Ihmisten seura kyllästyttää ja ahdistaa

Oletko masentunut? Onko jotain sattunut miksi tunnet näin?

Vierailija kirjoitti:

Oletko masentunut? Onko jotain sattunut miksi tunnet näin?

Sain lapsen. Sen jälkeen jokin muuttui. En enää saa ihmisten seurasta oikein mitään irti. Joko jutut ahdistavat tai tuntuvat yhdentekeviltä. Joudun ponnistelemaan keskittyäkseni kuuntelemaan enkä enää saa seurustelusta mitään kivaa fiilistä. Tämä on jatkunut näin jo useamman vuoden. Alkuun epäilin johtuvan väsymyksestä, mutta nykyään epäilen persoonallisuuteni jotenkin muuttuneen lapsen saamisen myötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko masentunut? Onko jotain sattunut miksi tunnet näin?

Sain lapsen. Sen jälkeen jokin muuttui. En enää saa ihmisten seurasta oikein mitään irti. Joko jutut ahdistavat tai tuntuvat yhdentekeviltä. Joudun ponnistelemaan keskittyäkseni kuuntelemaan enkä enää saa seurustelusta mitään kivaa fiilistä. Tämä on jatkunut näin jo useamman vuoden. Alkuun epäilin johtuvan väsymyksestä, mutta nykyään epäilen persoonallisuuteni jotenkin muuttuneen lapsen saamisen myötä.

Kuinka usein olet täysin yksin? Jos et juuri koskaan, tuo voi vaikuttaa. Et siis enää kaipaa muiden ihmisten seuraa samalla tavalla kuin aikaisemmin, koska yksinäisiä hetkiä ei juurikaan ole ja kun on, nautit niistä.

Lapsen kanssa voidaan osallistua vaikka perhekerhoon tai johonkin missä tapaat muita samassa elämäntilanteessa olevien ihmisiä.

Kyllä lapsen saaminen monesti muuttaa ihmistä ja rikkoo ystävyys suhteita, on melko selvää, että lapseton sinkku ajattelee elämää aivan eri tavalla kuin perheen äiti.

Onko muilla tällainen muutos jäänyt pysyväksi?

Vierailija kirjoitti:

Lapsen kanssa voidaan osallistua vaikka perhekerhoon tai johonkin missä tapaat muita samassa elämäntilanteessa olevien ihmisiä.

Kyllä lapsen saaminen monesti muuttaa ihmistä ja rikkoo ystävyys suhteita, on melko selvää, että lapseton sinkku ajattelee elämää aivan eri tavalla kuin perheen äiti.

En halua osallistua perhekerhoon. Lapsen seurassa muihin ihmisiin keskittyminen on aivan mahdotonta. Enkä edes pääsisi perhekerhoihin, kun käyn töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko masentunut? Onko jotain sattunut miksi tunnet näin?

Sain lapsen. Sen jälkeen jokin muuttui. En enää saa ihmisten seurasta oikein mitään irti. Joko jutut ahdistavat tai tuntuvat yhdentekeviltä. Joudun ponnistelemaan keskittyäkseni kuuntelemaan enkä enää saa seurustelusta mitään kivaa fiilistä. Tämä on jatkunut näin jo useamman vuoden. Alkuun epäilin johtuvan väsymyksestä, mutta nykyään epäilen persoonallisuuteni jotenkin muuttuneen lapsen saamisen myötä.

Kuinka usein olet täysin yksin? Jos et juuri koskaan, tuo voi vaikuttaa. Et siis enää kaipaa muiden ihmisten seuraa samalla tavalla kuin aikaisemmin, koska yksinäisiä hetkiä ei juurikaan ole ja kun on, nautit niistä.

Teen itsenäistä työtä, joten olen melko paljon yksin. Harmittaa vain se, että enää toisten seura ei ilahduta samalla tavalla kuin aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko masentunut? Onko jotain sattunut miksi tunnet näin?

Sain lapsen. Sen jälkeen jokin muuttui. En enää saa ihmisten seurasta oikein mitään irti. Joko jutut ahdistavat tai tuntuvat yhdentekeviltä. Joudun ponnistelemaan keskittyäkseni kuuntelemaan enkä enää saa seurustelusta mitään kivaa fiilistä. Tämä on jatkunut näin jo useamman vuoden. Alkuun epäilin johtuvan väsymyksestä, mutta nykyään epäilen persoonallisuuteni jotenkin muuttuneen lapsen saamisen myötä.

Kuinka usein olet täysin yksin? Jos et juuri koskaan, tuo voi vaikuttaa. Et siis enää kaipaa muiden ihmisten seuraa samalla tavalla kuin aikaisemmin, koska yksinäisiä hetkiä ei juurikaan ole ja kun on, nautit niistä.

Teen itsenäistä työtä, joten olen melko paljon yksin. Harmittaa vain se, että enää toisten seura ei ilahduta samalla tavalla kuin aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla tällainen muutos jäänyt pysyväksi?

Joo ja ei. Kun lapset muuttivat omilleen eikä mulla ollut kotona jatkuvasti joku, jota kuunnella, jolle laittaa ruokaa jne, muiden ihmisten seura alkoi taas kiinnostaa. Toisaalta ei samassa määrin kuin ennen lapsia, koska 25 vuoden aikana oppi arvostamaan yksinoloa ja sitä, ettei ole vastuussa kenestäkään eikä velvollinen kenellekään mihinkään. On ihana vaan käpertyä viltin alle sohvalle lukemaan hyvää kirjaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko masentunut? Onko jotain sattunut miksi tunnet näin?

Sain lapsen. Sen jälkeen jokin muuttui. En enää saa ihmisten seurasta oikein mitään irti. Joko jutut ahdistavat tai tuntuvat yhdentekeviltä. Joudun ponnistelemaan keskittyäkseni kuuntelemaan enkä enää saa seurustelusta mitään kivaa fiilistä. Tämä on jatkunut näin jo useamman vuoden. Alkuun epäilin johtuvan väsymyksestä, mutta nykyään epäilen persoonallisuuteni jotenkin muuttuneen lapsen saamisen myötä.

Kuinka usein olet täysin yksin? Jos et juuri koskaan, tuo voi vaikuttaa. Et siis enää kaipaa muiden ihmisten seuraa samalla tavalla kuin aikaisemmin, koska yksinäisiä hetkiä ei juurikaan ole ja kun on, nautit niistä.

Teen itsenäistä työtä, joten olen melko paljon yksin. Harmittaa vain se, että enää toisten seura ei ilahduta samalla tavalla kuin aiemmin.

Tarkoitin lähinnä vapaa-ajalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla tällainen muutos jäänyt pysyväksi?

Joo ja ei. Kun lapset muuttivat omilleen eikä mulla ollut kotona jatkuvasti joku, jota kuunnella, jolle laittaa ruokaa jne, muiden ihmisten seura alkoi taas kiinnostaa. Toisaalta ei samassa määrin kuin ennen lapsia, koska 25 vuoden aikana oppi arvostamaan yksinoloa ja sitä, ettei ole vastuussa kenestäkään eikä velvollinen kenellekään mihinkään. On ihana vaan käpertyä viltin alle sohvalle lukemaan hyvää kirjaa. 

Hyvä näkökulma asiaan. En ole ajatellut tuolla tavalla asiaa. Lapset vaativat kyllä niin totaalisesti huomiota, että paukkuja mihinkään ylimääräiseen ei oikein tunnu olevan. Varsinkaan mitään kenenkään uskoutumisia ei vain oikein jaksaisi nyt kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko masentunut? Onko jotain sattunut miksi tunnet näin?

Sain lapsen. Sen jälkeen jokin muuttui. En enää saa ihmisten seurasta oikein mitään irti. Joko jutut ahdistavat tai tuntuvat yhdentekeviltä. Joudun ponnistelemaan keskittyäkseni kuuntelemaan enkä enää saa seurustelusta mitään kivaa fiilistä. Tämä on jatkunut näin jo useamman vuoden. Alkuun epäilin johtuvan väsymyksestä, mutta nykyään epäilen persoonallisuuteni jotenkin muuttuneen lapsen saamisen myötä.

Kuinka usein olet täysin yksin? Jos et juuri koskaan, tuo voi vaikuttaa. Et siis enää kaipaa muiden ihmisten seuraa samalla tavalla kuin aikaisemmin, koska yksinäisiä hetkiä ei juurikaan ole ja kun on, nautit niistä.

Teen itsenäistä työtä, joten olen melko paljon yksin. Harmittaa vain se, että enää toisten seura ei ilahduta samalla tavalla kuin aiemmin.

Tarkoitin lähinnä vapaa-ajalla. 

Vapaa-ajalla en ole käytännössä koskaan yksin lapsen takia. Puolison työkin on sellaista, etten oikein pysty ottamaan säännöllisiä harrastuksia kodin ulkopuolella, koska usein olen yksin lapsen kanssa.

Ehkä olet alitajunnassasi ymmärtänyt, että esimerkiksi suurin osa monien ihmisten kanssa käymistämme keskusteluista on täyttä turhuutta. Itse olen suhteellisen säännöllisesti tekemisissä 10-20 itselleni tutun ihmisen kanssa ja vain kaksi heistä on sellaisia, joiden kanssa keskusteleminen ei turhauta minua. Kohteliaana ihmisenä pyrin kuitenkin kuuntelemaan ne muidenkin jonninjoutavatkin jutut, etten loukkaisi heitä, sillä pidän heistä muilla tavoilla kuin keskustelukumppaneina, kuten esim. harrastuskavereina. Kaikkea kun en voi yksinkään harrastaa. Välillä on hankalaa peitellä turhautuneisuutta, kun joku haluaa palavasti kertoa esim. mitä kaikkea tämä on eilen syönyt, kun haukotteleminen iskee väkisin mukaan kuvioon, kun aihe ei oikein lähde nappaamaan. No, minulla on tarkkaavaisuushäiriö, joten eipä tässä ole mitään ihmeellistä.

Up

Itse olen nelikymppinen teinien äiti ja myös viime aikoina hyvin tuskastunut ihmisten seuraan, ei kiinnosta, ei jaksaisi edes kuunnella. Sukulaisissa on joitakin minua vanhempia naisia jotka eritoten ärsyttävät- puhuvat vain itsestään, minulle tuntemattomista ihmisistä, kehuskelevat jne. Ennen kestin heitä paremmin, nykyään tunnen vastustamatonta himoa vältellä anoppiani. Tunnen tietty suurta syyllisyyttä kun en jaksa ymmärtää vanhaa ihmistä. Mutta kun kotona kuuntelen ja ymmärrän koko ajan teinejä ja ja miestä ja työssänikin tapaan ihmisiä laajalta skaalalta niin mitta on tullut täyteen tylsään ja yksipuoliseen seurusteluun.

Masentunut en ole, elämä on ihanaa. Mutta surettaa kun olen muuttumassa sosiaalisesti näköjään nuivaksi kärtyksi.Kun joudun kuuntelemaan jaaritteluja, tulen vihaiseksi ja kärsimättömäksi ja pakenen tilanteesta niin pian kuin mahdollista. En haluaisi olla sellainen. Muutama hyvä ystävä minulla on, heidän seurastaan nautin kun keskustelu on vastavuoroista ja mielenkiintoista. Kai sitä pitää ajatella että emme ole runsaudensarvia.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä olet alitajunnassasi ymmärtänyt, että esimerkiksi suurin osa monien ihmisten kanssa käymistämme keskusteluista on täyttä turhuutta. Itse olen suhteellisen säännöllisesti tekemisissä 10-20 itselleni tutun ihmisen kanssa ja vain kaksi heistä on sellaisia, joiden kanssa keskusteleminen ei turhauta minua. Kohteliaana ihmisenä pyrin kuitenkin kuuntelemaan ne muidenkin jonninjoutavatkin jutut, etten loukkaisi heitä, sillä pidän heistä muilla tavoilla kuin keskustelukumppaneina, kuten esim. harrastuskavereina. Kaikkea kun en voi yksinkään harrastaa. Välillä on hankalaa peitellä turhautuneisuutta, kun joku haluaa palavasti kertoa esim. mitä kaikkea tämä on eilen syönyt, kun haukotteleminen iskee väkisin mukaan kuvioon, kun aihe ei oikein lähde nappaamaan. No, minulla on tarkkaavaisuushäiriö, joten eipä tässä ole mitään ihmeellistä.

Tätä olen miettinyt paljon. Ehkä aiemmin olen halunnut nähdä monissa ihmisissä paljon enemmän jotain myönteisiä puolia kuin mitä heissä oikeasti onkaan. Ja ylioptimististen mielikuvieni takia olen sietänyt enemmän huonoakin käytöstä kuin mikä olisi ollut hyväksi. Nykyisin ehkä realistisemmin näen sen, ettei loppujen lopuksi kovinkaan moni ihminen ole kovin kiinnostava.

Olen ollut huolissani lapseni sosiaalisista suhteista, sitten tajusin että itsellä on asiat paljon huonommin.

Koko elämä on ollut katkolla viimeiset kolme vuotta enkä tiedä ollenkaan mihin olen menossa.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut huolissani lapseni sosiaalisista suhteista, sitten tajusin että itsellä on asiat paljon huonommin.

Koko elämä on ollut katkolla viimeiset kolme vuotta enkä tiedä ollenkaan mihin olen menossa.

Ikävä kuulla. Toivottavasti kaikki järjestyy parhain päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut huolissani lapseni sosiaalisista suhteista, sitten tajusin että itsellä on asiat paljon huonommin.

Koko elämä on ollut katkolla viimeiset kolme vuotta enkä tiedä ollenkaan mihin olen menossa.

Ikävä kuulla. Toivottavasti kaikki järjestyy parhain päin.

Kiitos. Aina on paremmin, kun lapsella on paremmin.

Itse olen rajua vaihdevuosimyllerrystä elävä nainen, jolla on myös sosiaaliset suhteet muuttuneet paljon. Nautin suuresti muutamien läheisten ystävien seurasta, jo heidän ajattelimisensakin saa aikaan iloa. Mutta samaan aikaan minusta on kehittymässä ihmis-inhoaja! En kestä enää lainkaan ihmisten typeriä ja joutavia juttuja. Tämä on yllättänyt itseni, sillä asiat eivät ole olleet näin aiemmin.

Luulen siis, että jotkut muutokset ihmisessä saattavat vaikuttaa koko hänen elämäänsä, sen kaikkiin osa-alueisiin.