Perheen näkymätön lapsi - millaista elämäsi on aikuisena?

Kun ostin auton, ja olin sillä ensimmäistä kertaa liikenteessä, ihmettelin, miten muut autoilijat tietävät väistää minua. Kunnes tajusin, että hehän näkevät minun autoni.

Asun useamman sadan kilometrin päässä sisaruksistani. Olen aina ihmetellyt, miksi he eivät koskaan tule juhliini, vaikka heitä pyydän. Tosin en enää edes pyydä, mutta nuorempana pyysin. Tänään hoksasin, että eivät he viitsi ajaa monen sadan kilometrin päähän tapaamaan toisiaan, kun voivat tavata toisiaan siellä missä asuvat. Eivät he minua kuitenkaan näe.

Luulen, että ystäväni on elänyt näkymättömän lapsuuden. Kaipaa kipeästi huomiota, mutta toisaalta työntää pois. Ei osaa oikein antaa mitään. Miten teidän mielestänne olisi paras tapa suhtautua tällaiseen?

Jos tutustun johonkin läheisemmin (niin ystävyys- kuin parisuhdemielessä) niin haluan jatkuvaa huomiota. Siksi olen erakoitunut ja yksin kaveritta, koska tiedän käyttäytyväni agressiivisesti. Onneksi olen tottunut tähän enkä enää tutustu kehenkään, enkä ylipäätään koe yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä pakko-oireita ja masennusta.

Haluan että mut huomataan, mutta toisaalta taas en halua yhtään huomiota. Melkoinen soppa.

Pidän itseäni muita huonompana ihmisenä.

Esitän reipasta enkä uskalla olla oma itseni muiden seurassa.

En pysty pyytämään apua muilta.

Käyn traumaterapiassa ja voin suositella.

No en viitsisi terapiaan. Ihmisillä on pahempiakin ongelmia, enkä halua viedä jonkun oikeasti vaivaisen paikkaa.

Minäkin ajattelin noin, ihan liian pitkään. Kerkesin siinä jo lapsillenikin traumoja aiheuttamaan.

Kiitos AP ja kaikki muutkin tähän ketjuun kirjoittaneet "näkymättömät". Ihan mahtavaa vertaistukea.

Olen ison perheen kolmanneksi vanhin. Sekä vanhemmat sisarukset että nuoremmat, joihin minulla on pieni ikäero, ovat vilkkaita. Itse olen rauhallinen. Edelleen, aikuisena olen sisaruksilleni näkymätön. Sukujuhlissa joku veljen vaimo saattaa hetken aikaa minun kanssani jutella, jos hakeudun seuraan. Mutta muuten saan osakseni käännettyjä selkiä. Myös ikäisilleni serkuille olen näkymätön. Nuoremmat serkut, jotka eivät minua tunne, saattavat smaltalkata kanssani.

Minulla on puoliso, jolla on "erityinen" pikkuveli. Myös hänellä on lapsuudestaan näkymättömyyskokemuksia. Me kaksi näkymätöntä olemme samassa näkymättömyyskuplassa, missä näemme toisemme.

Äitini mielestä minä en voi pärjätä yksin, joten minulla täytyy aina olla "joku", joka huolentii minusta. Joten hänen ei tarvitse välittää minusta. Vaikka hän joskus lupasi auttaa, hän teki oharit, ja jätti minut pulaan.

Nyt äidilläni on muistisairaus. Se ei kuitenkaan ole vielä kovin paha. Kuitenkaan hän ei enää tunne minua. Kaikki muut sisarukseni hän kyllä tuntee. Kukaan sisaruksistani tai edes isä, joka on nähnyt tilanteen, ei usko sitä, että äiti ei oikeasti tiedä, kuka minä olen. Ikään kuin äidillä olisi muistissaan kyllä "tiedosto" minun nimelläni, mutta se "tiedosto" on tyhjä.

Minä olen ainoa lapsi, kotona toivottu ja rakastettu. Koulussa ja kavereiden kesken oli vähän toinen meininki.. Kiusaamisen myötä minusta tuli näkymätön, huomaamaton, hajuton ja mauton. Kaveripiirissä olin se "pilalle hemmoteltu ainut lapsi", joten minun ei sopinut vaatia itselleni mitään. Mielipiteilläni ei ollut juurikaan arvoa, niille lähinnä naureskeltiin.

Aikuisiällä onkin ollut kova homma rakentaa omaa persoonallisuutta ja miettiä, mitä MINÄ haluan ja millainen MINÄ olen. Tietty ulkopuolisuuden tunne on seurannut minua koko ikäni ja tuskin siitä koskaan pääsen eroon.