Lue keskustelun säännöt.
Elämäni on sosiaalisessa mielessä umpikujassa
15.10.2018 |
Olen todella yksinäinen kahden leikki-ikäisen yh-äiti (erosin exäni väkivaltaisuuden takia). Taloudellinen tilanne on kohtalainen ja käyn töissä. Lasten isä eli ex-mieheni on todella ilkeä, oikukas ja itsekäs sekä vaikeuttaa lasten kasvatusta epäjohdonmukaisella ja törkeällä käytöksellään sekä omat sukulaiseni ovat hyvin passiivisia ja etäisiä. Oma äitini asuu samassa kaupungissa, mutta ei ole kertaakaan käynyt lasteni (ainoiden lastenlastensa) syntymäpäivillä.
Suomessa mulla ei ole lainkaan vapaa-ajan ystäviä ja ulkomaiset chat-kaverini asuvat toisella mantereella sekä toinen niistä on äkäinen exäni ja toinen äkäinen ja oikukas lapsuudenystäväni. Ainoat rauhalliset ja luotettavat ihmiset elämässäni ovat isäni ja yksi työkaverini, mutta sen työkaverin kanssa en vietä aikaa työn ulkopuolella ja hänellä on liuta muita kavereita. Ne mun ulkomailla asuvat chat-kaverini ovat ainoita, joiden kanssa voin keskustella ns. syvällisempiä juttuja ja joiden kanssa keskustelusta nautin eniten, mutta molemmilla on taipumus hermostua melko pienestä ja he hermostuvat minuun.
En harrasta muuta kuin kuntosaliharjoittelua ja sekin on yksinäistä; lasten kanssa käyn heidän harrastuksissaan. Miten ihmeessä voisin tutustua ihmisiin, puhumattakaan jostain puolison löytämisestä jossain vaiheessa?!? Mikä mussa on vikana?!?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Siis ne chat-kaverini hermostuvat siihen, kun on niin toivoton olo monesti ja valitan siitä. Äitinikään ei jaksa siksi kuunnella juttujani. Mutta kun oikeasti v*tuttaa olla niin yksinäinen ja ilman toivoa rakkaudesta ja läheisyydestä enää koskaan.
Lakkaa valittamasta. Ihan oikeasti jatkuvasti valittava ihminen on erittäin raskasta seuraa. Kohta sulla ei ole enää niitä chat-kavereitakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ne chat-kaverini hermostuvat siihen, kun on niin toivoton olo monesti ja valitan siitä. Äitinikään ei jaksa siksi kuunnella juttujani. Mutta kun oikeasti v*tuttaa olla niin yksinäinen ja ilman toivoa rakkaudesta ja läheisyydestä enää koskaan.
Lakkaa valittamasta. Ihan oikeasti jatkuvasti valittava ihminen on erittäin raskasta seuraa. Kohta sulla ei ole enää niitä chat-kavereitakaan.
Miten voisin kanavoida sen turhautumiseni tällaisessa tilanteessa? En enää tiedä, missä on vika, mutta epäilen, että itsessäni. Mutta miten voin muuttua? Pitäisikö mun vain pitää angstiset ajatukseni omana tietonani ja koettaa jaksaa ja odottaa, että onneni kääntyy jossain vaiheessa?
Mulla ei ole varaa ja aikaa mihinkään psykoterapiaan kuitenkaan ja olisihan se typerää, että mun olisi pakko saada joku diagnoosi vain siksi, kun olen yksinäinen ja pitäisi saada maksaa terapeutille siitä, että saisin juttuseuraa, jolle voisin puhua niistä ikävistäkin ajatuksista (kun siis kavereille ei sellaisista saa puhua).
T. Ap
Mitä muita mielenkiinnon kohteita sulla on? Milloin voit jutella niistä ja syvällisemmistä asioista rauhassa jonkun kanssa? Onko syvällisyys sun mielestä valitusta tilanteestasi vai haluaisitko ystävän, jonka seurassa elämä kevenisi?
Kuulostat masentuneelta. Voisi olla hyvä käydä lääkärissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ne chat-kaverini hermostuvat siihen, kun on niin toivoton olo monesti ja valitan siitä. Äitinikään ei jaksa siksi kuunnella juttujani. Mutta kun oikeasti v*tuttaa olla niin yksinäinen ja ilman toivoa rakkaudesta ja läheisyydestä enää koskaan.
Lakkaa valittamasta. Ihan oikeasti jatkuvasti valittava ihminen on erittäin raskasta seuraa. Kohta sulla ei ole enää niitä chat-kavereitakaan.
Miten voisin kanavoida sen turhautumiseni tällaisessa tilanteessa? En enää tiedä, missä on vika, mutta epäilen, että itsessäni. Mutta miten voin muuttua? Pitäisikö mun vain pitää angstiset ajatukseni omana tietonani ja koettaa jaksaa ja odottaa, että onneni kääntyy jossain vaiheessa?
Mulla ei ole varaa ja aikaa mihinkään psykoterapiaan kuitenkaan ja olisihan se typerää, että mun olisi pakko saada joku diagnoosi vain siksi, kun olen yksinäinen ja pitäisi saada maksaa terapeutille siitä, että saisin juttuseuraa, jolle voisin puhua niistä ikävistäkin ajatuksista (kun siis kavereille ei sellaisista saa puhua).
T. Ap
Kanavoi se johonkin tekemiseen. Suursiivous, remontti, potkunyrkkeily, juoksulenkit tms. Tai vaikka kirjoita niistä päiväkirjaa. Ongelma on, että tunnut tarvitsevan terapeuttia etkä ystäviä tai kavereita. Kun ihmiset huomaavat tämän, he eivät halua tutustua suhun sen enempää. Ja sun yksinäisyytesi ja parisuhteen puuttumisesi ei ole chat-kavereidesi vika eivätkä he voi tehdä asialle yhtään mitään, joten jos jatkuvasti kuormitat heitä samalla asialla, he väsyvät kuuntelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatuksesi varmasti hieman kiertävät kehää eikä yksinäisyys varmasti ole mukavaa. Mutta ystävyys on sitä että sinä vastavuoroisesti jaksat kuunnella myös muiden asioita ja ongelmia ja tukea ystäviä hyvissä ja huonoissa asioissa. Jotenkin tuosta tulee mieleen että etsit ystäviä vain siksi että kertoisit heille lähinnä vain huolistasi jne. Ystävyydessä jaetaan iloja ja suruja.
Itse juuri heivasin yhden hyvän tutun, mutta kun aina ne yhteydenpidot joita oli harvoin oli vaan pelkkien huolien ja murheiden tilitystä hänen puoleltaan niin kovin yksipuoliseksi meni se ystävyys. Rajansa kaikella.
Vierailija kirjoitti:
Mitä muita mielenkiinnon kohteita sulla on? Milloin voit jutella niistä ja syvällisemmistä asioista rauhassa jonkun kanssa? Onko syvällisyys sun mielestä valitusta tilanteestasi vai haluaisitko ystävän, jonka seurassa elämä kevenisi?
Siis esim. luonnontieteet, musiikki ja kuvataide sekä uskonnot ja politiikkakin kiinnostavat. Äkäinen ex-mieheni on kiinnostunut lähinnä dieeteistä, laihduttamisesta (!) ja jossain määrin politiikasta, homoudesta (!), musiikista sekä omasta urapolitikoinnistaan. Niistä chat-kavereista se exäni juttelee toisinaan kaikesta mahdollisesta, mutta alkaa jauhaa jotain seksifantasiahöpöä helposti. Se lapsuudenkaverini puhuu lähinnä kuvataiteista (käytännössä kerjää kehuja omille tekemisilleen, rakentavasta kritiikistä suuttuu) ja ihmissuhteista (siinäkin pitäisi vain myötäillä ja itse en voi hänelle puhua lemmenhuolistani, vaan miistä hän hermostuu). Toki haluaisin saada valittaakin, mutta harvoin se on mahdollista.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ainakin sulla on ollut mies. Olet edes kokenut rakkauden. Me kaikki emme saa edes sitä.
"Ei ole uhreja. On vain vapaaehtoisia."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ainakin sulla on ollut mies. Olet edes kokenut rakkauden. Me kaikki emme saa edes sitä.
No se oli lähinnä "rakkauden" irvikuvaa. Lisäksi osaan kaivata sitä rakkautta, kun joskus hetkellisesti olen sellaista kokenut. Olisin ehkä onnellisempi, jos en olisi sellaista koskaan "maistanut". Rakkauteen ja läheisyyteen nimittäin jää pahasti koukkuun ja sitä osaa kaivata sitten lopun ikänsä.
T. Ap (selibaatissa ja ilman läheisyyttä 5+ vuotta)
Ärsyttää se, kun kukaan ei sano rehellisesti, miten mä pystyisin muuttamaan tilanteeni. Mun pitäisi vain "ottaa itseäni niskasta kiinni" ja ryhdistäytyä, mutta en tiedä, miten sen käytännössä tekisin. Maailma on kova ja karu paikka ja sääliä ei saa mistään, pitäisi vain itse jaksaa taistella kovemmin. Ja sitten niitten vahvojen ympärillä ihmiset viihtyvät. :/ Mutta mistä saisin voimaa jaksaa enää yrittää edes?
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäpä jos ottaisin yhteyttä terveyskeskuslääkärin ja saisit ajan vaikkapa depressiohoitajalle tai aikuispsykiatrian poliklinkalle jossa pääsisit maksutta juttelemaan vaikkapa sairaahoitajan kanssa kerran-pari kuukaudessa asioistasi. Sieltä voisi myös järjestyä ryhmiä jossa on samanlaisessa tilanteessa olevia ihmisiä ja näin saisit vertaistukea tilanteeseesi.
Tässä nyt ihan konkreettinen ajatus ja idea toteutettavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos ottaisin yhteyttä terveyskeskuslääkärin ja saisit ajan vaikkapa depressiohoitajalle tai aikuispsykiatrian poliklinkalle jossa pääsisit maksutta juttelemaan vaikkapa sairaahoitajan kanssa kerran-pari kuukaudessa asioistasi. Sieltä voisi myös järjestyä ryhmiä jossa on samanlaisessa tilanteessa olevia ihmisiä ja näin saisit vertaistukea tilanteeseesi.
Tässä nyt ihan konkreettinen ajatus ja idea toteutettavaksi.
Ok, onhan tuo mahdollista. Mutta siis en ole masentunut; olen vain käytännössä yksinäinen ja jotenkin sosiaalisesti kelvoton syystä, jota en tiedä. Ja lisäksi omat läheiseni ja vanhempani eivät tunne halua tukea minua missään, vaan äitini on tavallaan "hylännyt" minut ja vain elelee omaa elämäänsä. Muuten hoidan työt, harrastukset, velvollisuudet hyvin.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En arjessani oikein kohtaa edes uusia ihmisiä ja ihmiset suhtautuvat minuun aika etäisesti. En jotenkin jaksa tutustua uusiin ihmisiinkään, kun niiden aiempienkin kanssa on ollut niin vaikeaa ja itsetunto sosiaalisessa mielessä aika nollissa. Ne vähät läheiseni yleensä lähinnä sättivät minua. Toisaalta koen vetoa jotenkin "vaikeita" ja hyvin temperamenttisia ihmisiä kohtaan, joten suurin osa itse etsimistäni tutuista ovat jotenkin "vaikeita" ja tulisia luonteita. Itse olen lammasmaisen rauhallinen ja kiltti, tosin joskus synkkyyteen taipuvainen.
T. Ap
Mun sympatiat on puolellasi, ap. Elämäntilanteeni on monella tapaa hyvin erilainen, mutta kuvaamissasi tunteissa on paljon tuttua.
Mulla on takana vaikeampia vuosia, jolloin jaksaminen oli pitkään kortilla. Silloin päiväkirjan kirjoittaminen auttoi jäsentämään mielen päällä olleita asioita. En olisi välttämättä halunnut pahimmassa vaiheessa sotkeakaan mieleni kiemuroihin ketään läheistä, sillä ei heillä olisi ollut avaimia siihen, mitä kävin läpi. Olisin vain pakottanut heidät osalliseksi pahasta olostani ja vetänyt heidät perässäni siihen ahdistukseen. Sama koskee yksinäisyydestä valittamista. Vain sinä voit päättää toimia niin, että yksinäisyytesi tulevaisuudessa mahdollisesti helpottaa.
En usko, että sussa on sen enempää vikaa kuin kenessä tahansa muussakaan ihmisessä: kaikki ollaan omalla tavallamme viallisia ja vajavaisia. Joskus oma historia, tottumukset ja pelot estää näkemästä elämässä mahdollisuuksia ja itse koen, että siihen asiaan voi tehdä kestävää muutosta vain perusteellisella, päättäväisellä asioiden käsittelyllä, omien tunteiden hyväksymisellä ja lopulta omasta hyvinvoinnistaan vastuun ottamalla.
Jos koet, että ongelmasi on nimenomaan ystävien puute, hakeudu oma-aloitteisesti tilanteisiin, joissa tutustuu uusiin ihmisiin. Kerralla ei välttämättä natsaa, eikä yksi ihminen varmasti tule vastaamaan kaikkia tarpeitasi, mutta jostain se on aloitettava. Valittaminen asiasta ei mitään muutosta tee. Uusi harrastus voi tietysti olla vaikeaa aloittaa työssäkäyvänä yh:na, mutta netistäkin löytyy ihan kelpo ystäväsivustoja (mm. etsitaanystavaa.com, kirjeenvaihtokaverit.net, Suomi24 ystäväilmoitukset ja mitä näitä nyt on). Tärkeintä on oma asenne: yritä olla avoin ja kiinnostunut muista, missä ikinä oletkin.
Myönnän, että ystävystyminen on vaikeaa, eikä mullakaan siihen mitään poppakonsteja ole, valitettavasti. Itsekin kilttinä ja joustavana persoonana vedän puoleeni herkästi hieman dominoivaa ihmistyyppiä, mikä on saanut entistä varautuneemmaksi uusien ihmisten seurassa. En nimittäin suostu sellaiseen ihmissuhteeseen ja mieluummin pysyttelen alusta lähtien etäällä, kuin loukkaan jotakuta jo elämääni päässyttä. Haaveilen kuitenkin sellaisesta tasavertaisesta ystävyyssuhteesta, jossa vuorovaikutus perustuisi aidon lämpimälle, syvälliselle yhteydelle ja ajatus siitä, että sellainen ihminen saattaa kävellä vastaan, riittää motivaatioksi yrittää tutustua muihin pettymysten jälkeenkin.
Nähdäkseni sulla on tässä tasan kaksi vaihtoehtoa: yrittää itse muuttaa elämääsi tai tyytyä siihen, mitä se on. Tsemppiä!
Samaa asiaa kuin edellisellä kirjoittajalla. Olen kohta 40-vuotias, lapseton ja miehetön nainen. Hoidan työni ja elämäni on päällisin puolin ok. Olen kärsinyt yksinäisyydestä ihan viime vuosiin saakka. En tiedä, mitä ajattelussani tapahtui. Mikään muu ei ole muuttunut ja olen edelleen yksinäinen. Jotenkin vain lakkasin kärsimästä siitä.
Hyväksyin sen, ettei minusta ikinä tullut laajan kaveripiirin omaavaa. Olen paljon omissa ajatuksissani ja "väärässä" seurassa en viihdy ollenkaan. Olen sisistanut kotini sellaiseksi, että minusta on ihanaa usulkeutua sinne arkivelvollisuuksien jälkeen. Elelen aika tyytyväisenä omassa kuplassani. Netti on minulle parasta seuraa (vauvapalstalle eksyn lähinnä vain ihmettelemään "normaalien" ihmisten elämää ja ajatuksia :) ).
Itse sanot, että etsit ympärillesi vaikeita ihmisiä. Ja sitten kuitenkin ihmettelet, kun ihmissuhteesi eivät toimi ja ystäväsi ovat vaikeita. Et siis tunnu edes tietävän millaisia ihmisiä haluat lähipiiriisi. Yritäpä ensialkuun päättää millaisia ihmisiä haluat ystäviksi. Ja kun olet sen päättänyt, niin ota vastuu päätöksestäsi (mikä tarkoittaa sitä, että et voi valittaa, että ihmiset ovat sellaisia, joita ympärillesi etsitkin).
Kerrot haluavasi voida valittaa ystävillesi. Kukaan ei kuitenkaan jaksa vastaanottaa toiselta pelkkää valitusta. Pidä huoli siitä, että mukavia jutunaiheita ja jutteluhetkiä on enemmän kuin valittamista. Jos valitus valtaa liikaa tilaa, niin tilanne ei ole tasapainossa.
Ala käymän seurakunnassa ja kuntosalilla ala puhumaan ihmisille. Moikkaat ja kysyt lähteekö kaffelle kun ois kiva tutustuu uusiin ihmisiin.
Siis ne chat-kaverini hermostuvat siihen, kun on niin toivoton olo monesti ja valitan siitä. Äitinikään ei jaksa siksi kuunnella juttujani. Mutta kun oikeasti v*tuttaa olla niin yksinäinen ja ilman toivoa rakkaudesta ja läheisyydestä enää koskaan.