti vammainen, sairas tai hullu, jolloin yksinhuoltajana kaikki on tuplasti vaikeampaa. Ota vanhempi mies, niiden kanssa on suurempi todennäköisyys pysyvyydestä. 30-40v.
Mä löysin vaihtoehdon A sattumalta eräiltä rappusilta. Joo, tiedän olevani hirveän onnekas.
Enemmistö avioliitoista kestää koko loppuiän. Eli kyllä niitä ehjiä perheitä on.
Vierailija kirjoitti:
Et voi kontrolloida elämää, se kulkee miten kulkee ja voit vain toivoa että kaikki menee hyvin. Lapsi voi olla vaikeasti vammainen, sairas tai hullu, jolloin yksinhuoltajana kaikki on tuplasti vaikeampaa. Ota vanhempi mies, niiden kanssa on suurempi todennäköisyys pysyvyydestä. 30-40v.
Tilastojen mukaan parhaiten kestävät liitot, joissa ikäeroa on max. 5 v suuntaan tai toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pessimisti ei pety, mutta tiesitkö, että elämä on aina riski. Useimmiten järkevä, harkittu riski kannattaa ottaa. Mielestäni typerintä on suunnitelmasi. Yyhoona kumppanin löytäminen on aina vaikeampaa.
Nykypäivänä pohdintasi ovat aivan perusteltuja. Ei todellakaan tarkoita, että olisit mitenkään niuho kun mietit tuollaisia.
Olen itse huonosta perheestä ja en tosiaankaan halua kokea samaa helvettiä enää koskaan. Siksi olen itsekin tarkka siitä kenen kanssa edes harkitsisin seurustelya, perheen perustamisesta puhumattakaan.
Voi ehkä sanoa että nykyään ei kannata miettiä kuka olisi hyvä kumppani vaan kenen kanssa yhteishuoltajuus sujuisi sopuisasti sitten KUN ero tulee...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
28 vuotta on oltu yhdessä, suurimmat kriisit on koettu ensimmäisen 10 vuoden aikana.
Eiköhän yhdessä pysytä, kunnes kuolema erottaa...
Minulla on ns. ydinperhe, samoin sisarillani ja mieheni sisarilla ja serkuilllani ja edellisellä sukupolvella. Miten meillä on käynyt tällainen mäihä? Kukaan ei ollut teiniäiti, kukaan ei ole mt-ongelmainen, talous on kunnossa. Hyvä tuuri!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ajattelen omaa tuttavapiiriä ja vanhempieni tuttavapiiriä (eli noin 30- ja 60-v pariskuntia) kaikkia niin sanoisin että noin 50-60% on pysynyt yhdessä. Omista tutuistani vielä suurin osa (pikkulapsiaikaan eroaminen on se yksi iso ”hitti”) on pysynyt yhdessä, ehkä 80-85%. Jos laskee prosenttiin mukaan myös vanhempieni tuttavapiirin niin luku on tuo 50-60% (toinen suosittu aika erota on kun lapset lähtevät kotoa).
Omat vanhempani ovat vielä yhdessä ja mieheni vanhemmat olivat myös yhdessä kunnes kuolema erotti.
Olen ajatellut, että tieto lisää selviytymismahdollisuuksia. Tiedän, että monet eroaa pikkulapsivaiheessa tai kun lapset lähtee kotoa. Ollaan keskusteltu asiasta miehen kanssa etukäteen ja puhuttu että yhdessä pyritään olemaan kunnes nuorin täyttää 4v. Meillä ei siis ole toistaiseksi ollut minkäänlaisia ongelmia tämän pikkulapsiajan aikana, pikemminkin suurempaa ja syvempää rakkautta, ymmärrystä ja arvostusta. Mutta jostain syystä tässä vaiheessa erotaan usein ja me halutaan se yrittää välttää!
Mun visio tästä on se, että parisuhteessa/avo- ja avioliitossa pitäisi ensin käydä niitä vaikeita aikoja läpi, eli nimenomaan niitä hetkiä joissa oikeasti seinät ovat kaatumassa päälle.
Vain näin voi tietää, ettei kumppani ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla ole luikkimassa karkuun tai lähde omille teille raskaasta pikkulapsi arjesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistat vaan harrastaa sen miehen kanssa seksiä joka viikko 2-7 kertaa, niin ei se mihinkään häivy.
Meillä olisi mies kauhuissaan. Hyvä kun jaksaa ja haluaa edes 2 kertaa kuukaudessa.
Ihminen kasvaa ja muuttuu henkisesti koko elämänsä ajan. Kehitys kyllä hidastuu iän myötä. Ensimmäiset 10 vuotta ovat rajuimmat, seuraavat 10 vähän rauhallisempaa muutosta ja niin edelleen. Sinäkin tulet vielä muuttumaan ja joskus ne muutokset tulevat kriisien kautta. Vaikka löytäisit juuri kuvaamasi kaltaisen miehen ja hän sattuisi pysymäänkin sellaisena, niin sinä saatat rikkoa liiton jonkin muutoksen seurauksena. Ei se ole aina mies, joka pettää tai jättää.
Parisuhteessa toisen muuttuminen edellyttää toisenkin muuttumista tasapainon säilyttämiseksi. Aina se toisen muuttuminen ei ole mukavaa, varsinkin kun pitää itse muuttua. Ei se kyllä ole sen mukavampaa vaikka itse olisi se muuttuva osapuoli.
Ymmärrän, että 24-vuotiaana näitä muutoksia ei näe samalla tavalla. Se tulee vasta iän mukana. 24-vuotiaana minäkin olin "aikuinen" ja mielestäni "valmis". Nykyään olen todellisuudessa aivan eri ihminen, eikä ikääkään ole vasta kuin 53. Saa nähdä, mihin elämä vielä vie. Sitä ei voi ennustaa. Siihen voi yrittää vaikuttaa, mutta en ole lainkaan vakuuttunut vaikutuksen tehosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hankkiudu raskaaksi jollekkin baaripanolle, ei tarvitse sitten isää miettiä kun et vaan kerro sille.
Olet aiheesta huolissasi. Näyttää kuitenkin siltä, että nuorempi sukupolvi eroaa herkemmin kuin vanhempi. Siis eroa on jo 70- ja 80- luvulla syntyneissä. Tämä nyt kuitenkin on vain oma havaintoni. Ongelma on se, että tilastoja ei oikein ole. Ne koskevat yleensä avioeroja ja kuitenkin nykyään jo suurin osa lapsista taitaa syntyä avoliittoon. Mutta eikö kannattaisi antaa aikaa sen oikean ja kunnollisen löytymiseen. Kun onhan niitä kuitenkin. Toisaalta kuulostaa melko itsekkäältä tuo lapsen haluaminen. Eikö sitä voi hellitellä läheisten lapsia niin kauan kun se luotettava mies löytyy. Sulla on kuitenkin melkein 20 v aikaa.
Olisi ollut mahtavaa jos olisin osannut ajatella asioita sinun tapaasi nuorena.
Sen sijaan olen päätynyt tähän, kun annoin elämän mennä. Yli 20 vuotta meillä jaettiin kaikki tasan. Oikeudet miehelle, velvollisuudet minulle ja kulut puoliksi. Ei mene päivääkään etten kiroaisi exän itsekkyyttä.
Joten hyvä sinä, olet oikeilla jäljillä.
Tulevaisuudessa perinteisten onnellisten ydinperheiden lapset tulevat olemaan erittäin etuoikeutetussa asemassa. Heidän lähtökohtansa elämään tulevat olemaan paljon terveemmät kuin riitaisten eroperheiden, muunsukupuolisten vanhempien tai polyamoristen suhteiden lapsilla. Siinä sitä tulevaisuuden "luokkajakoa". Voi kun ihmiset hoksaisivat miettiä sitä jo nyt.
Älä ota vanhempaa miestä, kuten joku sanoi. Itse otin 38v, jo kahden lapsen isän (kuvittelin puheiden perusteella että olisi perheelleen omistautunut luotettava mies). 40v petti minua jo. Vaikka ”kaikki oli hyvin”, kuulemma. Eikä tahtonut erota ja plaaplaa sitä selittelyn määrää.
Itse, jos nyt voisin kelata taaksepäin, tekisin kuten mietit: lapset ilman näitä lässyjä pettäviä riippa-miehiä. Et tarvitse kaveriakaan; hedelmöityksen saa myös anonyymisti terveydenhuollon kautta. Älä harhadu luulemaan olevasi erityinen: kaikki miehet pettää. Ennemmin tai myöhemmin.
(Ja ei, en ole eronnut tuosta miehestä mutta henkisen kasvun koin.)
Muistat vaan harrastaa sen miehen kanssa seksiä joka viikko 2-7 kertaa, niin ei se mihinkään häivy.