Lue keskustelun säännöt.
Akateemisessä perheissä kasvaneet
13.10.2018 |
Listataan eroja, mitä huomattiin lapsena ei-akateemisiin nähden.
Näkökulma lapsen.
Kommentit (76)
Äidillä oli yliopistotutkinto, isä oli käynyt vain kansakoulun ja rippikoulun ja jotain ammattiopintoja. Vanhemmat riitelivät paljon, koska isä olisi halunnut perinteisen vaimon, joka viihtyy kotona, siivoaa, tekee kotitöitä, meikkaa ja huolehtii itsestään. Äiti halusi tavata ihmisiä ja matkustella. Matkustelin äidin kanssa kahdestaan 70- ja 80-luvulla, koska isä ei kai halunnut mukaan.
Äiti piti itsestään selvänä, että menen lukioon. Minun ei kai tarvinnut tehdä yhtä paljon kotitöitä kuin monien muiden tyttöjen. Tietysti piti siivota ja tiskata, mutta jos äiti näki, että luin läksyjä tai kirjaa, hän ei komentanut minua kotitöihin, vaan piti lukemista tärkeämpänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä keskusteltiin yhteiskunnallisista ja tieteellisistä teemoista. Joskus vanhemmat puhuivat saksaa ja latinaa keskenään, jos ei haluttu että lapset ymmärtää. Matkailimme aina kulttuurikohteissa ja paikan päällä käytiin läpi kohteen historiaa ja maantietoa.
Siinä missä ei-akateemisten kavereiden perheet tilasivat kotiin seura, apu, hymy, 7päivää ym lehtiä, akateemisten kavereiden ja meidän perheet tilasivat omien alojensa tiedejulkaisuja.
Meillä oltiin myös tarkkoja ”herkutteluista” eli vanhemmat säännöstelivät karkkien, roskaruoan yms. syöntiä. Harrastukset olivat koko perheen yhteinen lintubongaus ja partio. Lukemiseen ja jonkun instrumentin soittamiseen kannustettiin.
Meillä oltiin myös tarkkoja käytöstavoista. Piti osata tervehtiä, kiittää, pyytää anteeksi ja olla nauramatta muille. Tämä on muuten vielä aikuisenakin jännä ilmiö: duunariperheiden jälkeläiset yhä nauravat juntteina muille ihmisille esim.vaatteiden, ulkonäön, hassun äänen tms vuoksi peittelemättä. Akateemisten perheiden kavereista kaikki osaavat olla höröttämättä tällaisille asioille. Työelämässäkin olen tämän huomannut.
Vanhemmat osallistuivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja olivat mukana erilaisissa järjestöissä. Lapset olivat usein mukana näissä kuvioissa. Vanhempien työpaikoilla saatettiin viettää aikaa erilaisissa tapahtumissa. Joskus käytiin erilaisilla työhön liittyvillä excursioilla koti- ja ulkomailla, jonne sai ottaa lapset mukaan.
En ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa. Meillä ei kotona ryypätty, kuten duunarikavereiden vanhemmat, jotka veti joka viikonloppu pään täyteen. Saatettiin joskus ottaa lasi tai pari viiniä tai pullo pari olutta. En oikeastaan aiemmin ole ajatellutkaan, mutta omat vanhempani ja akateemisten kavereiden vanhemmat kyläilivät toistensa luona. Duunariperheiden kavereiden vanhempien kanssa ei oltu aktiivisesti tekemisissä, vaikka hyvät välit olikin.
En tiedä onko nykyään enää näin, mutta 80-90-luvuilla oli. Varmasti silloinkin oli myös päinvastaisia asetelmia, mutta kerron tässä nyt omassa kaveripiirissäni tehdyistä huomioista.
Meillä meno oli jäykempää kuin ei-akateemisissa perheissä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä keskusteltiin yhteiskunnallisista ja tieteellisistä teemoista. Joskus vanhemmat puhuivat saksaa ja latinaa keskenään, jos ei haluttu että lapset ymmärtää. Matkailimme aina kulttuurikohteissa ja paikan päällä käytiin läpi kohteen historiaa ja maantietoa.
Siinä missä ei-akateemisten kavereiden perheet tilasivat kotiin seura, apu, hymy, 7päivää ym lehtiä, akateemisten kavereiden ja meidän perheet tilasivat omien alojensa tiedejulkaisuja.
Meillä oltiin myös tarkkoja ”herkutteluista” eli vanhemmat säännöstelivät karkkien, roskaruoan yms. syöntiä. Harrastukset olivat koko perheen yhteinen lintubongaus ja partio. Lukemiseen ja jonkun instrumentin soittamiseen kannustettiin.
Meillä oltiin myös tarkkoja käytöstavoista. Piti osata tervehtiä, kiittää, pyytää anteeksi ja olla nauramatta muille. Tämä on muuten vielä aikuisenakin jännä ilmiö: duunariperheiden jälkeläiset yhä nauravat juntteina muille ihmisille esim.vaatteiden, ulkonäön, hassun äänen tms vuoksi peittelemättä. Akateemisten perheiden kavereista kaikki osaavat olla höröttämättä tällaisille asioille. Työelämässäkin olen tämän huomannut.
Vanhemmat osallistuivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja olivat mukana erilaisissa järjestöissä. Lapset olivat usein mukana näissä kuvioissa. Vanhempien työpaikoilla saatettiin viettää aikaa erilaisissa tapahtumissa. Joskus käytiin erilaisilla työhön liittyvillä excursioilla koti- ja ulkomailla, jonne sai ottaa lapset mukaan.
En ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa. Meillä ei kotona ryypätty, kuten duunarikavereiden vanhemmat, jotka veti joka viikonloppu pään täyteen. Saatettiin joskus ottaa lasi tai pari viiniä tai pullo pari olutta. En oikeastaan aiemmin ole ajatellutkaan, mutta omat vanhempani ja akateemisten kavereiden vanhemmat kyläilivät toistensa luona. Duunariperheiden kavereiden vanhempien kanssa ei oltu aktiivisesti tekemisissä, vaikka hyvät välit olikin.
En tiedä onko nykyään enää näin, mutta 80-90-luvuilla oli. Varmasti silloinkin oli myös päinvastaisia asetelmia, mutta kerron tässä nyt omassa kaveripiirissäni tehdyistä huomioista.
Vaikka olen akateeminen, en koskaan tahtoisi antaa lapsilleni tuollaista kasvun mallia.
Minä luen paljon klassikoita, nautin klassisesta musiikista ja teatterista, mutta ei tulisi mieleenikään pakottaa lapsiani samaan muottiin.
Ehkäpä luokkatietoisuus on ennen ollut vahvempaa.
Olin vanhojen vanhempien lapsi eli kämppä oli ehkä tästäkin syystä isompi ja hulppeampi kuin kaksvitosilla työläisvanhemmilla. Kirjoja oli enemmän. Työläisten lapset kiusasivat minua vanhempien ammatin vuoksi, eivät tosin kaikki. Heillä oli muodikkaammat vaatteet ja lelut kuin minulla, ilmeisesti johtuen juuri vanhempien iästä - meillä pihisteltiin ja kierrätystä suosittiin. En oikeastaan huomannut muuta, koska tuohon aikaan peruskoulussa kaikkien yhteiskuntaluokkien vekarat leikkivät keskenään eikä ammatilla ollut niin väliä. Muut asiat ratkaisivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kotona lämmin ruoka joka päivä, ei ikinä eineksiä.
Kaapeissa ei limua taikka sipsiä.
Kirjahylly joka huoneessa.
Televisio pienempi.
Jos kotona soi musiikkia oli se klassista tai jazzia yms.
Vanhemmat ei ikinä silminnähden humalassa, välillä vähän huppelissa tai "puheliaalla tuulella" mutten muista 20 vuoden aikana ylilyöntejä.
Luettiin joka ilta ennen nukkumaanmenoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä keskusteltiin yhteiskunnallisista ja tieteellisistä teemoista. Joskus vanhemmat puhuivat saksaa ja latinaa keskenään, jos ei haluttu että lapset ymmärtää. Matkailimme aina kulttuurikohteissa ja paikan päällä käytiin läpi kohteen historiaa ja maantietoa.
Siinä missä ei-akateemisten kavereiden perheet tilasivat kotiin seura, apu, hymy, 7päivää ym lehtiä, akateemisten kavereiden ja meidän perheet tilasivat omien alojensa tiedejulkaisuja.
Meillä oltiin myös tarkkoja ”herkutteluista” eli vanhemmat säännöstelivät karkkien, roskaruoan yms. syöntiä. Harrastukset olivat koko perheen yhteinen lintubongaus ja partio. Lukemiseen ja jonkun instrumentin soittamiseen kannustettiin.
Meillä oltiin myös tarkkoja käytöstavoista. Piti osata tervehtiä, kiittää, pyytää anteeksi ja olla nauramatta muille. Tämä on muuten vielä aikuisenakin jännä ilmiö: duunariperheiden jälkeläiset yhä nauravat juntteina muille ihmisille esim.vaatteiden, ulkonäön, hassun äänen tms vuoksi peittelemättä. Akateemisten perheiden kavereista kaikki osaavat olla höröttämättä tällaisille asioille. Työelämässäkin olen tämän huomannut.
Vanhemmat osallistuivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja olivat mukana erilaisissa järjestöissä. Lapset olivat usein mukana näissä kuvioissa. Vanhempien työpaikoilla saatettiin viettää aikaa erilaisissa tapahtumissa. Joskus käytiin erilaisilla työhön liittyvillä excursioilla koti- ja ulkomailla, jonne sai ottaa lapset mukaan.
En ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa. Meillä ei kotona ryypätty, kuten duunarikavereiden vanhemmat, jotka veti joka viikonloppu pään täyteen. Saatettiin joskus ottaa lasi tai pari viiniä tai pullo pari olutta. En oikeastaan aiemmin ole ajatellutkaan, mutta omat vanhempani ja akateemisten kavereiden vanhemmat kyläilivät toistensa luona. Duunariperheiden kavereiden vanhempien kanssa ei oltu aktiivisesti tekemisissä, vaikka hyvät välit olikin.
En tiedä onko nykyään enää näin, mutta 80-90-luvuilla oli. Varmasti silloinkin oli myös päinvastaisia asetelmia, mutta kerron tässä nyt omassa kaveripiirissäni tehdyistä huomioista.
Vaikka olen akateeminen, en koskaan tahtoisi antaa lapsilleni tuollaista kasvun mallia.
Minä luen paljon klassikoita, nautin klassisesta musiikista ja teatterista, mutta ei tulisi mieleenikään pakottaa lapsiani samaan muottiin.
Ehkäpä luokkatietoisuus on ennen ollut vahvempaa.
Onneks sun ei ole pakko. Emme kyllä koskaan kokeneet, että meitä olisi pakotettu mihinkään. Outoa, että sait sellaisen vaikutelman. Meiltä ihan kysyttiin, että halutaanko lähteä balettiin, oopperaan, teatteriin, laskettelemaan, retkeilemään, ulkomaille whatever. Nyt kun olemme akateemisissa ammateissa itsekin, niin koemme että hyvät eväät on saatu. En mä usko, että duunariperheiden lapsetkaan on sen kummemmin niistä omista lähtökohdistaan on kärsineet. Ja kyllä mä yritän omille lapsilleni tarjota vähintäänkin samat mahdollisuudet, jos heitä ne yhtään kiinnostaa. Tähän mennessä 4-vuotias on ollut innoissaan teatterista, tanssista ja kuvataiteesta. Raukka parka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä keskusteltiin yhteiskunnallisista ja tieteellisistä teemoista. Joskus vanhemmat puhuivat saksaa ja latinaa keskenään, jos ei haluttu että lapset ymmärtää. Matkailimme aina kulttuurikohteissa ja paikan päällä käytiin läpi kohteen historiaa ja maantietoa.
Siinä missä ei-akateemisten kavereiden perheet tilasivat kotiin seura, apu, hymy, 7päivää ym lehtiä, akateemisten kavereiden ja meidän perheet tilasivat omien alojensa tiedejulkaisuja.
Meillä oltiin myös tarkkoja ”herkutteluista” eli vanhemmat säännöstelivät karkkien, roskaruoan yms. syöntiä. Harrastukset olivat koko perheen yhteinen lintubongaus ja partio. Lukemiseen ja jonkun instrumentin soittamiseen kannustettiin.
Meillä oltiin myös tarkkoja käytöstavoista. Piti osata tervehtiä, kiittää, pyytää anteeksi ja olla nauramatta muille. Tämä on muuten vielä aikuisenakin jännä ilmiö: duunariperheiden jälkeläiset yhä nauravat juntteina muille ihmisille esim.vaatteiden, ulkonäön, hassun äänen tms vuoksi peittelemättä. Akateemisten perheiden kavereista kaikki osaavat olla höröttämättä tällaisille asioille. Työelämässäkin olen tämän huomannut.
Vanhemmat osallistuivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja olivat mukana erilaisissa järjestöissä. Lapset olivat usein mukana näissä kuvioissa. Vanhempien työpaikoilla saatettiin viettää aikaa erilaisissa tapahtumissa. Joskus käytiin erilaisilla työhön liittyvillä excursioilla koti- ja ulkomailla, jonne sai ottaa lapset mukaan.
En ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa. Meillä ei kotona ryypätty, kuten duunarikavereiden vanhemmat, jotka veti joka viikonloppu pään täyteen. Saatettiin joskus ottaa lasi tai pari viiniä tai pullo pari olutta. En oikeastaan aiemmin ole ajatellutkaan, mutta omat vanhempani ja akateemisten kavereiden vanhemmat kyläilivät toistensa luona. Duunariperheiden kavereiden vanhempien kanssa ei oltu aktiivisesti tekemisissä, vaikka hyvät välit olikin.
En tiedä onko nykyään enää näin, mutta 80-90-luvuilla oli. Varmasti silloinkin oli myös päinvastaisia asetelmia, mutta kerron tässä nyt omassa kaveripiirissäni tehdyistä huomioista.
Vaikka olen akateeminen, en koskaan tahtoisi antaa lapsilleni tuollaista kasvun mallia.
Minä luen paljon klassikoita, nautin klassisesta musiikista ja teatterista, mutta ei tulisi mieleenikään pakottaa lapsiani samaan muottiin.
Ehkäpä luokkatietoisuus on ennen ollut vahvempaa.
Onneks sun ei ole pakko. Emme kyllä koskaan kokeneet, että meitä olisi pakotettu mihinkään.
Eihän lapsi pakosta kasva vaan vanhempiensa esimerkistä.
Me olemme yrittäneet pitää huolen, että lapsilla on kavereita eri sosiaaliluokista. Olemme myös pyrkineet välttämään kotona perinteisiin sosiaaliluokkiin liittyvää eristäytymistä. Emme esimerkiksi ole koskaan vihjanneet, että kirjojen lukeminen olisi arvokkaampaa kuin TV:n katselu, vaikka mielellään lapsemme ovatkin lukeneet.
Murteita puhumme leveästi niin kuin puhui ylipiston suomen kielen professorinikin. Rasistisia vitsejäkin viljelemme, ja muutenkin menemme lasten nähden rajan yli.
Minulle on vain jotenkin karmea ajatus, että lapsemme eivät kasvaisi tietoisuuteen ja kokemukseen erilaisuudesta ja moninaisuudesta vaan että he aikuisina kuvittelisivat, että on olemassa hienompaa kulttuuria ja huonompaa kulttuuria ja hienompia ammatteja ja huonompia ammatteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä keskusteltiin yhteiskunnallisista ja tieteellisistä teemoista. Joskus vanhemmat puhuivat saksaa ja latinaa keskenään, jos ei haluttu että lapset ymmärtää. Matkailimme aina kulttuurikohteissa ja paikan päällä käytiin läpi kohteen historiaa ja maantietoa.
Siinä missä ei-akateemisten kavereiden perheet tilasivat kotiin seura, apu, hymy, 7päivää ym lehtiä, akateemisten kavereiden ja meidän perheet tilasivat omien alojensa tiedejulkaisuja.
Meillä oltiin myös tarkkoja ”herkutteluista” eli vanhemmat säännöstelivät karkkien, roskaruoan yms. syöntiä. Harrastukset olivat koko perheen yhteinen lintubongaus ja partio. Lukemiseen ja jonkun instrumentin soittamiseen kannustettiin.
Meillä oltiin myös tarkkoja käytöstavoista. Piti osata tervehtiä, kiittää, pyytää anteeksi ja olla nauramatta muille. Tämä on muuten vielä aikuisenakin jännä ilmiö: duunariperheiden jälkeläiset yhä nauravat juntteina muille ihmisille esim.vaatteiden, ulkonäön, hassun äänen tms vuoksi peittelemättä. Akateemisten perheiden kavereista kaikki osaavat olla höröttämättä tällaisille asioille. Työelämässäkin olen tämän huomannut.
Vanhemmat osallistuivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja olivat mukana erilaisissa järjestöissä. Lapset olivat usein mukana näissä kuvioissa. Vanhempien työpaikoilla saatettiin viettää aikaa erilaisissa tapahtumissa. Joskus käytiin erilaisilla työhön liittyvillä excursioilla koti- ja ulkomailla, jonne sai ottaa lapset mukaan.
En ole koskaan nähnyt vanhempiani humalassa. Meillä ei kotona ryypätty, kuten duunarikavereiden vanhemmat, jotka veti joka viikonloppu pään täyteen. Saatettiin joskus ottaa lasi tai pari viiniä tai pullo pari olutta. En oikeastaan aiemmin ole ajatellutkaan, mutta omat vanhempani ja akateemisten kavereiden vanhemmat kyläilivät toistensa luona. Duunariperheiden kavereiden vanhempien kanssa ei oltu aktiivisesti tekemisissä, vaikka hyvät välit olikin.
En tiedä onko nykyään enää näin, mutta 80-90-luvuilla oli. Varmasti silloinkin oli myös päinvastaisia asetelmia, mutta kerron tässä nyt omassa kaveripiirissäni tehdyistä huomioista.
Vaikka olen akateeminen, en koskaan tahtoisi antaa lapsilleni tuollaista kasvun mallia.
Minä luen paljon klassikoita, nautin klassisesta musiikista ja teatterista, mutta ei tulisi mieleenikään pakottaa lapsiani samaan muottiin.
Ehkäpä luokkatietoisuus on ennen ollut vahvempaa.
Onneks sun ei ole pakko. Emme kyllä koskaan kokeneet, että meitä olisi pakotettu mihinkään.
Eihän lapsi pakosta kasva vaan vanhempiensa esimerkistä.
Me olemme yrittäneet pitää huolen, että lapsilla on kavereita eri sosiaaliluokista. Olemme myös pyrkineet välttämään kotona perinteisiin sosiaaliluokkiin liittyvää eristäytymistä. Emme esimerkiksi ole koskaan vihjanneet, että kirjojen lukeminen olisi arvokkaampaa kuin TV:n katselu, vaikka mielellään lapsemme ovatkin lukeneet.
Murteita puhumme leveästi niin kuin puhui ylipiston suomen kielen professorinikin. Rasistisia vitsejäkin viljelemme, ja muutenkin menemme lasten nähden rajan yli.
Minulle on vain jotenkin karmea ajatus, että lapsemme eivät kasvaisi tietoisuuteen ja kokemukseen erilaisuudesta ja moninaisuudesta vaan että he aikuisina kuvittelisivat, että on olemassa hienompaa kulttuuria ja huonompaa kulttuuria ja hienompia ammatteja ja huonompia ammatteja.
On olemassa hienompaa kulttuuria ja huonompaa kulttuuria, ja valehtelet itsellesi jos väität että television katselu on yhtä hyödyllistä lapsen kehitykselle kuin television tuijottaminen.
Mikäs siinä jos tahtoo elää itsepetoksessa, mutta turhaan jeesustelet asialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, ehkä lapsena kiinnitti huomiota sellaisiin seikkoihin, että meillä oli useita kirjahyllyjö täynnä kirjoja, kun useiden kavereiden kotona oli ehkä se yksi "kirjahylly" joka sekin sisälsi ehkä yhden tietokirjasarjan, mutta muuten se oli täynnä koriste-esineitä.
Vanhempieni työhön liittyviä juttuja sen verran, että meillä oli ns. työhuone jossa kirjoituspöytä, kirjoituskone ja helvetisti papereita.
Myös muistan sen, että meillä katsottiin paljon uutisia, kun monen kaverin perheessä ei niinkään.
Mitään statusjuttuja meidän perheessä ei akateemisuuteen liittynyt. Se ei näkynyt ulospäin millään tavalla.
Vanhempani olivat opettajia molemmat, toinen jossain vaiheessa rehtorin virassa keskiasteen oppilaitoksessa, joten jossakin koulun yhteisissä asioissa se ehkä näkyi, lähinnä tietenkin muiden lasten vanhemmille?
En muista ajattelleeni asiaa millään tavalla kouluiässä. Minusta tuli duunari vapaasta tahdosta ja olen ollut tyytyväinen valintoihini.
M40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On olemassa hienompaa kulttuuria ja huonompaa kulttuuria
No, eipä ole. Minä saan elantoni tarinoiden parissa työskentelystä. Tarinat voi esittää monessa muodossa ja monin erilaisin välinein. Lukuisat kirjailijatkin ennustavat, että kirja kuolee, mutta tarinat jäävät. Näin on tehnyt mm. entinen kirjailijaliiton puheenjohtaja.
Jos 100 vuoden päästä virtuaalimaailma pystyy tarjoamaan elävämmän ja täyteläisemmän tarinakokemuksen kuin nyt pystyy kirja, ei sen vastustamiseen ole syytä.
Kuvallinen esitys ei tarkoita samaa kuin huono tarina. Hyvä TV-sarja tai elokuva voi loihtia aivan yhtä hienon taiteellisen kokemuksen kuin kirjakin. Vastaavasti taas kirja kulttuurisesta arvostaan huolimatta voi olla puuduttava. En nyt esimerkiksi tiedä, nauttiiko kovin moni Sodan ja rauhan sotakohtauksista, vaikka kirjan seurapiirielämän kuvaus ihan viehättävää onkin. Tolstoi ei totisesti sodankerronnan mestari ole.
En myöskään usko, että oopperassa ravaavat ihan oikeasti ovat haltioissaan joka hetkestä. Minä olen käynyt paljon oopperassa, mutta enimmäkseen ne valuvat ohi korvien, vaikka yritän kuunnella. Niissä on tietyt kohdat, joista nautin, mutta jos väittäisin, että jokainen ooppera on suuri elämys, se olisi valhetta.
Sen sijaan elokuva saattaa pitää otteessaan tiukasti koko esityksen ajan.
Kannattaa vähän miettiä, perustuvatko kulutusvalinnat sisäiseen haluun vai ulkoisiin syihin kuten identiteetin vahvistamiseen.
Jos luet Facebookin Kirjailijanloput-ryhmää, niin siellä monilla on pakonomainen vimma saada julkaistuksi. Pakkomielteisyyteen tuskin on muuta syytä kuin haave kirjailijan statuksesta. Kirjoilla ei rikastu, ja maailmassa on sanottu jo ihan kaikki, joten mitään varsinaista perustetta julkaisuhalulle ei ole - paitsi se turhamaisuus.
Meillä oli kotona aina paljon kirjoja. Iskä piti mulle ja kaverilleni kirjoituskerhoa. Koulussa opettajat kehuivat aina miten kohteliaita minä ja sisarukseni ovat. Matkusteltiin perheen kanssa. Mentiin mm.autolla Ranskaan tädin luokse. Juteltiin paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en huomannut mitään sellaisia eroja, joilla olisi ollut syvempää merkitystä. Enkä huomaa nykyisinkään.
Yllätyin kun ryhdyin muistelemaan lapsuuden kavereiden perheitä - me oltiin ainoat akateemiset. Tähän en kiinnittänyt lapsena mitään huomiota, samanlaista lapsuutta elettiin kaikki. Yhtä köyhiäkin taisi kaikki olla. Kukaan ei lomaillut ulkomailla, harrastettiin kaikki naisvoimistelua ja pianonsoittoa, koska muuta ei ollut tarjolla. Kaikkien vanhemmat vaati käymään koulun kunnolla. Yhden isä oli alkoholisti, toisen vanhemmat absolutisteja. Yhden perhe oli uskonnollinen, yhden kommunisteja. Lapsen näkökulmasta mitään akateemiset/amitsut jakoa ei näkynyt.
Näin 70-luvulla kehä kolmosen ulkopuolella.
Kuulostaa kovasti minun lapsuudenkodiltani! Tv olohuoneessa olisi ollut kauhistus eikä sitä ole vieläkään vanhempieni olohuoneessa. En myöskään saanut katsoa tv:tä kovin usein. Tv- sarjoja katselin sitten isovanhemmilla yökylässä.
Myös perinteinen kirjahylly sijaitsi muualla kuin olohuoneessa. Olohuone oli seurustelua varten. Koulutusta on myös kovasti arvostettu ja siihen on kannustettu.
Vierailija kirjoitti:
Kotona lämmin ruoka joka päivä, ei ikinä eineksiä.
Kaapeissa ei limua taikka sipsiä.
Kirjahylly joka huoneessa.
Televisio pienempi.
Jos kotona soi musiikkia oli se klassista tai jazzia yms.
Vanhemmat ei ikinä silminnähden humalassa, välillä vähän huppelissa tai "puheliaalla tuulella" mutten muista 20 vuoden aikana ylilyöntejä.
Luettiin joka ilta ennen nukkumaanmenoa.
Mulla nää ihan samat kokemukset. Itellä oli myös paljon leluja ja kirjoja lapsena. Ja sokeri oli suunnilleen saa.....ta...nasta eikä karkkia saanu.
Toinen vanhempi ryyppäsi vapaa-ajalla aika reippaasti ja tilitti kännissä vaikka mitä asioita lapselleen... Oli siinä jotain tieteellisiä teorioitakin joukossa, mutta etupäässä valitusta miten elämä on kohdellut kaltoin.
En huomannut mitään eroja enkä edes osannut niitä arvioida. Termi "akateeminen" ei kuulunut perheeni kielenkäyttöön.
Olohuoneessa ei ollut telkkaria eikä kirjahyllyä. Vanhempani eivät puhuneen juuri lainkaan murresanoilla (Turussa). Meillä ei kiroiltu tai käytetty alatyylisiä sanoja.
Mua kannustettiin koulunkäyntiin ja oltiin kiinnostuneita mun koulujutuista.