Lue keskustelun säännöt.
Perheen näkymätön lapsi - millaista elämäsi on aikuisena?
15.10.2018 |
Millaiseksi koet aikuisiän ihmissuhteesi? Miten olet pärjännyt elämässäsi?
Kommentit (47)
Vierailija kirjoitti:
Äiti ihmettelee miksi en pyydä apua tai ole avaudu ollenkaan jos jokin on vialla. Ihme juttu.
Sama täällä. Yritin nuorena aikuisena puhua tunteistani ja pyytää apua. Mutta muiden mitäänsanomaton reaktio sattuu enemmän kuin se, että kukaan ei edes kysy miten minulla menee. Olen oppinut, että on parempi olla hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tajusin ongelmani nuorena ja lähdin heti työstämään asiaa. Tein erittäin pitkään töitä itseni kanssa ja se kannatti.
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin itsenäinen, ja koen avun pyytämisen joskus jopa liian vaikeaksi.
En puhu tunteistani kovinkaan monelle ihmiselle. Peittelen myös kipuja, tai mitään muuta, joka voisi ns.häiritä tai huolestuttaa muita ihmisiä.
Olen myös tottunut olemaan yksin. Minulla on kyllä ystäviä, mutta pystyn helposti viihdyttämään itseäni. Tuo voi tosin johtua introverttiydestä.
Minulla on myös kehitysvammainen sisarus.
Mulla sama. Teen mieluiten kaiken itse ja elän muista ihmisistä riippumattomana. Olen myös introvertti, mutta musta tuntuu että lapsuus näyttelee osaansa siinä, etten ole ekstrovertti.
Tuo näkymättömyys on todella yleistä erityislasten sisaruksilla. Vanhemmat kiinnittää helposti huomion 100% siihen erityiseen ja se toinen sisarus pärjää itse. Ja mua on tästä syystä ottanut erityislapsi - termi aina päähän. Miksi minä, normaali lapsi, en ollut erityinen? Siihen voisi kehittää jonkin toisen termin.
T. Invaveljen sisko
Itsellä pakko-oireita ja masennusta.
Haluan että mut huomataan, mutta toisaalta taas en halua yhtään huomiota. Melkoinen soppa.
Pidän itseäni muita huonompana ihmisenä.
Esitän reipasta enkä uskalla olla oma itseni muiden seurassa.
En pysty pyytämään apua muilta.
Käyn traumaterapiassa ja voin suositella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin itsenäinen, ja koen avun pyytämisen joskus jopa liian vaikeaksi.
En puhu tunteistani kovinkaan monelle ihmiselle. Peittelen myös kipuja, tai mitään muuta, joka voisi ns.häiritä tai huolestuttaa muita ihmisiä.
Olen myös tottunut olemaan yksin. Minulla on kyllä ystäviä, mutta pystyn helposti viihdyttämään itseäni. Tuo voi tosin johtua introverttiydestä.
Minulla on myös kehitysvammainen sisarus.
Mulla sama. Teen mieluiten kaiken itse ja elän muista ihmisistä riippumattomana. Olen myös introvertti, mutta musta tuntuu että lapsuus näyttelee osaansa siinä, etten ole ekstrovertti.
Tuo näkymättömyys on todella yleistä erityislasten sisaruksilla. Vanhemmat kiinnittää helposti huomion 100% siihen erityiseen ja se toinen sisarus pärjää itse. Ja mua on tästä syystä ottanut erityislapsi - termi aina päähän. Miksi minä, normaali lapsi, en ollut erityinen? Siihen voisi kehittää jonkin toisen termin.
T. Invaveljen sisko
Tuo erityislapsi on tosiaan outo termi. Muistan kuinka äitini sanoi minulle joskus, että hän on iloinen siitä, että olin normaali lapsi, eikä minulla ollut ongelmia. Kyllä minulla oli ongelmia, mutta opin pitämään ne sisälläni aika nuorena.
Usein minussa vallitsi se tunne, etten halua huolestuttaa vanhempiani vielä enempää, koska sisaren ongelmat olivat jo tarpeeksi isoja.
T. tuo toinen invasisaruksen sisko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsellä pakko-oireita ja masennusta.
Haluan että mut huomataan, mutta toisaalta taas en halua yhtään huomiota. Melkoinen soppa.
Pidän itseäni muita huonompana ihmisenä.
Esitän reipasta enkä uskalla olla oma itseni muiden seurassa.
En pysty pyytämään apua muilta.
Käyn traumaterapiassa ja voin suositella.
No en viitsisi terapiaan. Ihmisillä on pahempiakin ongelmia, enkä halua viedä jonkun oikeasti vaivaisen paikkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti ihmettelee miksi en pyydä apua tai ole avaudu ollenkaan jos jokin on vialla. Ihme juttu.
Sama täällä. Yritin nuorena aikuisena puhua tunteistani ja pyytää apua. Mutta muiden mitäänsanomaton reaktio sattuu enemmän kuin se, että kukaan ei edes kysy miten minulla menee. Olen oppinut, että on parempi olla hiljaa.
Niinpä. Miksi mukamas kysyy, kun ei sitten oikeasti kiinnosta mitenkään?
Ikävää on myös se, että jos joskus ns. erehtyy itse mainitsemaan jotain omista vaikeuksistaan, niin siinä sitten lopulta päätyykin kuulemaan jälleen kerran sen toisen osapuolen asioista. Koska tokihan ne ovat aina mitä ilmeisimmin tärkeämpiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin itsenäinen, ja koen avun pyytämisen joskus jopa liian vaikeaksi.
En puhu tunteistani kovinkaan monelle ihmiselle. Peittelen myös kipuja, tai mitään muuta, joka voisi ns.häiritä tai huolestuttaa muita ihmisiä.
Olen myös tottunut olemaan yksin. Minulla on kyllä ystäviä, mutta pystyn helposti viihdyttämään itseäni. Tuo voi tosin johtua introverttiydestä.
Minulla on myös kehitysvammainen sisarus.
Mulla sama. Teen mieluiten kaiken itse ja elän muista ihmisistä riippumattomana. Olen myös introvertti, mutta musta tuntuu että lapsuus näyttelee osaansa siinä, etten ole ekstrovertti.
Tuo näkymättömyys on todella yleistä erityislasten sisaruksilla. Vanhemmat kiinnittää helposti huomion 100% siihen erityiseen ja se toinen sisarus pärjää itse. Ja mua on tästä syystä ottanut erityislapsi - termi aina päähän. Miksi minä, normaali lapsi, en ollut erityinen? Siihen voisi kehittää jonkin toisen termin.
T. Invaveljen sisko
Tuo erityislapsi on tosiaan outo termi. Muistan kuinka äitini sanoi minulle joskus, että hän on iloinen siitä, että olin normaali lapsi, eikä minulla ollut ongelmia. Kyllä minulla oli ongelmia, mutta opin pitämään ne sisälläni aika nuorena.
Usein minussa vallitsi se tunne, etten halua huolestuttaa vanhempiani vielä enempää, koska sisaren ongelmat olivat jo tarpeeksi isoja.
T. tuo toinen invasisaruksen sisko
Tuota termiä kehittäessä ei ole pätkääkään uhrattu ajatusta niille sisaruksille. Aivan todella hauskaa olla se lapsi, joka ei muutenkaan saa huomiota ja joka paikassa sitä 100% vanhempien huomiota nauttivaa sisarusta kutsutaan erityiseksi ja normaali sisarus seuraa joukon jatkeena. Eikä kukaan huomaa vaikkei seuraisi.
Hyi teitä. Miten joku voi olla katkera invasisarukselle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen erittäin ahdistunut puhumaton henkilö, jonka itsetunto on olematon ja joka tuntee, että kaikki vihaavat häntä. Olen käytännössä puhumaton, sillä lapsena minun käskettiin aina pitää suuni kiinni ja painua pois häiritsemästä muita. Vanhemmat ja sisarukset vielä ihmettelevät, että miksi en halua olla heihin yhteydessä, kun sain koko lapsuuteni kuulla, että he eivät haluaisi, että olen olemassa. No, nyt he ovat saaneet, mitä halusivat kun minä lakkasin olemasta heille poika tai veli, jota ei haluttu tai hyväksytty.
Toivon elämääsi kaikkea hyvää. Sinä olet Tärkeä. Sinulla on merkitys tässä maailmassa. Älä paadu äläkä masennu! Onni löytää sinutkin.
Vierailija kirjoitti:
Hyi teitä. Miten joku voi olla katkera invasisarukselle?
En ole katkera sisarukselle, enkä edes vanhemmille. Mutta totuus on se, että jos yksi perheen lapsista saa melkein kaiken huomion, muut jäävät sitä vaille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi teitä. Miten joku voi olla katkera invasisarukselle?
En ole katkera sisarukselle, enkä edes vanhemmille. Mutta totuus on se, että jos yksi perheen lapsista saa melkein kaiken huomion, muut jäävät sitä vaille.
Tämä. Ei se vuotta nuorempi veli sille vammalleen mitään voi. Mutta ei se myöskään poista sitä, että olin aika yksin ja pärjäsin itsekseen.
Kyllä se nyt on selvää, miksi veljeni sai kaiken huomion. Mutta se ei poista sitä, että minut sivuutettiin ja opin ettei minun asioillani ole väliä. Meillä on vielä vain vuosi ikäeroa, niin en edes muista aikaa kun olisin saanut oikeasti paljon huomiota. Tai edes 50% huomiosta. Ja lapsena se tuntuu aivan hirveän pahalta. Ei joku alle kouluikäinen ymmärrä miksi vanhemmat keskittyvät vain veljeen.
Ja nyt se on jo niin totuttu tapa, että minä en kerro eivätkä vanhemmat kysy. Se huomio on edelleen 30v myöhemmin 100% siinä veljessä. Jos esim soitan äidille, hän kertoo omat kuulumisensa, sitten veljeni kuulumiset ja sitten onkin aika lopettaa puhelu.
Ja henk. koht. olen sitä mieltä, että vanhemmat olisivat voineet huolehtia siitä, että minäkin saan huomiota. Tuskin heitä molempia 24/7 siinä veljen vierellä tarvittiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti ihmettelee miksi en pyydä apua tai ole avaudu ollenkaan jos jokin on vialla. Ihme juttu.
Sama täällä. Yritin nuorena aikuisena puhua tunteistani ja pyytää apua. Mutta muiden mitäänsanomaton reaktio sattuu enemmän kuin se, että kukaan ei edes kysy miten minulla menee. Olen oppinut, että on parempi olla hiljaa.
Niinpä. Miksi mukamas kysyy, kun ei sitten oikeasti kiinnosta mitenkään?
Ikävää on myös se, että jos joskus ns. erehtyy itse mainitsemaan jotain omista vaikeuksistaan, niin siinä sitten lopulta päätyykin kuulemaan jälleen kerran sen toisen osapuolen asioista. Koska tokihan ne ovat aina mitä ilmeisimmin tärkeämpiä.
Tämä ongelma on seurannut minua myös parisuhteeseen. Minun on vaikea puhua miehelle mielen päällä olevista asioista, koska ahdistun enemmän riippuen miehen reaktiosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama näkymättömyyttä yhä.Olen 9 lapsesta katraasta nuorin.Pariton luku yhä. Vaikka 6kpl sisarusta jo kuollut .Elossa meitä 3.Edelleen en tule kuuluksi en nähdyksi.Eli en kulu mihinkään: Olen näkymätön.
Surullista, miten monta meitä on. Paljon enemmän toki, kuin tällä palstalla. Minua kiinnostaisi, kuinka moni on keskimmäinen lapsi? Itse olen ja olen aina kokenut, että olen se ylimääräinen, jonka ei olisi pitänytkään syntyä. Ensin syntyi odotettu ja toivottu esikoistyttö, vieläpä isän syntymäpäivänä. Varmaan kuitenkin toivottiin poikaa, mutta tulinkin minä. Mikä pettymys. Viimein sitten kuopukseksi perheen prinssi ja silmäterä. Näin olen ainakin itse aina kokenut.
Vanhin sisaruksista, lapsena näkymätön ja edelleenkin, sillä tavoin että kaikki odottavat mun aina pärjäävän kun ainahan mä olen pärjännyt..niinpä kun ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Nyt opetellut nelikymppisenä ottamaan vähän lisää etäisyyttä, kun tunnun olevani sisaruksille olemassa kun jotakin tarvitaan. Kaikki ovat jo sen verran aikuisia, että minun ei tarvitse enää kantaa vastuuta. Lapsuus meni äidin "vaikean" luonteen varjossa, siskojen asioita vastuutettiin mulle jo hyvin varhaisessa iässä. Jännä juttu että minusta tuli se lapseton. Äidiltä saanut nykyään vain lähinnä pskaa niskaan kun olen niin kylmä ihminen ja miksi en osoita rakkautta ja kiitollisuutta äitiä kohtaan...niinpä niin.
Nautin suuresti näkymättömyydestäni. Kukaan ei näe minua, eikö kukaan kuule kun puhun. Ei tarvitse osallistua merkityksettömiin keskusteluihin merkityksettömistä asioista ja teeskennellä kiinnostunutta.
Kipuilen näkymättömyyden kanssa. Haluaisin edelleen olla näkymätön mutta työelämässä tulen jatkuvasti ylikävellyksi ja kaltoinkohdelluksi. Tunnen olevani niin traumatisoitunut etten pysty mihinkään.
Miten tää viesti saa mut niin surulliseksi?