Kadehditko työttömän tai työkyvyttömän elämää? Ei kannattaisi

Terveisiä täältä yhteiskunnan laidalta. Olen mielenterveyssyistä eläkkeellä, eikä paluuta normaaliin elämään ole näköpiirissä.

Tässä sitä istun. Olen siivonnut, söin lounaan jo nyt. Olen lukenut monta artikkelia Hesarista ja silmäillyt Iltasanomat. Sähköpostissa ei ollut yhtään uutta viestiä. Tulin tänne. Mieli on yhtä apea kuin ilmakin on ulkona. Silti ajattelin kävellä kauppaan tänään. Että saisi jotain liikuntaa. Ja että harjaisin hiukset ja katsoisin peiliin sekuntia kauemmin.

Alkaa olla se aika vuodesta, kun pukkaa juhlaa juhlan perään. Minulla ei ole tänäkään vuonna tiedossa mitään. Ei ole harrastuspaikan Halloween-iltaa, ei työpaikan pikkujouluja, ei ystävien kesken mitään. Joulukuun alussa leivon itselleni kakun ja juhlin yksin sitä, että täytän 35 vuotta. No oikeasti, en juhli. Itken itseni uneen, sitä ennen huudan tyynyyn katkeruuttani siitä, etten saanut normaalia elämänalkua, ja sitä, ettei kukaan välittänyt eikä välitä.

Toivon, että tulisi parempia aikoja. Että jaksaisi taas yrittää jotain harrastusta, tai opiskelua. Että olisi ihmisten ilmoilla, että olisi vaikka joskus mahdollisuus olla lounaalla jonkun muun kuin oman kännykän seurassa. Muiden onni satuttaa. Muiden normaali elämä satuttaa. Kun olisikin aamulla syy nousta, menisi töihin, ja vaikka se työ ei olisi sitä mistä haaveili, saisi edes palkkaa. Olisi jotenkin olemassa jollekin. Ei tarvitsisi tuntea, että elää jossain kuplassa josta ei pääse pois, että elämä tapahtuu siellä kuplan ulkopuolella: kaiken voi nähdä, mutta ei kokea itse.