Lue keskustelun säännöt.
Kun elämässä on sattunut pahoja asioita
10.10.2018 |
Te, joita elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain. Te joiden perheessä tai itselle on tapahtunut vakavia vastoinkäymisiä, ollut suuria menetyksiä. Kuten väkivaltainen kuo.lemanta.paus, sairaus, vammautuminen, väkivallan kohteeksi joutuminen, vanhemman kyvyttömyys antaa hoivaa (alkoholismi, mt.sairaus, muu sairaus ym.)
Eli te joille on tapahtunut asioita, jotka jättävät ikuisen haavan.
Mulle on sattunut näitä. Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka ovat paenneet ties mistä syystä.
Mutta olen todennut surukseni, että empatiani on vähentynyt. Osittain siksi, että olen saanut monesti turhaan anoa ymmärtämystä ja tukea. Olen kamppaillut yksinäni. Osittain siksi, että näkökulma on eri kuin sellaisella, jonka kaikki omaiset ovat hengissä ja terveitä.
Huomaan itsessäni kärsimättömyyttä, kun joku jonka asiat ovat kunnossa valittaa esim. että on hirveää olla flunssassa kun ei kahteen viikkoon pääse jumppaan. Tai että kamala pettymys, kun viikonloppuna satoi.
On siis käynyt niin, että kärsimisen ja menetysten ohella minusta on tullut tylympi ihminen. En halua teeskennellä empatiaa, jota en tunne. Vastoinkäymisten takia on pitänyt olla aikuinen ennen aikojaan, yrittää ymmärtää liikaa liian nuorena ja kantaa vastuuta joka ei lapselle kuulu.
Siinäpä se oli. Olen siis tiukempi, tuikeampi ja viileämpi ihmisten pikku vaikeuksien kuulijana kuin olisin, jos oma elämäni olisi ollut turvallista ja iloista. Eikä tämä suinkaan tee minusta suositumpaa.
Onko muilla tämmöisiä kokemuksia ja ajatuksia?
Kommentit (59)
Nähdäkseni löytyy kahdenlaista suhtautumista, osa sairastuu vahvuuteen ja nämä on julmimmasta päästä kohtalotovereiden tuomitsijoita jos kohtalotoverit osoittavat heikkouden merkkejä. Toinen puoli taas on armollisempia kuin muuten ehkä olisivat ilman vastoinkäymisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vasta aikuisiällä pahoja kokemuksia, paljon toisiinsa liittymättömiä ja peräjälkeen. Tunnistan saman muutoksen itsessäni. Palaan myöhemmin illalla ehkä vastaamaan pitemmin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vasta aikuisiällä pahoja kokemuksia, paljon toisiinsa liittymättömiä ja peräjälkeen. Tunnistan saman muutoksen itsessäni. Palaan myöhemmin illalla ehkä vastaamaan pitemmin.
Voi, tee se! Olen aika yksin kokemuksineni
tuttavapiirissäni.
Ap
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Arvostan sellaista arkista kohteliaisuutta. Empatiaa ei riitä niille jotka ovat saaneet kaiken ja silti vaativat lisää ja nimenomaan niiltä joita on muutenkin riistetty.
En myöskään halua paapoa alkoholisteja ja niitä jotka rääkkäävät muita ja aina vetoavat johonkin vaikeuteen vaikka itsellään on ollut paljon vaikeampaa.
En jaksa miehiä jotka narisevan jostakin naiselle joka ei ole elämässä saanut mitään helpolla ja pahaa vain. Ja en niitä naisiakaan joilla joku yksi vaikeus ja sen takia antavat itselleen luvan tehdä mitä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kertomuksesi kuulostaa ystävältäni. Olemme tunteneet muutaman vuoden, ja koko ajassa en ole löytänyt hänestä lähestulkoon empatian häivääkään. Ja tyly hän on käytökseltään. Ja arveluni on, että hänen lapsuutensa on ollut rosoinen. Hän ei ole ikinä kertonut lapsuudestaan eikä vastaa, jos siitä kysyn. Minulla kuitenkin on lapsuuteen liittyviä perusteltuja epäilyksiä, että ei varmastikaan ole saanut riittävää välittämistä ja henkistä tukea, vaikka fyysisesti on hoidettukin ihan ok.
Pinnalta tämä ystävä on viilipytty, mutta kuoren alla tunteet heittelevät voimakkaina. Vaikka kaipaan häneltä empatiaa joskus, niin hän on kyllä hyvin armollinen ja anteeksiantavainen minua kohtaan.
Jossakin vaiheessa oli niin, mutta myöhemmin kun aidosti oli päässyt yli omista kokemuksistaan niin empatiakyky palasi, myös sen ymmärtäminen että toiselle se omasta mielestä pieni asia voi aidosti olla vaikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole tylympi, mutta en tunne empatiaa. En kyllä toisaalta ala kenenkään toisen elämän kaltoinkohtelemaksi tulleen päälle sylkemäänkään, koska en ole täysi taukki. Muiden vaikeuksien vähättely omien kokemusten takia on aina ollut mielestäni vajaata.
Vierailija kirjoitti:
Voi voi, minulla on käytöstavat, jos toisella on flunssa, niin toivotan pikaista paranemista aivan samoin kuin sille ystävälle joka on syöpä hoidossa (tosin häntä varmasti ajattelen itse paljon enemmän).
Et ymmärtänyt mitä tarkoitan. Ei se helppoa ole varmaan.
Joo. Kyllä minäkin sanon "pikaista paranemista". Ihan helposti irtoaa fraasit ja kotikasvatus on kunnossa.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kertomuksesi kuulostaa ystävältäni. Olemme tunteneet muutaman vuoden, ja koko ajassa en ole löytänyt hänestä lähestulkoon empatian häivääkään. Ja tyly hän on käytökseltään. Ja arveluni on, että hänen lapsuutensa on ollut rosoinen. Hän ei ole ikinä kertonut lapsuudestaan eikä vastaa, jos siitä kysyn. Minulla kuitenkin on lapsuuteen liittyviä perusteltuja epäilyksiä, että ei varmastikaan ole saanut riittävää välittämistä ja henkistä tukea, vaikka fyysisesti on hoidettukin ihan ok.
Pinnalta tämä ystävä on viilipytty, mutta kuoren alla tunteet heittelevät voimakkaina. Vaikka kaipaan häneltä empatiaa joskus, niin hän on kyllä hyvin armollinen ja anteeksiantavainen minua kohtaan.
Kiitos tästä. Tällaista se on. Ei ole helppo sanoa suuria asioita selkeästi, ja tulee vääriä painotuksia ja sanavalintoja.
Jätin kertomatta, että nuorempana kun asiani olivat hyvin lapsuustraumoja lukuunottamatta, olin juuri se empaatikko, jonka ympärille kärsivät saapuivat. Kuuntelin jokaista, myötäelin, otin osaa ja lohdutin. Kuuntelin päivästä, kuukaudesta toiseen ja tunteja kerrallaan. En koskaan sanonut että en jaksa kuunnella enempää. Myöhemmin ymmärsin, että olisi pitänyt.
Nimittäin kun minulle sitten sattui pahaa, tai olin vihdoin kypsä puhumaan omista lapsuustraumoistani, nämä samat ihmiset olivat ensin yllättyneitä, mutta vetäytyivät pian tehden selväksi, että ei enempää kiitos!
Olin ihmeissäni ja loukkaantunut. Tajusin, että ei munkaan olisi tarvinnut, ei muutkaan kuuntele.
Eli nyt en ole sellainen, joka haluaisin olla, ja mikä olisi mulle luonteenomaista. Toisaalta tarvitsen jälleen voimat itseäni varten, että jaksan.
Olen huomannut empatiakykyni rajallisuuden kun kyseessä on esim. tuttava joka kesällä valittaa kun aurinko paistaa, talvella taas ei voi mennä ulos kun on kylmä tai lunta jne.
Kasvoin perheessä jossa isä valvotti koko perhettä öisin ja mässäili ääneen sillä kuinka päättää meidän kaikkien päivät. Viikonloppuisin harrasti samaa myös päivisin. Pahoinpiteli äitiä, yritti t.ppaa harva se viikko. Alkoholia tai muita päihteitä perheessämme ei käytetty lainkaan ja muutoin olimme mitä viehättävin keskiluokkainen ydinperhe.
Äiti pelkäsi mutta toisaalta halusi pitää kulisseja yllä. Uskalsi erota vasta kun olin lähes aikuinen. Erosta alkoi vainoaminen ja käytännössä jatkuva elämän päättymisen mahdollisuus oli läsnä 24/7 aikuisuuteen asti. Asuimme paikkakunnalla jossa ei ollut julkista liikennettä, lastensuojelua tai turvakoteja. Ainoa automme oli isän hallinnassa, samoin talouden rahat. Kännyköitä ei ollut vielä keksitty.
Empatiaa minulta irtoaa oikeastaan vain kaltoinkohdelluille ihmisille ja eläimille, sekä lapsille. En mahda sille mitään, enkä voi ryhtyä joksikin toiseksi, vaikka kuinka ja paljon käsittelisin menneisyyteni tapahtumia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En täysin ymmärrä miksi pitäisi suurtakin empatiaa sinun mielestä tuntea, jos joku voivottelee flunssaa? ei siinä tarvitse heittäytyä hoivaamaan ja voivottelemaan.
Ehkä itse olen ajan kanssa oppinut sen, että ihmiset kokevat eri asiat eri tavalla. Minä en voi muuttaa miten muut tuntevat ja miten he suhtautuvat minuun, mutta minä voin muuttaa omaa suhtautumistani muihin. Olen käynyt läpi elämässäni todella pahoja asioita lapsuudesta aina aikuisuuteen asti. Olen myös käynyt läpi sen ajanjakson, kun olin jotenkin vihainen maailmalle, kun minulle oli jäänyt käsitys, että kaikilla menee paremmin kuin minulla ja kenellekkään muulle ei ollut tapahtunut pahoja asioita niinkuin minulle.
Ehkä se tulee iän myötä se sellainen ymmärrys tätä maailmaa kohtaa ja siitä katkeruudesta uloskasvaminen. On itseasiassa välillä ihan mukavakin voivotella pieniä asioita, kuten sitä jos vaikka sataa (vaikka itse pidän sateesta) kuin jatkuvasti lillua niiden todella vakavien ajatuksien kanssa. Toisaalta, jos niitä vakavia asioita ei ole käsitellyt ja läpikäynyt niin varmasti ei osaa murehtia pienistä asioista, kun aina kuvittelee miten pahemmin se ja tämä asia on ja miten ei voi murehtia pienestä asiasta. Tottakai jos pienistä asioista murehtiminen pilaa koko päivän tai kaataa koko elämän niin tottakai ei sekään hyväksi ole, mutta miksi olla itselleen hirmuisen kriittinen ja jatkuvasti muistuttaa siitä, että miten kehtaa murehtia pienestä asiata kun on aina isompiakin asioita.
Lisäys: Voihan olla, että en muiden ihmisten mielestä ole tyly. Tämä on oma tunteeni. Eiväthän tunteet aina näy päällepäin. Ehkä olen nyt vain empaattisuusasteeltani keskiverto. Vertaan itseäni siihen mikä olin.
Toisaalta muiden kertoessa omia vastoinkäymisiään mulle nousee mieleen omat jutut ja miten yksin jäin niiden kanssa. Siitä tulee paha olla, ja jäykistyn ja vetäydyn jonkun verran kuoreeni. En tiedä, huomaako sitä ulospäin. Riippuu tietysti sen toisen osapuolen tarkkuudesta.
Olen oppinut, että jotkut ihmiset ovat täysin vailla kykyä aistia muiden tunnetiloja, kun taas minä aistin ne herkästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole vihainen maailmalle enkä katkera. Mittakaava ja perspektiivi vain on vähän eri kuin sellaisella, joka on saanut lapsena nukkua öisin. Samat asiat eivät herätä tunteita. Tunnen iloa ja onnistumistakin aivan eri asioista kuin ihmiset yleensä. Kaikki pitää suhteuttaa tulokulmaan. Olen keski-ikäinen.
#12
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole vihainen maailmalle enkä katkera. Mittakaava ja perspektiivi vain on vähän eri kuin sellaisella, joka on saanut lapsena nukkua öisin. Samat asiat eivät herätä tunteita. Tunnen iloa ja onnistumistakin aivan eri asioista kuin ihmiset yleensä. Kaikki pitää suhteuttaa tulokulmaan. Olen keski-ikäinen.
#12
Mutta miten paljon yleistät asioita? Monet ihmiset eivät puhu kaikista niistä pahoista asioista mitä heille on tapahtunut. Itseasiassa huomattavasti useampi ei puhu niistä.
On varmasti ihmisiä joilla on ollut asiat paremmin kuin sinulla, mutta on varmasti paljon, paljon ja todella paljon ihmisiä joilla on ollut vielä huonommin.
Palautuuko se empitiakyky, jos itse myöhemmin elämässä saa osakseen hyviä asioita? Kuinka paljon se vaatii?
Ja kyllä tuo katkeruus näkyy aika helposti kirjoituksista. "Miksi minun pitää kokea empatiaa muita kohtaan kun eivät ihmiset antaneet sitä minulle", "miksi minun pitäisi kuunnella muita, koska eivät he kuunnelleet minua".
Vierailija kirjoitti:
Lisäys: Voihan olla, että en muiden ihmisten mielestä ole tyly. Tämä on oma tunteeni. Eiväthän tunteet aina näy päällepäin. Ehkä olen nyt vain empaattisuusasteeltani keskiverto. Vertaan itseäni siihen mikä olin.
Toisaalta muiden kertoessa omia vastoinkäymisiään mulle nousee mieleen omat jutut ja miten yksin jäin niiden kanssa. Siitä tulee paha olla, ja jäykistyn ja vetäydyn jonkun verran kuoreeni. En tiedä, huomaako sitä ulospäin. Riippuu tietysti sen toisen osapuolen tarkkuudesta.
Olen oppinut, että jotkut ihmiset ovat täysin vailla kykyä aistia muiden tunnetiloja, kun taas minä aistin ne herkästi.
Kyllä sen huomaa ulospäin. Kaikki ihmiset eivät vain kiinnitä siihen huomiota. Ja osa ei edes uskalla osoittaa huomanneensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole vihainen maailmalle enkä katkera. Mittakaava ja perspektiivi vain on vähän eri kuin sellaisella, joka on saanut lapsena nukkua öisin. Samat asiat eivät herätä tunteita. Tunnen iloa ja onnistumistakin aivan eri asioista kuin ihmiset yleensä. Kaikki pitää suhteuttaa tulokulmaan. Olen keski-ikäinen.
#12
Mutta miten paljon yleistät asioita? Monet ihmiset eivät puhu kaikista niistä pahoista asioista mitä heille on tapahtunut. Itseasiassa huomattavasti useampi ei puhu niistä.
On varmasti ihmisiä joilla on ollut asiat paremmin kuin sinulla, mutta on varmasti paljon, paljon ja todella paljon ihmisiä joilla on ollut vielä huonommin.
Missä yleistän? En löydä sellaista kohtaa. En tiedä mitä kukin on kokenut. En minäkään kuljeskelee ympäriinsä kertomassa lapsuudestani. Tiedän vain että säistä, pahasta ruuasta, rumasta sisustuksesta tai takkuisesta tukasta valittajia esimerkiksi en ymmärrä enkä voi jakaa heidän kurjaa tunnetaan heidän kanssaan, ts. osoittaa empatiaa.
R/iamverybadass