Lapsi vaatii älyttömästi itseltään, että pääsisi haluamaansa lukioon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden ”eliittilukiolaisen” äitinä olen tyytyväinen, että ovat tiensä sinne ”raivanneet”. Molemmilla ysin päättötodistus lähes kymppi.

Koulussa on niin paljon fiksua oppilasmateriaalia että ei pääse pissa nousemaan päähän.

Kilpailua toki on, mutta olen kokenut sen positiivisena.

Kavereita ja harrastuksia on lukion lisäksi, joten muutakin elämää löytyy.

Opettajat ovat innostavia ja tietty koulusta tykkääviä nuoria on helppo kannustaa.

Kirjoitusten tulokset ovat olleet myös loistavia.

Mielestäni nuoren kannattaa hakea niin kovan keskiarvon lukioon kun rahkeet riittävät.

Tämä totta! Suomessa on liikaa alisuorittamista. Kaikki potentiaali käyttöön!

Joo, minäkin ymmärrän, että liika suorittaminen on vaarallista, mutta joskus ihmetyttää tämäkin, että jos nuori itse haluaa itseltään vaatia, haluaa eteenpäin, haluaa kehittyä, niin se on heti jotenkin paha juttu. Jos on intohimoisen kiinnostunut jostain aineesta, ysin tulos kokeesta on pettymys ja niin sen on oltavakin. Siis ei sellainen pettymys, että lyö hanskat tiskiin, mutta sisuunnuttaa jatkamaan. Oma esikoispoikani on alisuoriutuja. Hänellä on neurologista häiriötä, minkä takia on tutkittu kykyprofiilia ja ties mitä. Rahkeita olisi vaikka mihin, mutta ei kiinnosta. No, onneksi nyt on ehkä keksinyt amislinjan, jolle haluaa peruskoulun jälkeen, eikä se ole sinänsä huono vaihtoehto, mutta hänellä tosiaan olisi riskinä jäädä ihan tyhjän päälle, kun sellainen "eteenpäin pyrkiminen" ei kiinnosta. Minusta tietty määrä kunnianhimoa on ihan hyvä piirre ihmisessä. Jotenkin siihen yhdistetään Suomessa kylmäkiskoisuus, toisista hyötyminen yms., millä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että vaatii itseltään ja haluaa kehittyä.

Ei siinä kunnianhimossa mitään pahaa ole kunhan se ei mene yli. Lapsi kokee ettei kelpaa ilman kymppejä. Kehittää perfektionistisen vaativuuden itseään kohtaan. Suoriutuu mutta ei silti kelpaa.

Etenkin kun ei kelpaa vanhemmilleen ilman niitä ktmppejä. Yksi ei riitä vaan kaikkien aineiden pitää olla kymppejä että pääsee oikeaan kouluun

Tämä on vaarallista. Romuttaa mielenterveyden

Näinhän se tietysti on. Ja joskus voi olla vaikea ulkopuolisen nähdäkään, mikä on tervettä kunnianhimoa  mikä sitten taas vaikka sellaista, että on huono itsetunto ja yrittää jollain konstilla kelvata, kun muuten pitää itseään huonona. Mutta tosiaan vaikka itse en ole ollut monessakaan asiassa mikään täydellisyydentavoittelija, niin koulussa esim. ainekirjoitus oli minulle tosi tärkeää. Matikassa kuutonen kelpasi, mutta ainekirjoituksessa ysi oli pettymys. Ei minulle olisi kannattanut tulla selittämään, että ysihän on tosi hyvä numero :)

Vierailija kirjoitti:

On ihanaa, että nuoret oppivat kilpailuyhteiskunnan lait jo lukiossa. Siitä on hyvä edetä kilpailemaan opiskelu- ja työpaikoista. Ahneudella, itsekkyydellä ja opportunismilla pääsee nykyään pitkälle.

Ei. Nämä oppivat sen jo alakoulussa. Pitää olla paras että pääsee sinne lukioon. Ja kolmannen luokan menesty jo ratkaisee!

Vierailija kirjoitti:

Ainakin pk-seudulla hyvä keskiarvo yhdistyy yleensä hyvään perheeseen, tavoitteelliseen harrastamiseen (tennis, telinevoimistelu, luistelu) ja muutenkin ylempään keskiluokkaan. Ne, joilla on huonot numerot on niitä joilla ei ole elämää, vaan ostarilla pyörimistä, päihteitä ja huonoa perhetaustaa.

Maaseudulla taitaa edelleen heikkolahjaiset pyörittää menoa esittäen, että vajaaälyisyys ja matalat tavoitteet on coolia.

Toivottavasti kaikki lahjakkaat lapset tulevat tänne pk-seudulle kaltaistensa pariin kasvattamaan kansantaloutta, pidetään ne maaseudunkin työttömät elossa.

Juuri näin. Tennis, tavoitteelliset harrastukset ja hyvä keskiarvo pääkaupunkiseudulla. Vs maaseudun heikkolahjaiset

Tämä on sitä elämän viisautta. Avain onnelliseen elämään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pahoin pelkään, että mikään saarnaaminen tai oikeassaolo ei auta auta perfektionismiin. Yhteiskunta antaa kahdenlaista signaalia. Yhtäältä pitäisi olla menestyvä, raataa lujasti ja asettaa tavoitteensa mahdottoman korkealle ja lupaillaan, että kun olet hyvä, saat kaiken sen materiaalisen ja sosiaalisen hyvän, josta haaveilet. Näinhän asia ei ole. Jotkut saavat, monet eivät.

Toisaalta yritetään kertoa, että kohtuuton suorittaminen on haitallista, jopa vaarallista. Jos nuori haaveilee hienosta talosta, isosta autosta ja komeasta puolisosta ja rahkeita riittää opiskelutuloksiin, niin miksi hän kuuntelisi saarnoja vähempään tyytymisestä?

Järki voittaa, kun on itse hakannut päätään seinään tarpeeksi. Vasta, kun on omalla toiminnallaan aiheuttanut itselleen pahan olon, alkaa aidosti kysyä, mikä on minkäkin arvoista. 

Perfektionismi tulee vanhempien vaatimuksista. Lapsi ei kelpaa muuten

Paskaa.

Minä olen perfektionisti ja ahertaja. Kotonani kannustettiin alisuorittamaan. Sain tapella saadakseni tehdä asiat kunnolla ja kunnianhimoisesti. Ja kuunnella aivan jatkuvaa lyttäämistä ka vähättelyä ja vittuilua.

Eli koitit löytää tavan että kelpaisit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pahoin pelkään, että mikään saarnaaminen tai oikeassaolo ei auta auta perfektionismiin. Yhteiskunta antaa kahdenlaista signaalia. Yhtäältä pitäisi olla menestyvä, raataa lujasti ja asettaa tavoitteensa mahdottoman korkealle ja lupaillaan, että kun olet hyvä, saat kaiken sen materiaalisen ja sosiaalisen hyvän, josta haaveilet. Näinhän asia ei ole. Jotkut saavat, monet eivät.

Toisaalta yritetään kertoa, että kohtuuton suorittaminen on haitallista, jopa vaarallista. Jos nuori haaveilee hienosta talosta, isosta autosta ja komeasta puolisosta ja rahkeita riittää opiskelutuloksiin, niin miksi hän kuuntelisi saarnoja vähempään tyytymisestä?

Järki voittaa, kun on itse hakannut päätään seinään tarpeeksi. Vasta, kun on omalla toiminnallaan aiheuttanut itselleen pahan olon, alkaa aidosti kysyä, mikä on minkäkin arvoista. 

Perfektionismi tulee vanhempien vaatimuksista. Lapsi ei kelpaa muuten

Paskaa.

Minä olen perfektionisti ja ahertaja. Kotonani kannustettiin alisuorittamaan. Sain tapella saadakseni tehdä asiat kunnolla ja kunnianhimoisesti. Ja kuunnella aivan jatkuvaa lyttäämistä ka vähättelyä ja vittuilua.

Eli koitit löytää tavan että kelpaisit

Et sitten ole opetellut lukemaan koskaan?

En. Vaan kuuntelin omaa sisintäni kaikesta alisuorittamiskehotuksista ja vittuiluista huolimatta. Halusin tehdä kunnolla, oppia asioita, olla kunnianhimoinen, oyrkiä jonnekin. Sisäsyntyisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama,jatkuu lukiossa. Jos pääsee halyamaansa lukioon, saa huomata että muutkun ovat vähintään yhtä hyviä elkei parempia.

Paremmissa lukioissa on se hyvä puoli että mitään mölyäviä häiriköitä siellä ei ole. Kaikilla on kova pyrkimys eteenpäin.

Ylipäätään ne mölyävät häiriköt eivät tule niihin " heikompiinkaan" lukioihin. Kyllä ne ovat sitä amismatskua.

Alisuoriutuminen opinnoissa ei ole hyvä juttu, mutta kyllä minua enemmän säälittää ne tyypit, joilla on kykyihinsä nähden liian suuret vaatimukset itselleen. Kyllä siinä jossain vaiheessa tulee loppuunpalaminen tai katkera pettymys eteen. Täytyisi osata tasapainottaa se opiskelu ja muu elämä. Kaikessa ei tarvitse olla paras vaan täytyy osata valita ne itselle tärkeät aineet, joihin satsaa.

Kyllä mun keskitason lukiossa oli mölyäviä häiriköitä aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun tyttöni oli aina hyvä koulussa. Yritin rauhotella että ei aina tarvitse olla paras. Hyvä on ok. Ja 8 on myös hyvä. Ei kymppejä peruskoulussa kovin paljoa tullut. Yli 9 ka oli kuitenkin. Olisi päässyt mihin lukioon vaan 30km päässä kaupungissa. Meni kuitenkin lähilukioon. Sinne ka raja varmaan 7. Siellä on helppo käydä. Lähellä ja ihan ok rauha tunneilla. Ei varmaan aina kovin innostavaa seuraa. Mutta paljon kavereita on löytynyt. Opettajat on hyviä. Ja nyt kurssit on kymppejä. Pari ainetta kirjoitettu, hyvin tuloksin.

Hän on matkustelut lukion aikana jo 4 kertaa Euroopassa eri kursseissa. Hienoja mahdollisuuksia.

Mielestäni näitä kympin tyttöjä pitää opettaa olemaan itselleen armollisia. Perfektionismi on vakavan ahdistuksen lähde eikä helpota aikuisena. Nämä tytöt vaativat itseltään aina liikaa. Luultavasti oma tyttönikin, vaikka olen koittanut kannustaa hellittämään! Se vaativuus tulee silti. Voi olla että minä sen kuitenkin olen hänelle luonut.

Minä oö5en myös perfektionisti. Olen aina itselleni ankara ja olen opiskellut koko iläni. Tosin olen tyytynyt kyllin hyvään.

Kiitos. Kirjoitit kauniisti ja olen kanssasi täysin samaa mieltä. Opettelen itse nyt armollisuutta ja rennommin ottamista. Olen jo työelämässä (valmistunut yliopistosta erinomaisin paperein).

Onneksi minulla on esimies, joka muistaa sanoa priorisoinnin tärkeydestä (valitse ne kohteet joihin pitää panostaa ja sitten ne joissa voi mennä riman ali). On tärkeää, että hän näyttää esimerkillään mallia ja samalla ympäristö viestii: sinä riität vaikka et antaisi aina 110% panosta ja pärjäisi kaikessa erinomaisesti ts. se ei aina ole tarpeellista ja vähemmälläkin voi pärjätä todella hyvin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pahoin pelkään, että mikään saarnaaminen tai oikeassaolo ei auta auta perfektionismiin. Yhteiskunta antaa kahdenlaista signaalia. Yhtäältä pitäisi olla menestyvä, raataa lujasti ja asettaa tavoitteensa mahdottoman korkealle ja lupaillaan, että kun olet hyvä, saat kaiken sen materiaalisen ja sosiaalisen hyvän, josta haaveilet. Näinhän asia ei ole. Jotkut saavat, monet eivät.

Toisaalta yritetään kertoa, että kohtuuton suorittaminen on haitallista, jopa vaarallista. Jos nuori haaveilee hienosta talosta, isosta autosta ja komeasta puolisosta ja rahkeita riittää opiskelutuloksiin, niin miksi hän kuuntelisi saarnoja vähempään tyytymisestä?

Järki voittaa, kun on itse hakannut päätään seinään tarpeeksi. Vasta, kun on omalla toiminnallaan aiheuttanut itselleen pahan olon, alkaa aidosti kysyä, mikä on minkäkin arvoista. 

Perfektionismi tulee vanhempien vaatimuksista. Lapsi ei kelpaa muuten

Paskaa.

Minä olen perfektionisti ja ahertaja. Kotonani kannustettiin alisuorittamaan. Sain tapella saadakseni tehdä asiat kunnolla ja kunnianhimoisesti. Ja kuunnella aivan jatkuvaa lyttäämistä ka vähättelyä ja vittuilua.

Eli koitit löytää tavan että kelpaisit

Et sitten ole opetellut lukemaan koskaan?

En. Vaan kuuntelin omaa sisintäni kaikesta alisuorittamiskehotuksista ja vittuiluista huolimatta. Halusin tehdä kunnolla, oppia asioita, olla kunnianhimoinen, oyrkiä jonnekin. Sisäsyntyisesti.

Osaan oikein hyvin lukea. Kiitos kysymästä

Olen lukenut myös kehityspsykologiaa. Lapsi ei ole näin itsenäinen tavoitteineen kuten kuvaat. Lapsi koittaa löytää tavan kelvata. Saada rakkautta. Myöhemmässä vaiheessa tilanne toki muuttuu ja ihminen voi valita. Silloinkin ne sisäsyntyiset valinnat johtuu aiemmista kokemuksista.

Tyttäreni ja hänen kaverinsa hakivat tuollaiseen ns. parempaan lukioon. Kaveri pääsi, tyttäreni ei. Ensimmäisen vuoden jälkeen molemmat lähtivät pieneen maalaislukioon, minne pääsee kuka vain haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pahoin pelkään, että mikään saarnaaminen tai oikeassaolo ei auta auta perfektionismiin. Yhteiskunta antaa kahdenlaista signaalia. Yhtäältä pitäisi olla menestyvä, raataa lujasti ja asettaa tavoitteensa mahdottoman korkealle ja lupaillaan, että kun olet hyvä, saat kaiken sen materiaalisen ja sosiaalisen hyvän, josta haaveilet. Näinhän asia ei ole. Jotkut saavat, monet eivät.

Toisaalta yritetään kertoa, että kohtuuton suorittaminen on haitallista, jopa vaarallista. Jos nuori haaveilee hienosta talosta, isosta autosta ja komeasta puolisosta ja rahkeita riittää opiskelutuloksiin, niin miksi hän kuuntelisi saarnoja vähempään tyytymisestä?

Järki voittaa, kun on itse hakannut päätään seinään tarpeeksi. Vasta, kun on omalla toiminnallaan aiheuttanut itselleen pahan olon, alkaa aidosti kysyä, mikä on minkäkin arvoista. 

Perfektionismi tulee vanhempien vaatimuksista. Lapsi ei kelpaa muuten

Paskaa.

Minä olen perfektionisti ja ahertaja. Kotonani kannustettiin alisuorittamaan. Sain tapella saadakseni tehdä asiat kunnolla ja kunnianhimoisesti. Ja kuunnella aivan jatkuvaa lyttäämistä ka vähättelyä ja vittuilua.

Eli koitit löytää tavan että kelpaisit

Et sitten ole opetellut lukemaan koskaan?

En. Vaan kuuntelin omaa sisintäni kaikesta alisuorittamiskehotuksista ja vittuiluista huolimatta. Halusin tehdä kunnolla, oppia asioita, olla kunnianhimoinen, oyrkiä jonnekin. Sisäsyntyisesti.

Sorry mutta ympäristö on vaikuttanut jollakin tavalla. Ei ehkä juuri vanhempasi mutta joku ympäristössäsi kyllä. Oppiminen on monen asian summa jossa kasvatus ja ympäristö on osatekijöinä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pahoin pelkään, että mikään saarnaaminen tai oikeassaolo ei auta auta perfektionismiin. Yhteiskunta antaa kahdenlaista signaalia. Yhtäältä pitäisi olla menestyvä, raataa lujasti ja asettaa tavoitteensa mahdottoman korkealle ja lupaillaan, että kun olet hyvä, saat kaiken sen materiaalisen ja sosiaalisen hyvän, josta haaveilet. Näinhän asia ei ole. Jotkut saavat, monet eivät.

Toisaalta yritetään kertoa, että kohtuuton suorittaminen on haitallista, jopa vaarallista. Jos nuori haaveilee hienosta talosta, isosta autosta ja komeasta puolisosta ja rahkeita riittää opiskelutuloksiin, niin miksi hän kuuntelisi saarnoja vähempään tyytymisestä?

Järki voittaa, kun on itse hakannut päätään seinään tarpeeksi. Vasta, kun on omalla toiminnallaan aiheuttanut itselleen pahan olon, alkaa aidosti kysyä, mikä on minkäkin arvoista. 

Perfektionismi tulee vanhempien vaatimuksista. Lapsi ei kelpaa muuten

Paskaa.

Minä olen perfektionisti ja ahertaja. Kotonani kannustettiin alisuorittamaan. Sain tapella saadakseni tehdä asiat kunnolla ja kunnianhimoisesti. Ja kuunnella aivan jatkuvaa lyttäämistä ka vähättelyä ja vittuilua.

Eli koitit löytää tavan että kelpaisit

Et sitten ole opetellut lukemaan koskaan?

En. Vaan kuuntelin omaa sisintäni kaikesta alisuorittamiskehotuksista ja vittuiluista huolimatta. Halusin tehdä kunnolla, oppia asioita, olla kunnianhimoinen, oyrkiä jonnekin. Sisäsyntyisesti.

Osaan oikein hyvin lukea. Kiitos kysymästä

Olen lukenut myös kehityspsykologiaa. Lapsi ei ole näin itsenäinen tavoitteineen kuten kuvaat. Lapsi koittaa löytää tavan kelvata. Saada rakkautta. Myöhemmässä vaiheessa tilanne toki muuttuu ja ihminen voi valita. Silloinkin ne sisäsyntyiset valinnat johtuu aiemmista kokemuksista.

Keneltä minä siis hain sitä hyväksyntää, arvoisa kyökkipyskolooki?

Kun opettelin itsekseni kenellekään kertomatta kirjoittamaan nelivuotiaana, tutkin tähtiä kahdelsanvuotiaana jne? Kun en edes kertonut kenellekään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tyttöni oli aina hyvä koulussa. Yritin rauhotella että ei aina tarvitse olla paras. Hyvä on ok. Ja 8 on myös hyvä. Ei kymppejä peruskoulussa kovin paljoa tullut. Yli 9 ka oli kuitenkin. Olisi päässyt mihin lukioon vaan 30km päässä kaupungissa. Meni kuitenkin lähilukioon. Sinne ka raja varmaan 7. Siellä on helppo käydä. Lähellä ja ihan ok rauha tunneilla. Ei varmaan aina kovin innostavaa seuraa. Mutta paljon kavereita on löytynyt. Opettajat on hyviä. Ja nyt kurssit on kymppejä. Pari ainetta kirjoitettu, hyvin tuloksin.

Hän on matkustelut lukion aikana jo 4 kertaa Euroopassa eri kursseissa. Hienoja mahdollisuuksia.

Mielestäni näitä kympin tyttöjä pitää opettaa olemaan itselleen armollisia. Perfektionismi on vakavan ahdistuksen lähde eikä helpota aikuisena. Nämä tytöt vaativat itseltään aina liikaa. Luultavasti oma tyttönikin, vaikka olen koittanut kannustaa hellittämään! Se vaativuus tulee silti. Voi olla että minä sen kuitenkin olen hänelle luonut.

Minä oö5en myös perfektionisti. Olen aina itselleni ankara ja olen opiskellut koko iläni. Tosin olen tyytynyt kyllin hyvään.

Kiitos. Kirjoitit kauniisti ja olen kanssasi täysin samaa mieltä. Opettelen itse nyt armollisuutta ja rennommin ottamista. Olen jo työelämässä (valmistunut yliopistosta erinomaisin paperein).

Onneksi minulla on esimies, joka muistaa sanoa priorisoinnin tärkeydestä (valitse ne kohteet joihin pitää panostaa ja sitten ne joissa voi mennä riman ali). On tärkeää, että hän näyttää esimerkillään mallia ja samalla ympäristö viestii: sinä riität vaikka et antaisi aina 110% panosta ja pärjäisi kaikessa erinomaisesti ts. se ei aina ole tarpeellista ja vähemmälläkin voi pärjätä todella hyvin

Juuri näin! On tärkeää löytää kyllin hyvä. Ei muuten työelämässäkään jaksa. Yliopistossakin pitää laittaa sille työlle piste. Muuten ei saa valmista. Töissä pitää kokoajan tehdä paljon ha pitää sietää että aina ei pysty enempään. Muuten niitä tekee ja tekee.

Itse olen vaativa itseäni kohtaan juuri töissä. Aina voisi tehdä paremmin. Stressi on varma. Korona en ole vaativa, mutta olen varma että tämä asenteeni on saanut tyttärenikin vaativaksi itseään kohtaan. Itse sain sen kotoa

Kiitos viestistäsi. Sinä näit minut!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pahoin pelkään, että mikään saarnaaminen tai oikeassaolo ei auta auta perfektionismiin. Yhteiskunta antaa kahdenlaista signaalia. Yhtäältä pitäisi olla menestyvä, raataa lujasti ja asettaa tavoitteensa mahdottoman korkealle ja lupaillaan, että kun olet hyvä, saat kaiken sen materiaalisen ja sosiaalisen hyvän, josta haaveilet. Näinhän asia ei ole. Jotkut saavat, monet eivät.

Toisaalta yritetään kertoa, että kohtuuton suorittaminen on haitallista, jopa vaarallista. Jos nuori haaveilee hienosta talosta, isosta autosta ja komeasta puolisosta ja rahkeita riittää opiskelutuloksiin, niin miksi hän kuuntelisi saarnoja vähempään tyytymisestä?

Järki voittaa, kun on itse hakannut päätään seinään tarpeeksi. Vasta, kun on omalla toiminnallaan aiheuttanut itselleen pahan olon, alkaa aidosti kysyä, mikä on minkäkin arvoista. 

Perfektionismi tulee vanhempien vaatimuksista. Lapsi ei kelpaa muuten

Paskaa.

Minä olen perfektionisti ja ahertaja. Kotonani kannustettiin alisuorittamaan. Sain tapella saadakseni tehdä asiat kunnolla ja kunnianhimoisesti. Ja kuunnella aivan jatkuvaa lyttäämistä ka vähättelyä ja vittuilua.

Eli koitit löytää tavan että kelpaisit

Et sitten ole opetellut lukemaan koskaan?

En. Vaan kuuntelin omaa sisintäni kaikesta alisuorittamiskehotuksista ja vittuiluista huolimatta. Halusin tehdä kunnolla, oppia asioita, olla kunnianhimoinen, oyrkiä jonnekin. Sisäsyntyisesti.

Osaan oikein hyvin lukea. Kiitos kysymästä

Olen lukenut myös kehityspsykologiaa. Lapsi ei ole näin itsenäinen tavoitteineen kuten kuvaat. Lapsi koittaa löytää tavan kelvata. Saada rakkautta. Myöhemmässä vaiheessa tilanne toki muuttuu ja ihminen voi valita. Silloinkin ne sisäsyntyiset valinnat johtuu aiemmista kokemuksista.

Keneltä minä siis hain sitä hyväksyntää, arvoisa kyökkipyskolooki?

Kun opettelin itsekseni kenellekään kertomatta kirjoittamaan nelivuotiaana, tutkin tähtiä kahdelsanvuotiaana jne? Kun en edes kertonut kenellekään.

Voi toki olla että olet ollut aivan poikkeuksellinen lapsi. Et ole tarvinnut hyväksyntää tai muuta. Olet ollut sisäsyntyisesti tavoitteellinen jo pikkulapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama,jatkuu lukiossa. Jos pääsee halyamaansa lukioon, saa huomata että muutkun ovat vähintään yhtä hyviä elkei parempia.

Paremmissa lukioissa on se hyvä puoli että mitään mölyäviä häiriköitä siellä ei ole. Kaikilla on kova pyrkimys eteenpäin.

Ylipäätään ne mölyävät häiriköt eivät tule niihin " heikompiinkaan" lukioihin. Kyllä ne ovat sitä amismatskua.

Alisuoriutuminen opinnoissa ei ole hyvä juttu, mutta kyllä minua enemmän säälittää ne tyypit, joilla on kykyihinsä nähden liian suuret vaatimukset itselleen. Kyllä siinä jossain vaiheessa tulee loppuunpalaminen tai katkera pettymys eteen. Täytyisi osata tasapainottaa se opiskelu ja muu elämä. Kaikessa ei tarvitse olla paras vaan täytyy osata valita ne itselle tärkeät aineet, joihin satsaa.

Hah, kyllä niitä mölyäviä häiriköitä löytyy. Oman kokemuksen mukaan rajapyykki menee siin ysin maastossa

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuule kyllä noi heikot lukioon on ihan täynnä häiriköitä.

Vasta 8,5 raja alkaa taata jonkinmoista opiskelurauhaa.

Fiksut pärjää sielläkin. Saa hyvät yo tulokset. Eivätkä koe sen huippulukion paineita

Mutta saavat kokea ketutuksen, kun opetus etenee liian hitaasti ja kirjan viimeinen kappale jää oman opiskelun varaan, kun sitä ei ehditä tunnilla käsitellä. Toki ei siitä kurssikokeessa kysytä mitään, mutta yo-kokeessa voidaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama,jatkuu lukiossa. Jos pääsee halyamaansa lukioon, saa huomata että muutkun ovat vähintään yhtä hyviä elkei parempia.

Paremmissa lukioissa on se hyvä puoli että mitään mölyäviä häiriköitä siellä ei ole. Kaikilla on kova pyrkimys eteenpäin.

Ylipäätään ne mölyävät häiriköt eivät tule niihin " heikompiinkaan" lukioihin. Kyllä ne ovat sitä amismatskua.

Alisuoriutuminen opinnoissa ei ole hyvä juttu, mutta kyllä minua enemmän säälittää ne tyypit, joilla on kykyihinsä nähden liian suuret vaatimukset itselleen. Kyllä siinä jossain vaiheessa tulee loppuunpalaminen tai katkera pettymys eteen. Täytyisi osata tasapainottaa se opiskelu ja muu elämä. Kaikessa ei tarvitse olla paras vaan täytyy osata valita ne itselle tärkeät aineet, joihin satsaa.

Hah, kyllä niitä mölyäviä häiriköitä löytyy. Oman kokemuksen mukaan rajapyykki menee siin ysin maastossa

eri

Onko monista kouluista kokemusta? Meidän 7 lukiossa kukaan ei häiriköi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tyttöni oli aina hyvä koulussa. Yritin rauhotella että ei aina tarvitse olla paras. Hyvä on ok. Ja 8 on myös hyvä. Ei kymppejä peruskoulussa kovin paljoa tullut. Yli 9 ka oli kuitenkin. Olisi päässyt mihin lukioon vaan 30km päässä kaupungissa. Meni kuitenkin lähilukioon. Sinne ka raja varmaan 7. Siellä on helppo käydä. Lähellä ja ihan ok rauha tunneilla. Ei varmaan aina kovin innostavaa seuraa. Mutta paljon kavereita on löytynyt. Opettajat on hyviä. Ja nyt kurssit on kymppejä. Pari ainetta kirjoitettu, hyvin tuloksin.

Hän on matkustelut lukion aikana jo 4 kertaa Euroopassa eri kursseissa. Hienoja mahdollisuuksia.

Mielestäni näitä kympin tyttöjä pitää opettaa olemaan itselleen armollisia. Perfektionismi on vakavan ahdistuksen lähde eikä helpota aikuisena. Nämä tytöt vaativat itseltään aina liikaa. Luultavasti oma tyttönikin, vaikka olen koittanut kannustaa hellittämään! Se vaativuus tulee silti. Voi olla että minä sen kuitenkin olen hänelle luonut.

Minä oö5en myös perfektionisti. Olen aina itselleni ankara ja olen opiskellut koko iläni. Tosin olen tyytynyt kyllin hyvään.

Kiitos. Kirjoitit kauniisti ja olen kanssasi täysin samaa mieltä. Opettelen itse nyt armollisuutta ja rennommin ottamista. Olen jo työelämässä (valmistunut yliopistosta erinomaisin paperein).

Onneksi minulla on esimies, joka muistaa sanoa priorisoinnin tärkeydestä (valitse ne kohteet joihin pitää panostaa ja sitten ne joissa voi mennä riman ali). On tärkeää, että hän näyttää esimerkillään mallia ja samalla ympäristö viestii: sinä riität vaikka et antaisi aina 110% panosta ja pärjäisi kaikessa erinomaisesti ts. se ei aina ole tarpeellista ja vähemmälläkin voi pärjätä todella hyvin

Juuri näin! On tärkeää löytää kyllin hyvä. Ei muuten työelämässäkään jaksa. Yliopistossakin pitää laittaa sille työlle piste. Muuten ei saa valmista. Töissä pitää kokoajan tehdä paljon ha pitää sietää että aina ei pysty enempään. Muuten niitä tekee ja tekee.

Itse olen vaativa itseäni kohtaan juuri töissä. Aina voisi tehdä paremmin. Stressi on varma. Korona en ole vaativa, mutta olen varma että tämä asenteeni on saanut tyttärenikin vaativaksi itseään kohtaan. Itse sain sen kotoa

Kiitos viestistäsi. Sinä näit minut!

Kuulostaa tutulta! Omalla kohdallani yhdistyvät erinomaisuus + tehokkuus eli valmista tulee, mutta sen hinta on liian kova. Lopputuloksena hyvinvointi kärsii, elämä kapeutuu (vaikka yrittäisi kaikkeen panostaa täysillä, on vuorokaudessa vain ne 24h eli väistämättä jostain se on pois) ja stressilevelit ovat suuret.

Työ ei tekemällä lopu ja kuka lopulta antaa kiitosta, saman kiitoksen saat teit 7 tai 10 arvolla? Ja toisaalta, täytyykö kiitosta saada ainakaan joka kerta? Miten oppisikin siihen, että joskus jopa vaikka 1 (= tehty) on se kyllin hyvä :)

Oli mukava jutella kanssasi, kiitos kun vastasit. Mukavaa viikonloppua toivotellen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kuule kyllä noi heikot lukioon on ihan täynnä häiriköitä.

Vasta 8,5 raja alkaa taata jonkinmoista opiskelurauhaa.

Fiksut pärjää sielläkin. Saa hyvät yo tulokset. Eivätkä koe sen huippulukion paineita

Mutta saavat kokea ketutuksen, kun opetus etenee liian hitaasti ja kirjan viimeinen kappale jää oman opiskelun varaan, kun sitä ei ehditä tunnilla käsitellä. Toki ei siitä kurssikokeessa kysytä mitään, mutta yo-kokeessa voidaan

Eipä tällaisesta ole valitettu. Onko sinulla kokemusta?

Tosin lapseni vaihtoi kiinnostuksen kohdetta ja tekee joitain pakollisia kursseja itsenäisesti. Tekee 90 kurssia kolmessa vuodessa.

Heillä on myös hyvät yo kertaukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama,jatkuu lukiossa. Jos pääsee halyamaansa lukioon, saa huomata että muutkun ovat vähintään yhtä hyviä elkei parempia.

Paremmissa lukioissa on se hyvä puoli että mitään mölyäviä häiriköitä siellä ei ole. Kaikilla on kova pyrkimys eteenpäin.

Ylipäätään ne mölyävät häiriköt eivät tule niihin " heikompiinkaan" lukioihin. Kyllä ne ovat sitä amismatskua.

Alisuoriutuminen opinnoissa ei ole hyvä juttu, mutta kyllä minua enemmän säälittää ne tyypit, joilla on kykyihinsä nähden liian suuret vaatimukset itselleen. Kyllä siinä jossain vaiheessa tulee loppuunpalaminen tai katkera pettymys eteen. Täytyisi osata tasapainottaa se opiskelu ja muu elämä. Kaikessa ei tarvitse olla paras vaan täytyy osata valita ne itselle tärkeät aineet, joihin satsaa.

Hah, kyllä niitä mölyäviä häiriköitä löytyy. Oman kokemuksen mukaan rajapyykki menee siin ysin maastossa

eri

Olen amiksen opettaja eikä meilläkään häiriköidä

Tästä ketjusta voi varmaankin hyvällä omallatunnolla sanoa, että kateellisten panettelua. Kumma, että vuosi toisensa jälkeen hyvistä lukioista nostetaan näissä keskusteluissa esille lähinnä keksittyjä väitteitä, jotka eivät vastaa näiden suomalaisten julkisen sektorien ylläpitämien koulujen todellisuutta. Väitteiden esittäjiä näyttää yhdistävän se, että kellään ei ole aiheeseen omaa kosketuspintaa.

Itse hakeuduin tavallisesta peruskoulusta "eliittilukioon". Pyrin sinne lähinnä monipuolisen kurssitarjottimen takia. Pingottaa ei tarvinnut, mutta keskiarvoraja tosiaan oli 9,5 koska näihin ton tosiaan muitakin halukkaita. Olen ollut aina laiska opiskelija, mutta tieto jää helposti päähän.

Päätös muutti elämäni. Siinä missä asiat olivat peruskoulussa ihan ok, lukiossa kaikesta tuli loistavaa. Ilmapiiri oli loistava, kannustava ja valoisa. Kaikki, joiden kanssa olin tekemisissä, olivat älykkäitä, kohteliaita ja ystävällisiä. Jokainen sai olla vastuussa omista opinnoistaan, koska oli luottamuksen arvoinen. Lukiossa ei esiintynyt minkäänlaista klikkiytymistä tai kiusaamista, ja opettajat olivat kaikki alansa huippuja. Innostavia ja kiinnostuneita, ja arvosanoja pidettiin lähinnä sivutuotteena sivistymisestä. Jokaista autettiin siihen suuntaan, jonne omat taipumukset osoittivat. Entiset lukiokaverini ovat nykyään kirjailijoita, poliitikkoja, tutkijoita ja toimitusjohtajia, jos sillä on jotain väliä.

Nimenomaan lukiossa omasta kipinästä syttyi sellainen palo ja usko omiin kykyihin, että minäkin päädyin omaan, aika harvinaiseen ammattiini. Kaverit, jotka jäivät sinne lapsuuspaikan tavalliseen lukioon, viettivät myös ihan mukavan lukioajan. En ole kuitenkaan hetkeäkään katunut sitä, että lähdin kokeilemaan jotain muuta.