Ulkonäön muuttuminen ja ihmisten suhtautuminen

Olen kotoisin eräästä suomalaisesta junttilasta, ja lapsena mun ulkonäköä pilkkasivat sekä kylän lapset että aikuiset. Olin heidän mielestään läski ja mitä kaikkea. Kun jotakuta piti saada kiusata.

Hankin yläasteella harrastuksen takia piilolasit. Olin siis sama henkilö mutta ilman silmälaseja. Yhtäkkiä miespuoliset entiset kiusaajat soittivat kotiini, että "kelpaan" nyt heille ja voisinko lähteä vaikka kaupunkiin elokuviin tai tulla illalla kylään. Naispuoliset entiset kiusaajat ruinasivat päästä kaverikseni - tai huorittelivat kateellisina ja syyttivät miestensä vikittelystä. Kun jotakuta piti saada vieläkin kiusata.

Luin joskus, että joskus sairaalloisen lihavat ihmiset eivät halua laihduttaa sen takia, koska sisimmässään he tietävät, ettei heitä kohdeltaisi normaalisti hoikkinakaan. Heidän lähipiirinsä vain on mätä. Samaistuin.

Ja kääntäen: kun löytää ystäviä, heillä ei katsekaan värähdä, kun näytät vanhoista valokuvista, että olit aiemmin erinäköinen. He arvostavat SINUA.

Ap, kyllä varmasti muiden muuttunut ulkoinen käytös johtuu sinun muuttuneesta ulkoisesta olemuksestasi.

Mutta entä ne, jotka tunsit jo aiemmin? Tai ne, joille kerrot aiemmasta ulkomuodostasi?

Kaikki me varmaan katsotaan kadulla tuntemattomien ihmisten virrassa joitain 'hyvännäköisiä', mikä usein merkitsee 'tv-ohjelman tai mainoksen henkilön näköisiä'. Mutta ei kai kukaan normaalijärkinen voi ajatella, että ulkonäkö = aivot.

Siis normaalijärkinen ei voi. Mutta lukuisat ketjussa esitellyt hullut nimittelijät ja kiusaajat toki voivat.

Tärkeintä on, että tuntee itsensä itsekseen, ja jos, ap, koet just näin, ihana asia!

Oudointa on se, ettei tarvitse kuunnella huutelua, kokea osoittelua ja naurua/pilkkaa. Vaikka olen ollut jo vuosia hoikka, silti en mielelläni käy missään ja jos käyn tuntuu oudolta kun saa olla rauhassa.

Olen nyt päälle parikymppinen, mutta koko teini-iän sain kuulla pilkkaa ja seuraani vältettiin, koska olin se outo ruma (ylipaino, huonot vaatteet) tyyppi jonka seurassa näyttäytymisestä saa huonon sosiaalisen stigman.

Nykyään olen hoikka, pukeudun keskivertoa siistimmin eikä aknekaan enää vaivaa. Kaupungilla voi kävellä ilman pelkoa, ihmiset tulee usein kysymään multa neuvoa missä mikäkin paikka on jne. Parempi näin on olla, silti en vain osaa edelleenkään suhtautua tähän oikein. Ajattelen edelleen olevani outo ja ruma. Huono itsetunto on nyt viimeinen "este" mikä pitäisi ohittaa, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Vierailija kirjoitti:

Rikki9 kirjoitti:

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Ei kannata kadehtia. Se huomio nuorena oli vain hämmentävää.

Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että liiallinen huomio nuorena oli todellatodella hämmentävää. Olin nätti nuorena, oikeastaan vielä lapset saatuanikin aina tuonne 4kymppiseksi asti. Miehet kiinnittivät huomiota varsinkin, kun meikkasin ja laittauduin, naiset puolestaan olivat ehkä kateellisia tjtn. Koska olen hyvin ujo, liiallinen huomio oli ahdistavaa. Mutta kaikki loppuu aikanaan: rankan avioeron jälkeen lihoin rajusti ja ikääntyminen muutenkin on tehnyt sen, että kukaan ei enää kiinnitä minuun huomiota, saan ihan rauhassa sulautua tapettiin. Ja se on -uskokaa tai älkää- minun tapauksessani ainakin ainoastaan suuri helpotus!

Millonhan joku ylisöpöys on ollu muotia ja millon söpöstä tuli tavallsien näköinen??

KYl söpö on söpö, kaunis kaunis ja hyvännäkönen hyvännäkönen aina.

Meikillä saa eri tyyliseks ihmisen. Kaikki ei kulje massameikkejen mukana jne jne, mut ei se ihmisestä epäviehättävämpää tee, millään lailla...

Paitsi tietenkin joidenkin junttien, jotka kopioi meikkityylitki jostain hiton netistä joltain julkkikselta. :'D

Mä oon söpö ja kaunis ja jos joku tulis mulle urputtaa jos kuljen ilman meikkiä et "vitsi sä oot out!!!!!!11111"" nii mä nauraisin et mitä urpoja ihmisiä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rikki9 kirjoitti:

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Ei kannata kadehtia. Se huomio nuorena oli vain hämmentävää.

Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että liiallinen huomio nuorena oli todellatodella hämmentävää. Olin nätti nuorena, oikeastaan vielä lapset saatuanikin aina tuonne 4kymppiseksi asti. Miehet kiinnittivät huomiota varsinkin, kun meikkasin ja laittauduin, naiset puolestaan olivat ehkä kateellisia tjtn. Koska olen hyvin ujo, liiallinen huomio oli ahdistavaa. Mutta kaikki loppuu aikanaan: rankan avioeron jälkeen lihoin rajusti ja ikääntyminen muutenkin on tehnyt sen, että kukaan ei enää kiinnitä minuun huomiota, saan ihan rauhassa sulautua tapettiin. Ja se on -uskokaa tai älkää- minun tapauksessani ainakin ainoastaan suuri helpotus!

Jos on hyvin ujo ja huomio ahdistaa ja tietää että meikkaamalla ja laittautumalla sitä saa, niin miksi sitten piti meikata ja laittautua kaikki ne vuosikymmenet?

Eikö tuo nyt ole aika "sitä saa mitä tilaa" tilanne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

age is just a number kirjoitti:

Mä olen kaunistunut. Mulla on ollut enemmän rahaa panostaa vaatteisiin ja kauneudenhoitoon yleisellä tasolla, ja tämän lisäksi laihduin XXXL-koosta (98kg) L-kokoon ja olen nykyiselläni (170cm/76kg) aika "normaalin" näköinen. Plus kävin vähän aikaa sitten silmien yläluomileikkauksessa, se nuorensi kasvojen kokonaisilmettä. 

Peilistä tuijottaa edelleen läski, vaikka kuinka kaverit kehuu kuinka olen laihtunut. Tiedostan itsekin, että mulla on vääristynyt kehokuva. Joten yritän olla ajattelematta itseäni läskinä. 

Muiden ihmisten suhtautuminen...saan paljon enemmän huomiota miehiltä. Normaali baari-iltana torjun 3-5 iskuyritystä (jos olen liikenteessä ilman mun miestä). 

Vaatekaupoissa saan parempaa palvelua (kun missä tahansa liikkeessä on nyt mun kokoja), ennen katselivat silleen pitkin nenää että luuleeko tuo läski että meillä myydään yhtään vaatetta mikä mahtuu tuohon ruhoon. 

Kehopositiivisuuden aikakausi tai ei, mutta lihavia ihmisiä kyllä syrjitään. Huomaan sen tosi selkeästi nyt, kun en itse ole enää siinä "sairaalloisen ylipainoinen" -kategoriassa. 

Kiitos viestistä. 

Jostain syystä viime aikoina olen pohtinut tätä asiaa. Itselläni on siis niin, että olin nuorempana enemmän tai vähemmän kiusattu ulkonäköni takia, mm. aknen, ihottuman ja punastelun vuoksi. Kiusaaminen ei rajoittunut ainoastaan kouluun - muistan saaneeni täysi-ikäisenä todella järkyttäviä kommentteja itseäni vanhemmilta ventovierailta miehiltä. Suurimman osan elämästäni olen pitänyt itseäni vastenmielisen rumana. Ollessani päälle kolmekymppinen aloin saada huomiota miehiltä - kadulla, kaupungilla, kaupassa, siellä sun täällä. Tutut naiset kehuivat kauniiksi, miehet puolestaan tuijottivat. Tietysti huomio imarteli ja tuntui hyvältä, ja osittain jäin koukkuun niihin kehuihin, mutta samalla huomio tuntui oudolta ja vieraalta. 

Olen jostain syystä masentunut tämän asian takia. Saadessani positiivista huomiota ulkonäöstä olin mielestäni sisäisesti suht samanlainen ihminen kuin ennenkin, mutta ympäristö tuntui suhtautuvan minuun kuin olisin yhtäkkiä ollutkin äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen. 

Ihmisen ulkonäkö siis vaikuttaa hänen saamaansa kohteluun todella paljon, mikä on jollain tavalla pirun masentavaa. En oikein tiedä, miten käsittelisin tätä asiaa. 

Ymmärrän hyvin ja samastun siinä mielessä, että olen jotenkin....pettynyt siihen, miten paljon "paremmin" minua kohdellaan nyt, kun olen liki normaalipainoinen. Nimenomaan tuo, että sisimmässäni olen tietysti se sama ihminen kuin ollessani painavampi - miksi nyt saan paljon enemmän huomiota? 

Voisin kuvitella, että tässä on lisäksi se caveat, että ihmiset (miehet) kiinnostuvat minusta nyt enemmän ulkonäköni takia, ja vähemmän sisimpäni takia. Eli voisi olla, että pelkästään (seksiä haluavia) hyväksikäyttäjiä on nyt enemmän kuin ennen. 

Ulkönäkökeskeinen maailma. Ei kai me yksilötasolla voida muuta tehdä kuin olla itse välittämättä toisen ulkonäöstä sen peilinä, minkälainen ihminen on ihmisenä. 

Kyllä, pettymys on oikea sana. 

Kun näitä keskustelupalstoja lukee, törmää toisinaan väittämään, että ihmisen ulkonäkö ei muka vaikuta hänen saamaansa kohteluun. Pari vuotta sitten täällä oli pitkä "rumuutta" käsittelevä ketju, ja moni sivullinen kommentoija ei suostunut ollenkaan uskomaan sitä, että jotkut ihmiset saavat huonoa kohtelua ulkonäkönsä vuoksi. Että kaikissa on muka jotain kaunista tai että rumia ihmisiä ei ole olemassa. Ihan kiva ajatus joo, mutta miten tuo lohduttaa rumaksi haukuttua ihmistä?

Minullekin on yritetty väittää, että parantunut kohtelu ja saamani positiivinen huomio ei liittynyt ulkonäkööni vaan lisääntyneeseen itseluottamukseen tai muuhun vastaavaan. Kun oikeasti kyse ei ollut siitä - olin yhtä ujo, arka ja huonoitsetuntoinen kuin ennenkin. Ja mistäpä ventovieraat tuijottamaan jäävät miehet olisivat muka sen itseluottamukseni nähneet?

- ap

Olen itse ollut ulkonäköä käsittelevissä ketjuissa sitä mieltä, että ulkonäöllä on paljon merkitystä. Olisi aivan absurdia väittää muuta, kun koko ihmiskunnan historia on täynnä naiskauneuden ihannointia. Voi tosiaan viiltää aika syvältä, kun ihmiskäsitystä joutuu muokkaamaan sen suhteen, miten pinnallisia ihmiset lopulta ovat. 

Tärkeintä on itse oppia jotain tästä prosessista esimerkiksi niin, että itse pystyisi kohtelemaan toisia siten, että ulkonäöllä olisi mahdollisimman vähän merkitystä.

Kyllä, tunne on aika ajoin melko viiltävä. 

Kiitos ystävällisestä viestistäsi! 

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rikki9 kirjoitti:

Oikeastaan nyt 30 kymppisenä (miehenä) naiset huomaavat minut ensimmäistä kertaa, voin kuvitella että monelle naiselle se on juuri toistepäin.

Olen aina ihmetellyt että minkälaista se on saada ~16 vuotiaana jo todella paljon positiivista huomiota, kehuja ja validointia? juuri sen ikäisenä se on itsetunnon kannalta todella tärkeää tuntea itsensä halutuksi ja että itsellä on "korkea" arvo. Välillä olen sitä mieltä että olen jotenkin rikki ihmisenä koska en nuorempana saanut sitä validointia mitä tarvitsin, ja vartuin oikeastaan negatiivisten kommenttien kanssa.

Ei kannata kadehtia. Se huomio nuorena oli vain hämmentävää.

Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että liiallinen huomio nuorena oli todellatodella hämmentävää. Olin nätti nuorena, oikeastaan vielä lapset saatuanikin aina tuonne 4kymppiseksi asti. Miehet kiinnittivät huomiota varsinkin, kun meikkasin ja laittauduin, naiset puolestaan olivat ehkä kateellisia tjtn. Koska olen hyvin ujo, liiallinen huomio oli ahdistavaa. Mutta kaikki loppuu aikanaan: rankan avioeron jälkeen lihoin rajusti ja ikääntyminen muutenkin on tehnyt sen, että kukaan ei enää kiinnitä minuun huomiota, saan ihan rauhassa sulautua tapettiin. Ja se on -uskokaa tai älkää- minun tapauksessani ainakin ainoastaan suuri helpotus!

Jos on hyvin ujo ja huomio ahdistaa ja tietää että meikkaamalla ja laittautumalla sitä saa, niin miksi sitten piti meikata ja laittautua kaikki ne vuosikymmenet?

Eikö tuo nyt ole aika "sitä saa mitä tilaa" tilanne?

No jaa. Ymmärsin, että kyseinen henkilö sai huomiota myös meikkaamattomana, tosin laitettuna ehkä vielä vähän enemmän. Muiden silmissä kaunis ihminen voi olla epävarma ulkonäöstään ja käyttää meikkiä ym. keinoja tunteakseen itsensä kauniimmaksi tjsp. Siitäkin huolimatta muiden huomio voi tuntua yllättävältä ja kiusalliselta. Nämä ovat monimutkaisia juttuja, joten en lähtisi tuolla tavalla syyllistämään. 

- ap

nosto

Mielenkiintoinen ketju. Nostan. 

En ollut erityisen kaunis lapsi peruskouluikäisenä. Olin kalpea ja laiha, ohuet vaaleat hiukset. Olemattomat kulmakarvat ja ripset ja silmäni punoittivat. Mitään kasvojen luustoa ei ollut. Pukeuduin miten sattuu, vähän poikamaisestikin välillä. En saanut koskaan luokan pojilta huomiota, meidän luokalla oli ihan muut n. 4-5 tyttöä jotka sen huomion pojilta saivat.

Yläasteella ja lukiossa ulkonäköni muuttui. Aloin meikata kevyesti, kiinnitin huomiotani hiuksiini ja vaatteisiini. Yhtäkkiä sainkin pienellä ehostuksella peitettyä silmien punoituksen ja piirrettyä kulmakarvani ja isohkot silmäni esiin. Luonnostaan platinan vaaleat hiukseni pidin pitkinä. Kasvoin paljon pituutta, yli 170 senttiseksi ja minulle tuli hoikka x mallinen vartalo. Poskipääni piirtyivät esiin. Ihoni oli lähes virheetön, ei ollenkaan teini ajan aknea. Aloin saada pojilta ja miehiltä huomiota. Tuntemattomat miehet alkoivat juttelemaan minulle metrossa ja kadulla tuijottivat. Parikymppisenä kuulin mutkan kautta että yksi poika ala asteen samalta luokalta suunnitteli iskevänsä minut luokkakokouksessa. Hänkin oli ilmeisesti huomannut että olin puhjennut kukkaan.

Eniten huomiota miehiltä sain 16-22 vuotiaana. Sen jälkeen aloin pukeutua mukavuuden haluisemmin flanelipaitoihin ym. Värjäsin myös hiukseni ruskeiksi ja leikkasin ne lyhyiksi. Löysin oman tyylini, mutta en enää saanut samalla tavalla katseita.

Nyt päälle 30v olen yhä hoikka ja pitkä ja hyväihoinen. En kuitenkaan ole mielestäni vuosiin saanut miehiltä mitään erikois huomiota. Minua ei tulla iskemään ja harvoin tuijotetaan. Siinä mielessä ihmettelen tätä naisten luuloa että hoikat naiset saisivat miesten huomion. Olen kuitenkin varmaan ihan miellyttävän ja melko tavallisen näköinen ja saan ihan hyvää kohtelua kaupassa ja töissä ym

Kyllä se vaan on niin että pukeutumisella saa aikaan arvostusta erinlailailla.

Menetkö puku päällä vai kulahtaneet verkkarit, kyllä se kohtelu on erilaista liikkeissä.

Kun sain kerrankin rahaa ja ostettua vähän parempia vaatteita niin kyllä se itsetuntoakin nostaa.

Vanha ketju, mutta miksi ihmeessä haluaisin olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joille olen ollut rumana ja ylipainoisena kuin ilmaa/naurunaihe, mutta normaalipainoisena ja itsestään enemmän huolta pitävänä nyt kohtelevat paremmin? En haluaisi edes ystävystyä sellaisen kanssa, jonka luonne ja käyttäytyminen muuttuu sitä mukaa miltä toinen näyttää.