Mikä saa vanhemmat kohtelemaan lapsiaan niin eri tavoin?

Vielä olen päässyt niin vanhoilliseen kasvatukseen, kun on vanhin ja tyttö, niin saat olla piika ja lapsenvahti. 

Vierailija kirjoitti:

Meitä oli kolme sisarusta. Vanhin hankala, jota aina myötäiltiin, koska muuten aiheutti tappelun. Toisaalta sai erityiskohtelua, toisaalta vanhemmat aika avoimesti halveksui häntä, koska oli aina niin kiukkuinen. Minä olin se "kadonnut lapsi", en aiheuttanut ongelmia mutta en halunnut tukeakaan vanhemmilta. Joskus jätin kertomatta hammasonnettomuudesta, kun en halunnut tai uskaltanut vaivata. Aikuisena on ärsyttänyt, että äiti on yrittänyt minun ja lapseni elämään. Olisi yrittänyt aiemmin, itsellä ei enää mitään tunteita. Nuorin sisarus puolestaan on iloinen, valoisa ja sosiaalinen, ja aina ollut selvästi pidetyin. Hän onkin mukavaa seuraa, mutta tosipaikan tullen yllättävän itsekäs - on tottunut saamaan kaiken anteeksi olemalla positiivinen ja hauska. Minulla ja mm. hänen entisillä poikaystävillä on ihan sama käsitys hänestä ihmisenä. Viehättävä luonne, mutta ei varsinaisesti lojaali vaan omasta mielestään oma etu on aina oikeutettu. Äitini ei näe hänessä vikaa nykyäänkään, koskaan.

Mikä kenenkin luonteessa on syy ja mikä seuraus, on vaikea sanoa. Jälkensä eri tavalla kohtelu selvästi jätti.

Onpa jännää, meidän lapset menevät myös juuri tällä kaavalla. Esikoinen on vähän ilkeä koheltaja, keskimmäinen rauhallinen ja kiltti ja nuorin valoisa mutta itsekäs. Meilläkin tulee väkisin kohdeltua lapsia eri tavalla, esikoista joutuu rajoittamaan ja nuhtelemaan eniten. Lähinnä siksi että kaksi pienempää eivät joutuisi kärsimään hänen käytöksestään. Keskimmäistä taas yritän huomioida oikein erityisesti koska on niin kiltti, kannustan ja rohkaisen. Kuopusta rakastavat kaikki, ja hän kyllä tietää sen. On vielä pieni mutta yritetään opettaa pois itskkyydestä. Sitä vaan ei tapahdu luonnollisesti kun on pienin eikä joudu jakamaan tai antamaan periksi, varsinkin kun keskimmäinen on niin joustava ja kiltti. 

Huoh, eli kyllä meilläkin kohdellaan lapsia eri tavoin. Varmasti esikoisen mielestä on epäreilua että hänen tekemisiinsä aina puututaan, ja hän saa väkisellä eniten negatiivista palautetta, vaikka kyllä positiivistakin aina annetaan pienimmästäkin risauksesta. Enhän kuitenkaan voi antaa yhden käyttäytyä huonosti, samat säännöt on kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Se, mikä on monissa perheissä yleistä on erilainen taloudellinen auttaminen lapsiaan.

Näkyy varsinkin murrosiän jälkeen kun nuoret altistuvat ja lähtevät kotoaan omaan elämään.

Olen kuullut että vanhemmat suosivat yhtä lasta ja toinen jää ilman taloudellista tukea.

Tai suositaan kahta ja yksi jätetään ilman. En viitsi luetella esimerkkejä mutta käytännössä yksi sai kotoaan kaikki opiskelukulut ja toinen ei mitään. Molemmat asuivat ja opiskelivat vieraalla paikkakunnalla.

Aivan varmasti on perheitä joissa nämä eivät mene epäoikeudenmukaisesti. Keksin silti heti tosi monta syytä miksi tuollainen toisen auttaminen ja toisen auttamatta jättäminen on ihan ymmärrettävää. Lapsilla voi olla erilaiset tarpeet johtuen esim. siitä

- millaiset on menot (opiskelupaikkakunnan hintataso, terveysmenot, auton tarve jne.)

- millaiset mahdollisuudet on vaikuttaa tuloihin (opiskelualan osa-aikatyömahdollisuudet, työkyky ja jaksaminen)

- mitä muita tukia ja voimavaroja lapsella on (esim. jakaako talouden puolison kanssa)

- onko muita kuormitustekijöitä (kun voimavarat on ihan vähissä niin kirppisostoksiin tai margariinin hintavertailuun ei vaan ole paukkuja)

Myös oma kyky pyytää ja ottaa vastaan apua voi vaikuttaa lopputulokseen, tai ehkä vanhemmat ovat valmiimpia tukemaan nuorta jolla merkittävä kuluerä on pitkäaikainen harrastus kuin nuorta jonka merkittävä kuluerä on tupakka ja viina.

Minä olen omasta sisarusparvestani käsittääkseni se taloudellisesti vähiten saanut. Koska olen vähiten tarvinnut, koska on ollut puoliso jakamassa kulut ja rahankäyttötapani on säästäväinen ja ennakoiva, ja olen ollut monella tapaa onnekas ja välttynyt yllättäviltä menoilta (vrt. sisaruksilla ollut esim. vesivahingon ja tulipalon aiheuttamia remonttitarpeita). Ei todellakaan ole tullut mieleen itkeä sitä että vanhempani ovat ostaneet veljelleni parikin autoa elämänsä varrella (kun edellinen leviää, töihin naapurikuntaan pitäisi päästä ja pitkäaikaissairaan vaimon ja kolmen lapsen kanssa on taloudellisesti tiukkaa) tai että sisarusparven nuorin on saanut opiskeluaikanaan hulppeammat tuet kun kaikkien lasten muutettua kotoa siihen on ollut mahdollisuus. Eikä minulla aina ole tiedossakaan mitkä kaikki tekijät vaikuttavat sisarusteni taloudenpitoon (esim. puolison rahankäyttötapa tai omat virheet joita ei halua mainostaa), mutta jos vanhemmillani on, he auttakoon parhaaksi katsomallaan tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meitä oli kolme sisarusta. Vanhin hankala, jota aina myötäiltiin, koska muuten aiheutti tappelun. Toisaalta sai erityiskohtelua, toisaalta vanhemmat aika avoimesti halveksui häntä, koska oli aina niin kiukkuinen. Minä olin se "kadonnut lapsi", en aiheuttanut ongelmia mutta en halunnut tukeakaan vanhemmilta. Joskus jätin kertomatta hammasonnettomuudesta, kun en halunnut tai uskaltanut vaivata. Aikuisena on ärsyttänyt, että äiti on yrittänyt minun ja lapseni elämään. Olisi yrittänyt aiemmin, itsellä ei enää mitään tunteita. Nuorin sisarus puolestaan on iloinen, valoisa ja sosiaalinen, ja aina ollut selvästi pidetyin. Hän onkin mukavaa seuraa, mutta tosipaikan tullen yllättävän itsekäs - on tottunut saamaan kaiken anteeksi olemalla positiivinen ja hauska. Minulla ja mm. hänen entisillä poikaystävillä on ihan sama käsitys hänestä ihmisenä. Viehättävä luonne, mutta ei varsinaisesti lojaali vaan omasta mielestään oma etu on aina oikeutettu. Äitini ei näe hänessä vikaa nykyäänkään, koskaan.

Mikä kenenkin luonteessa on syy ja mikä seuraus, on vaikea sanoa. Jälkensä eri tavalla kohtelu selvästi jätti.

Onpa jännää, meidän lapset menevät myös juuri tällä kaavalla. Esikoinen on vähän ilkeä koheltaja, keskimmäinen rauhallinen ja kiltti ja nuorin valoisa mutta itsekäs. Meilläkin tulee väkisin kohdeltua lapsia eri tavalla, esikoista joutuu rajoittamaan ja nuhtelemaan eniten. Lähinnä siksi että kaksi pienempää eivät joutuisi kärsimään hänen käytöksestään. Keskimmäistä taas yritän huomioida oikein erityisesti koska on niin kiltti, kannustan ja rohkaisen. Kuopusta rakastavat kaikki, ja hän kyllä tietää sen. On vielä pieni mutta yritetään opettaa pois itskkyydestä. Sitä vaan ei tapahdu luonnollisesti kun on pienin eikä joudu jakamaan tai antamaan periksi, varsinkin kun keskimmäinen on niin joustava ja kiltti. 

Huoh, eli kyllä meilläkin kohdellaan lapsia eri tavoin. Varmasti esikoisen mielestä on epäreilua että hänen tekemisiinsä aina puututaan, ja hän saa väkisellä eniten negatiivista palautetta, vaikka kyllä positiivistakin aina annetaan pienimmästäkin risauksesta. Enhän kuitenkaan voi antaa yhden käyttäytyä huonosti, samat säännöt on kaikille.

Käsittääkseni tämä on tosi yleistä, vaikka lasten luonteetkin tietenkin vaikuttaa. Kyllä se järkeenkin käy, että lapsilla on erilaiset selviytymiskeinot syntymäjärjestyksen mukaan: vain vanhin pystyy vaikuttamaan suoralla dominoinnilla, nuorimmalla ei ole siihen edes mahdollisuutta, joten paljon parempi strategia on olla mukava. Keskimmäinen ei ikinä yllä saamaan samaa huomiota kuin kuopus, joten sopeutuminen on yleensä toimivin rooli.

Lapsen persoonallisuus.

Vierailija kirjoitti:

Se, mikä on monissa perheissä yleistä on erilainen taloudellinen auttaminen lapsiaan.

Näkyy varsinkin murrosiän jälkeen kun nuoret altistuvat ja lähtevät kotoaan omaan elämään.

Olen kuullut että vanhemmat suosivat yhtä lasta ja toinen jää ilman taloudellista tukea.

Tai suositaan kahta ja yksi jätetään ilman. En viitsi luetella esimerkkejä mutta käytännössä yksi sai kotoaan kaikki opiskelukulut ja toinen ei mitään. Molemmat asuivat ja opiskelivat vieraalla paikkakunnalla.

Välillä on kysymys siitä, että vanhemmilla on ollut erilaiset taloudelliset mahdollisuudet auttaa. Esim. vanhin on lähtenyt opiskelemaan silloin, kun kotiin on vielä jäänyt muita lapsia ja vanhempien rahat ovat olleet tiukoilla. Kun nuorin on lähtenyt, kotona ei ole enää elätettäviä, asuntolainat on maksettu ja tulotkin ovat paremmat. Tai sitten on käynyt päinvastoin. Vanhimman lähtiessä on ollut hyvä rahatilanne, mutta sen jälkeen työttömyys ja sairaudet ovat muuttaneet tilanteen.

Olen huomannut monessa perheessä, että jos lapsi on hyvin esim. äitinsä kaltainen luonteeltaan, niin välit äitiin ovat aina tulehtuneet. eivät  siedä omia piirteitään siinä lapsessa.

Vierailija kirjoitti:

En tosiaan tiedä. Esim pikkuveljeni sai isältämme 20 000 e auton, minä (isosisko) 2500 e auton. Ai vituttiko?

Olikihan isäsi auto.. Vai ryöstetty joltakulta toiselta. Jepjep. Kiittämätön kakara olet selvästi.

En oikeasti tiedä. 

Lapsuuden perheessäni vanhin ja nuorin lapsi oli ne parhaat ja täydelliset. Vanhin sai kohdella meitä nuorempia miten sattuu. Koska olihan hän koko suvun suosikkilapsi, kaunis ja älykäs. Hänen menonsa menivät aina meidän nuorempien menojen edelle, meitä ei autettu samalla tavalla esimerkiksi lukion kustannuksissa (kirjat jne).

No, sitten kun kotona asui enää nuorin ja vanhempien taloudellinen tilanne parani, niin hänhän on myös saanut kaksin käsin kaikkea mitä on ikinä edes kehdannut pyytää. Edelleen aikuisiässä nuorin osaa käyttää tätä rooliaan viattomana kuopuksena hyväksi ja kuppaa vanhemmilta matkoja jne. 

Me keskimmäiset (meidän perheessä useampi) ollaan sitten niitä näkymättömiä lapsia, mustia lampaita, syntipukkeja tai milloin mitäkin. Minulla on hyvin etäiset välit molempiin vanhempiini. Enkä juurikaan pidä sukuunkaan yhteyttä. Liian usein sukuloidessa lapsena oli se kokemus, että kysyttiin vaan mitä vanhimmalle sisarukselleni kuuluu. No, hänellä onkin nyt lämpimät välit joka puolelle sukuun. Olen joutunut terapiassa käymään näitä asia, en kehtaa tunnistamisen pelossa kirjoittaa räikeimpiä juttuja mutta varsinkin äitini on ollut hyvin tunnekylmä minua kohtaan, laiminlyönyt lapsena tarpeitani toistuvasti jne.  

Olin kuopus perheessäni ja aina se musta lammas, tyttökin vielä oli, huhhuh.

Olen koko lapsuuteni kuullut, että äiti ei olisi halunnut minua ollenkaan, mutta isä tahtoi.

Välit isääni olikin hyvät, mutta äidille olin aina piikkinä lihassa.

Omia lapsiani olen kohdellut täysin samanarvoisesti. Lpaset joskus oikein nauravat minulle, kun pistän melkein vaika auton puoliksi, että ei vaan toistab suosittaisi.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen persoonallisuus.

Persoonallisuus on ihmisessä rikkaus, sen vuoksi toista ei tule kohdella ikävämmin kuin toista lasta. Jos vanhempi odottaa lapsestaan häntä miellyttävää jatketta, vanhemman "kopiota" persoonassaan, on vanhemman syytä marssia terapiaan. Piirre viittaa narsismiin.