Mieli on niin raskas...
Sain tänään postissa äitiyskortin, joka oli jäänyt sairaalaan, jossa olin km:n hoidossa. Kyllä pisti hiljaiseksi... Olisin mieluummin ollut vastaanottamatta koko korttia, tuntui niin pahalta. Kovin tyhjíksi sen kortin sivut olivat jääneet...
Sain keskenmenoni 5,5 viikkoa sitten (viikolla 11+6). Onneksi jälkitarkastuksessa oli kaikki hyvin, jännäsin sitä kovasti, että onko raskaus varmasti loppunut, mutta on se. Sattui kovasti taas puhua km:sta ääneen ammattihenkilön kanssa, itkin lääkärille tätä tilannetta. Lääkäri kertoi, että on mahdollista saada aika psykiatriselle sairaanhoitajalle. En ollut tässä suossa kahlatessani edes tajunnut ajatella, että ammattikeskusteluapua olisi ehkä saatavilla. Nyt olen vähän kahden vaiheilla, hakisinko keskusteluapua terveyskeskuksesta vai olenko jo asiaa riittävästi käsitellyt. Olen kyllä yhdelle kaverilleni puhunut tästä enemmän ja sitten täällä netissä kirjoitellut. Välillä on vaan niin raskasta. Jotenkin päätin, että jos kovasti masennun, niin sitten varaan sen keskusteluajan. Yritän suojella kai itseäni, ettei tarvitsisi taas avata kaikkia syvimpiä haavoja.
Mua väsyttää ihan järkyttävän paljon nykyisin ja täytyiskin nyt yrittää nukkua paljon, että jaksan esikoisen kanssa. Väsyneenä mulla nimittäin sitten pettää hermot herkästi ja se taas ei ole enää kenenkään kannalta hyvä juttu. Nyt on menossa kp15 kai, ei voisi vähempää kiinnostaa tällä hetkellä edes se, että ovis on kai pian. Mulla ei ole minkäänlaisia haluja...minkään suhteen... Eikä me olla miehen kanssa mitään vähään aikaan puuhasteltukaan. En jaksa. Toinen lapsi olisi kyllä toiveissa, mutta nyt on mieli aivan liian sekaisin.
Toivon vaan, että tämä väsymys helpottaisi ja jaksaisin taas alkaa ihan oikeasti nauttimaan elämästä. Nyt vaan pyöritän arkea rutiinilla, mutta olen oikeasti ihan seis.
Jos jollain on samanlaisia tuntemuksia, olisi kiva vaihtaa ajatuksia. Ainakin pakko tätä omaa tuskaa on käydä tänne purkamassa...
Voimia kaikille muille keskenmenon kokeneille kevääseen ja kesään!
Kommentit (4)
minä olen nyt muutaman kerran käynyt juttelemassa tyksin kriisiosaston sosiaalityöntekijälle, joka on todella mukava, ja sitten kerran olen käynyt siellä psykiatrilla, joka pääasiassa mainosti mielialalääkkeitä. Sain resptin masennukseen, mutta en ole halunnut ainakaan vielä niitä syödä. Mutta jos vaan sattuu oikeanlainen ihminen kohdalle, voin lämpimästi suositella tuota keskusteluapua. Minuakin kyllä jo ajatuksena väsyttää se, että joutuu selittämään ties kuinka moneen kertaan asioitaan, jos sitä apua päättää lähetä hakemaan. Minäkin sain ajan vasta kaksi kuukautta vauvan (rv19+6) syntymästä, kun itse sitä perinnöllisyyspolilla toivoin. Olisi ehkä aiemmin jo ollut hyvä. Mutta kuten olen täällä aiemminkin vuodattanut, on tässä paljon muutakin juuri nyt käsiteltävänä.
Mulle on eri tahoilta hoettu, että nyt on lupakin olla väsynyt ja täytyy surra, eri asia että miten sen " luvan" täällä kotona sitten ottaa, kun tukijoukkoja ei juuri ole ja hommat pitää hoitaa kuitenkin, pojat 6 ja 3v. ovat kyllä sitten myös se syy pinnistellä. En kai itse edes ihan pysty vieläkään tätä tilannetta hahmottamaan, kai se auttaa kun sitä käy läpi, vaikka täällä netissä tai sitten ammattilaisen kanssa.
Lähetän siis sulle lämpimiä vertaistukiajatuksia, koita pärjäillä!
t. Lapaniina
Lizie, oli kuin olisin lukenut omia ajatuksiani kuukauden-parin takaa. Suossa kahlaamista, väsymystä, haluttomuutta, ei minkäänlaista elämänhalua tai ainakaan elämäniloa. Työ piti hoitaa ja jollain lailla siitä selvisinkin, mutta muuten elämä tuntui vain ja ainoastaan raskaalta. Syy oli tietysti keskenmeno, ja tismalleen samoilla viikoilla kuin sinulla, 11+6. Se tapahtui helmikuussa.
Suosittelen, että otat vastaan tarjotun keskusteluavun. Minä mietin myös kauan, mihin otan yhteyttä kun tuntui että elämästä ei kohta tule mitään, itketti vain ja mieskään ei tahtonut ymmärtää... Sain sitten otettua yhteyttä kriisityöntekijään jonka kanssa keskustelin pitkän tovin ja selvittelin ajatuksiani, keskenmenosta ja monesta muustakin asiasta. Se auttoi. Sen yhden käynnin jälkeen alkoi nousu siitä suosta.
En olisi uskonut, että keskenmeno voi saada ihmisen niin masentuneeksi, ennen kuin itse sen koin. Pienikin vastoinkäyminen tuntui ihan järkyttävältä, ja itku tuli pienimmästäkin asiasta. En sano, että olisin vieläkään täysin selvinnyt siitä, mutta huomattavasti parempaan suuntaan ollaan menossa.
Haluttomuutta on minullakin ollut, ja ensin tuntui että koskaan en enää halua olla raskaana. Mutta niin se vain mieli alkaa toipua, ja nyt jo tuntuu että ehkäpä sitä voisi silti yrittää...
Toivottavasti tämä antaa toivoa sinullekin. Kyllä sinä siitä vielä toivut! Väsymyskin helpottaa, usko pois! Mutta hae sitä keskusteluapua ennenkuin tk:t jää kesälomille!
Voimia sinulle ja kaikille muillekin joilla on ollut vastoinkäymisiä!
Mä oon kanssa ihmeissäni siitä, miten km sai mut romahtamaan tällä tavalla. Kaikenlaista on tässä kokeiltu ja olen sinnitellyt, mutta nyt mun on vihdoin myönnettävä, että olen MASENTUNUT ja tarvitsen siihen sekä lääkettä että keskusteluhoitoa. Ehkä tämä tästä lähtee vihdoin ylöspäin.
Sen haluan vaan muille sanoa, että jos on mieli kovin maassa, niin apua kannattaa hakea, jos ei sitten tunnu hyvältä puhua, niin ainahan sen voi lopettaa. Eikä kai niitä lääkkeitäkään kannata niin hirveästi pelätä...
Järkyttävän suuri väsymys on edelleen seurana, mutta henkisesti tunnen toipuneeni. Suuntaan jo katsetta tulevaisuuteen ja haaveilemme uudesta vauvasta mieheni kanssa. Viime viikolla sain luultavasti viimeisen lääkärinsoiton km:oon liittyen, että labrat olivat kunnossa. Nyt olen alkanut varovasti kääntää uutta sivua elämässä. En sitten käynyt puhumassa kenellekään psykiatriselle hoitajalle, olen vain aina pojan nukkuessa istunut täällä netissä kirjoittamassa. Tämä on sittenkin ollut minulle se paras keino purkaa näitä tuntoja.
Voimia kaikille teille ja kiitos mielipiteistä! Kaipasin niitä todella silloin ja oli hyvä kuulla, mitä ajattelette. Jaksamista ja parempaa kevättä kaikki kanssasisaret! Kiitos teille...