Kertokaa minulle joku syy elää. Ei siis vois vähempää tää elämä kiinnostaa!

Mikään ei tunnu miltään. Aina on ahdistavaa ja vaikeaa elämä.



Mutta minulla on kaksi lasta ja mies. Siinä syitä tarpeeksi yrittää jaksaa.



Onko sinlla lapsia?

ovathan nuo lapset tietysti antaneet tiettyä merkitystä elämälle, mutta nyt tuntuu että olen alkanut etääntyä heistäkin. Kolme ekaa on jo koulussa ja tohin vimppaan en ole osannut oikein luoda tunnesidettä. Työnnän häntä aina jonnekin kerhoon tai kavereille etti mun tarttisi olla hänen kanssaan. En muutenkaan enää tahdo jaksaa keskittyä lasten asioihin, pärjäisivät varmaan ilman minuakin...

toi viimenen on enempi isin tyttö ja he tulevat loistavasti toimeen, niin että mihin mua tässä enää tarvitaan?

Minullakin on vaikeuksia välillä jaksaa olla lasten kanssa.



Mutta älä erehdy luulemaan, että he selviäisivät ilman sinua! Äidin itsemurha on joka ikiselle lapselle elinikäinen katastrofi. He kärsisivät äitinsä menetyksestä aivan hirveästi, pilaisit heidän elämänsä.



Onko sinulla masennuslääkitystä, terapiaa, tai tiedätkö edes mitään syytä, miksi tunnet olosi tuollaiseksi?



Minulla ei lääkitystä, terapiaa, mutta tiedän kyllä, miksi en voi hyvin. En saa vain aikaiseksi alkaa hoitamaan itseäni.



2

Itsekin tunsin olevani riittämätön äiti lapselleni ja mies hoiti mieluusti, joten jäin kuin " ulkopuoliseksi" . Ja se tunne oli kamala kun oma lapsi haluaa olla mieluummin isän kanssa. Lopulta menin lääkäriin, sain masennuslääkityksen ja se on auttanut. Olen oppinut ymmärtämään asioita eri kantilta ja masennus voi olla jopa tappava, jos annat sen jatkua...

Olen saanut avun, iloitsen elämästä ja lapsesta ihan eri tavalla ja vaikka voimia ei olisi, niin mieskin ymmärtää ja tukee entistä enemmän kun myönnät ongelman.

Kyseessäsi ei välttämättä ole masennus, mutta selvitä tunnetilasi ja ongelmasi lääkärille, joka voi ohjata eteenpäin ja saat apua...

Tsemppiä!

t u k i a s e m a . n e t ja sieltä mm. keskustelut

Eikä haluja hakeutua hoitoon, koska ei ole parenemisen tarvetta. En kai sitten tiedä paremmasta enkä usko sen olemassaoloon.



Toisaalta tunnen itseni aika monella tasolla epäonnistuneeksi.

Olen 38 mutta ei ole ammattia, ei työtä ei mitään erityis- tai edes vähemmän erityisiä taitoja. En ole koskaan osannut luoda ihmissuhteita, yhtään kunnon ystävää ei ole koskaan ollut. Mieheni on nykyään ainoa ystäväni eikä hänkään ymmärrä minua yhtään. Kukaan ei hyväksy minua sellaisena kuin olen. Lasten suhteen en ole jaksanut olla sellainen äiti kuin nuorena kuvittelin. Teen sekä oman että lasten elämän pelkäksi ilottomaksi raatamiseksi. Eikä lapsillakaan minun takiani ole niitä ihmissuhdetaitoja.



Toisaalta, ulkoisesti olen saanut kaiken mitä olen koskaan toivonut eli miehen ja lapsia. Omakotitalokin on. Ja yliopistokoulutus. Näistä ei kuitenkaan ole ollut minulle sanottavaa iloa enkä enää keksi mitään uutta haluttavaa.



Ei, aktiivista itsemurhaa en koskaan tekisi, mutta olen jo useamman vuoden tehnyt passiivista... syön todella huonosti, lähinnä karkkia, en liiku enkä ulkoile, laiminlyön kaikki terveystarkastukset yms ja ajattelen että jos jotain oireita ilmenisi niin en menisi lääkäriin vaan antaisin taudin edetä itsekseen. Yksin ajaessani laitan turvavyön vain näön vuoksi, en pistä sitä kunnolla kiinni. En koskaan käytä pyöräilykypärää tai talvella turvallisia liukumattomia kenkiä (kaatuilen jatkuvasti). Syöpään tai onnettomuuteen kuollut äiti olisi lapsille hienompi asia kuin itsarin tehnyt äiti...

Vierailija:

Itsekin tunsin olevani riittämätön äiti lapselleni ja mies hoiti mieluusti, joten jäin kuin " ulkopuoliseksi" . Ja se tunne oli kamala kun oma lapsi haluaa olla mieluummin isän kanssa.

Kolme ekaa kasvatin hampaat irvessä yksin (mies ei paljon puuttunut asiaan) ja tuntuu helpottavalta että minua ei välttämättä tämän viimeisen lapsen kohdalla tarvita, saan päästää irti hoitovastuusta kun nämä kolme " omaani" alkavat jo seisoa omilla jaloillaan.

Ei se mies vieläkään paljon hoida, mutta tunneside lapseen on ihan erilainen kuin aikaisemmin ja jos olisin poissa, ottaisi varmaan pakon edessä hoitovastuunkin.

ap