Kauniina julkisilla paikoilla näyttäytyminen on minulle keino puolustautua ilkeitä ihmisiä vastaan

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Vaikka muuttaisikin omaa asennetta ja yrittäisi nähdä kaiken niin valoisasti, sitä ei mikään todellisuudessa muuta, että ihmiset on kateellisia ja pahansuopia.

Ei, mutta voisi hyvin olla minun kirjoittama.

Kauniina ja huoliteltuna itsetuntoani ei kolhaise mikään, olo on voittamaton. Naispuolisten työkaverien paheksuvat katseet esim. työpaikan pikkujouluissa buustaavat sitä entisestään, koska ilmeistään näen että olen heille vakava uhka. Nämä seinäruusut sitten vuoronperään kertovat kuinka yököttäviä ja kaiken arvostelun alapuolella ne miehet ovat jotka minua hakevat tanssimaan tai tulevat jutulle.

Itseään ei ole jututtanut kukaan illan aikana, mutta se on tietenkin sivuseikka...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Vaikka muuttaisikin omaa asennetta ja yrittäisi nähdä kaiken niin valoisasti, sitä ei mikään todellisuudessa muuta, että ihmiset on kateellisia ja pahansuopia.

Ihmiset ovat yksilöitä, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Eivät ne kateelliset ja pahansuovatkaan (minusta pieni vähemmistö, jota kiinnostaa toisten asiat) loppujen lopuksi vaikuta juuri vaikuta omaan elämään, sellaisten kanssahan ei kannata olla tekemisissä. Jokainen menee omia menojaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Tämä on asia joka itseäni usein mietityttää, eli käsite minkälainen joku todellisuudessa on. Ihminen ei siis ole oma itsensä jos hänellä on meikit kasvoillaan? Ymmärrän tämän ajatuksesi. Mutta kuinka paljon ihminen on oma itsensä silloin, kun hän verhoaa alastoman vartalonsa vaatteisiin? Onko hän silloin oma itsensä ja jos on, niin millä perusteella? Meikillä peitetään kasvot ja vaatteilla vartalo, mutta ei kukaan koskaan kyseenalaista onko ihminen oma itsensä, kun se on peittänyt vartalonsa. Miksi meikillä kasvojen peittäminen on niin paheksuttavaa ja miksi ihmisen pitäisi olla meikkaamatta, jotta ne "todelliset kasvot" olisi kaikkien näkyvissä?

Ap

Miksi minun eteeni ei tule oikeastaan ikinä ikäviä ihmisiä? Ei minun ainakaan tarvitse ketään vastaan suojautua.

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta voisi hyvin olla minun kirjoittama.

Kauniina ja huoliteltuna itsetuntoani ei kolhaise mikään, olo on voittamaton. Naispuolisten työkaverien paheksuvat katseet esim. työpaikan pikkujouluissa buustaavat sitä entisestään, koska ilmeistään näen että olen heille vakava uhka. Nämä seinäruusut sitten vuoronperään kertovat kuinka yököttäviä ja kaiken arvostelun alapuolella ne miehet ovat jotka minua hakevat tanssimaan tai tulevat jutulle.

Itseään ei ole jututtanut kukaan illan aikana, mutta se on tietenkin sivuseikka...

No jo on ihmisillä ongelmia kanssakäymisessä toistensa kanssa, jos kotoa lähdetään kuin sotaan valmistautuneena. Taidatte antaa vähän liian paljon painoarvoa toisille ihmisille ja heidän mielipiteilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi minun eteeni ei tule oikeastaan ikinä ikäviä ihmisiä? Ei minun ainakaan tarvitse ketään vastaan suojautua.

Olet luultavasti mukava ja hyvä ihminen. Etkä näe toisia ensisijaisesti uhkana tai sinua vastaan olevina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Vaikka muuttaisikin omaa asennetta ja yrittäisi nähdä kaiken niin valoisasti, sitä ei mikään todellisuudessa muuta, että ihmiset on kateellisia ja pahansuopia.

Ihmiset ovat yksilöitä, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Eivät ne kateelliset ja pahansuovatkaan (minusta pieni vähemmistö, jota kiinnostaa toisten asiat) loppujen lopuksi vaikuta juuri vaikuta omaan elämään, sellaisten kanssahan ei kannata olla tekemisissä. Jokainen menee omia menojaan.

Työpaikalla on pakko olla tekemisissä.

Jos työpaikan komein lääkäri osoittaa kiinnostusta jotakuta sairaanhoitajaa kohtaan, on se ikävä kyllä sodanjulistus tämän sairaanhoitajaparan puolelta kaikille muille työpaikan naispuolisille kollegoille. Vaikkei hän olisi tippaakaan kiinnostunut lähentelijästä. Näin se vaan ikävä kyllä menee :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Tämä on asia joka itseäni usein mietityttää, eli käsite minkälainen joku todellisuudessa on. Ihminen ei siis ole oma itsensä jos hänellä on meikit kasvoillaan? Ymmärrän tämän ajatuksesi. Mutta kuinka paljon ihminen on oma itsensä silloin, kun hän verhoaa alastoman vartalonsa vaatteisiin? Onko hän silloin oma itsensä ja jos on, niin millä perusteella? Meikillä peitetään kasvot ja vaatteilla vartalo, mutta ei kukaan koskaan kyseenalaista onko ihminen oma itsensä, kun se on peittänyt vartalonsa. Miksi meikillä kasvojen peittäminen on niin paheksuttavaa ja miksi ihmisen pitäisi olla meikkaamatta, jotta ne "todelliset kasvot" olisi kaikkien näkyvissä?

Ap

Yritän selittää tarkemmin. Minun kohdallani kyse ei ollut niinkään siitä, millaisena muut minut näkivät, vaan millaisena itse näin itseni. Pitkä ja monimutkainen kaunistautumisrituaali teki jonkinlaisen "suojakerroksen" minun ja muiden (katselijoiden) väliin, en tuntenut oloani suojattomaksi, alastomaksi tai paljaaksi, siis haavoittuvaksi. Paheksuntaa en ole kokenut, meikillä tai ilman, vaan kuvittelin kokevani sellaista, jos jättäisin rituaalini jonakin päivänä tekemättä...sitten se päivä koitti ja hallelujaa, mikä ahaa- elämys oli huomata, että kelpasin ihan yhtä hyvin luonnontilassa, kukaan ei kohdellut yhtään huonommin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Vaikka muuttaisikin omaa asennetta ja yrittäisi nähdä kaiken niin valoisasti, sitä ei mikään todellisuudessa muuta, että ihmiset on kateellisia ja pahansuopia.

Ihmiset ovat yksilöitä, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Eivät ne kateelliset ja pahansuovatkaan (minusta pieni vähemmistö, jota kiinnostaa toisten asiat) loppujen lopuksi vaikuta juuri vaikuta omaan elämään, sellaisten kanssahan ei kannata olla tekemisissä. Jokainen menee omia menojaan.

Työpaikalla on pakko olla tekemisissä.

Jos työpaikan komein lääkäri osoittaa kiinnostusta jotakuta sairaanhoitajaa kohtaan, on se ikävä kyllä sodanjulistus tämän sairaanhoitajaparan puolelta kaikille muille työpaikan naispuolisille kollegoille. Vaikkei hän olisi tippaakaan kiinnostunut lähentelijästä. Näin se vaan ikävä kyllä menee :(

Hassua, myös minä olen ollut hoitoalalla. Ehkä alle 25-vuotiaiden keskuudessa? Huomaatko muita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Tämä on asia joka itseäni usein mietityttää, eli käsite minkälainen joku todellisuudessa on. Ihminen ei siis ole oma itsensä jos hänellä on meikit kasvoillaan? Ymmärrän tämän ajatuksesi. Mutta kuinka paljon ihminen on oma itsensä silloin, kun hän verhoaa alastoman vartalonsa vaatteisiin? Onko hän silloin oma itsensä ja jos on, niin millä perusteella? Meikillä peitetään kasvot ja vaatteilla vartalo, mutta ei kukaan koskaan kyseenalaista onko ihminen oma itsensä, kun se on peittänyt vartalonsa. Miksi meikillä kasvojen peittäminen on niin paheksuttavaa ja miksi ihmisen pitäisi olla meikkaamatta, jotta ne "todelliset kasvot" olisi kaikkien näkyvissä?

Ap

Yritän selittää tarkemmin. Minun kohdallani kyse ei ollut niinkään siitä, millaisena muut minut näkivät, vaan millaisena itse näin itseni. Pitkä ja monimutkainen kaunistautumisrituaali teki jonkinlaisen "suojakerroksen" minun ja muiden (katselijoiden) väliin, en tuntenut oloani suojattomaksi, alastomaksi tai paljaaksi, siis haavoittuvaksi. Paheksuntaa en ole kokenut, meikillä tai ilman, vaan kuvittelin kokevani sellaista, jos jättäisin rituaalini jonakin päivänä tekemättä...sitten se päivä koitti ja hallelujaa, mikä ahaa- elämys oli huomata, että kelpasin ihan yhtä hyvin luonnontilassa, kukaan ei kohdellut yhtään huonommin.

Viisaita sanoja!

Vierailija kirjoitti:

Olen tajunnut, että minulle meikkaaminen ja sitä kautta kauniina julkisilla paikoilla näyttäytyminen on keino suojautua ihmisiltä. Tiedän ihmisten olevan pahansuopia ja kateellisia, joten en halua antaa heille sitä mielihyvää, että näyttäisin jollain tavalla anteeksipyytelevältä ja huonolta, jotta he voisivat tuntea olevansa parempia kuin minä.

Minua on monet kerrat katsottu pahasti kun olen ollut hehkeänä. Siitä tulee hyvä mieli, sillä miksi antaisin pahan ihmisen tuntea paremmuutta minua kohtaan. Sehän olisi yhtä kuin antaa nälkäisenä päivän ainoa ateria suurimmalle vihamiehelleen.

Oletteko te miettineet syvempiä syitä meikkaamisellenne? Moni vastaa tietysti, että koska on kiva olla kaunis, mutta miksi, sitä ei moni ehkä sen tarkemmin mietikään.

Herättikö tämä ajatuksia aiheesta?

tällä asenteella tulee karu ja yksinäinen katkera elämä.

nythän sinä just välität niistä pahoista ihmistä kun joudut meikkaamaan heitä varten.

meikkaaminen työlästä, kuluttavaa iholle ja maksaa.

onnea elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Vaikka muuttaisikin omaa asennetta ja yrittäisi nähdä kaiken niin valoisasti, sitä ei mikään todellisuudessa muuta, että ihmiset on kateellisia ja pahansuopia.

Ihmiset ovat yksilöitä, joukkoon mahtuu kaikenlaisia. Eivät ne kateelliset ja pahansuovatkaan (minusta pieni vähemmistö, jota kiinnostaa toisten asiat) loppujen lopuksi vaikuta juuri vaikuta omaan elämään, sellaisten kanssahan ei kannata olla tekemisissä. Jokainen menee omia menojaan.

Työpaikalla on pakko olla tekemisissä.

Jos työpaikan komein lääkäri osoittaa kiinnostusta jotakuta sairaanhoitajaa kohtaan, on se ikävä kyllä sodanjulistus tämän sairaanhoitajaparan puolelta kaikille muille työpaikan naispuolisille kollegoille. Vaikkei hän olisi tippaakaan kiinnostunut lähentelijästä. Näin se vaan ikävä kyllä menee :(

"Työpaikan komein lääkäri"? Missä saippuasarjassa olet töissä?

Se että kuvittelet kaikkien muiden olevan pahansuopia kertoo mielenterveysongelmasta.Jos pääsi ois ok sulle ois ihan samantekevää mitä muut mahdollisesti susta ajattelevat. Fakta on näin.

Vierailija kirjoitti:

Ei, mutta voisi hyvin olla minun kirjoittama.

Kauniina ja huoliteltuna itsetuntoani ei kolhaise mikään, olo on voittamaton. Naispuolisten työkaverien paheksuvat katseet esim. työpaikan pikkujouluissa buustaavat sitä entisestään, koska ilmeistään näen että olen heille vakava uhka. Nämä seinäruusut sitten vuoronperään kertovat kuinka yököttäviä ja kaiken arvostelun alapuolella ne miehet ovat jotka minua hakevat tanssimaan tai tulevat jutulle.

Itseään ei ole jututtanut kukaan illan aikana, mutta se on tietenkin sivuseikka...

Kuulostaa hiukan säälittävälle jos työpaikan pikkujouluissa ulkonäöllä päteminen tuo riittävää lisäarvoa elämään. 😂

minä en ole pahansuopa enkä katkera.

ei kiinnosta vähääkään jos joku näyttää hehkeeltä.

tuskin sitä pahaakaan kiinnostaa, saattaa ajatella vaan että onpas toi ruma ku täytyy noin meikata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltaista, meikkasin naamion itseni ja maailman väliin. Lyhyesti traumatausta ja hyvin huono itsetunto, en halunnut ihmisten näkevän minua sellaisena, kuin todellisuudessa olin. Sitten, kun minua lähestyttiin, reagoin vihamielisesti. Vuosien työllä sain itsetuntoni kuntoon ja elämäni hallintaan, nykyään olen rohkeasti meikittä, onnellisesti naimisissa ja sovussa maailman ja ihmisten kanssa.

Tämä on asia joka itseäni usein mietityttää, eli käsite minkälainen joku todellisuudessa on. Ihminen ei siis ole oma itsensä jos hänellä on meikit kasvoillaan? Ymmärrän tämän ajatuksesi. Mutta kuinka paljon ihminen on oma itsensä silloin, kun hän verhoaa alastoman vartalonsa vaatteisiin? Onko hän silloin oma itsensä ja jos on, niin millä perusteella? Meikillä peitetään kasvot ja vaatteilla vartalo, mutta ei kukaan koskaan kyseenalaista onko ihminen oma itsensä, kun se on peittänyt vartalonsa. Miksi meikillä kasvojen peittäminen on niin paheksuttavaa ja miksi ihmisen pitäisi olla meikkaamatta, jotta ne "todelliset kasvot" olisi kaikkien näkyvissä?

Ap

Yritän selittää tarkemmin. Minun kohdallani kyse ei ollut niinkään siitä, millaisena muut minut näkivät, vaan millaisena itse näin itseni. Pitkä ja monimutkainen kaunistautumisrituaali teki jonkinlaisen "suojakerroksen" minun ja muiden (katselijoiden) väliin, en tuntenut oloani suojattomaksi, alastomaksi tai paljaaksi, siis haavoittuvaksi. Paheksuntaa en ole kokenut, meikillä tai ilman, vaan kuvittelin kokevani sellaista, jos jättäisin rituaalini jonakin päivänä tekemättä...sitten se päivä koitti ja hallelujaa, mikä ahaa- elämys oli huomata, että kelpasin ihan yhtä hyvin luonnontilassa, kukaan ei kohdellut yhtään huonommin.

Ilmeisesti meikki ei vaikuttanut kasvoihisi merkittävästi?

Vierailija kirjoitti:

Olen tajunnut, että minulle meikkaaminen ja sitä kautta kauniina julkisilla paikoilla näyttäytyminen on keino suojautua ihmisiltä. Tiedän ihmisten olevan pahansuopia ja kateellisia, joten en halua antaa heille sitä mielihyvää, että näyttäisin jollain tavalla anteeksipyytelevältä ja huonolta, jotta he voisivat tuntea olevansa parempia kuin minä.

Minua on monet kerrat katsottu pahasti kun olen ollut hehkeänä. Siitä tulee hyvä mieli, sillä miksi antaisin pahan ihmisen tuntea paremmuutta minua kohtaan. Sehän olisi yhtä kuin antaa nälkäisenä päivän ainoa ateria suurimmalle vihamiehelleen.

Oletteko te miettineet syvempiä syitä meikkaamisellenne? Moni vastaa tietysti, että koska on kiva olla kaunis, mutta miksi, sitä ei moni ehkä sen tarkemmin mietikään.

Herättikö tämä ajatuksia aiheesta?

Kyllä herätti. Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

minä en ole pahansuopa enkä katkera.

ei kiinnosta vähääkään jos joku näyttää hehkeeltä.

tuskin sitä pahaakaan kiinnostaa, saattaa ajatella vaan että onpas toi ruma ku täytyy noin meikata.

Viimeinen lause kertoo kaiken tarvittavan ihmisistä. Jos joku olisikin ruma ja meikkaa koska voi sen avulla kokea olevansa kauniimpi, mitä väärää siinä on?