Kuinka usein naiset valehtelevat lähisuhteessa olevasta/olleesta vallankäytöstä?

Valehteleva osapuoli on päästään kipee.

Eihän väkivaltaiset ihmiset itse sitä tunnusta. Vankilakin on täynnä syyttömiä.

Vierailija kirjoitti:

Useinmiten liioittelevat.

Miksi?

Millä perusteella on näin?

Vierailija kirjoitti:

Useinmiten liioittelevat.

Päinvastoin lähes kaikki naiset peittelevät ja vähättelevät ja salailevat tapahtunutta.

Väkivaltaa salaillaan yleensä viimeiseen asti. Mustamaalauskampanjat ovat tosi harvinaisia. Niistä jää myös nopeasti kiinni turvakodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Useinmiten liioittelevat.

Päinvastoin lähes kaikki naiset peittelevät ja vähättelevät ja salailevat tapahtunutta.

Näin silloin, kun on tilanne ns päällä, jälkeenpäin kyllä kerrotaan ja ehkä siinä tulee sitä liioittelua mukaan.

Moni saattaa käyttää valtaa huomaamattaankin, turvautuen sääntöihin tyyliin "ei saa lyödä", mutta kuitenkin henkisesti alistaen. Terve reaktio puolison väkivaltaan on pakeneminen, mutta jos syystä tai toisesta ei pysty tätä tekemään (esimerkiksi yhteisön paine pitää suhde kasassa), jäljelle jää kaksi reagointitapaa: alistuminen tai taisteleminen. Alistuessaan menettää oman persoonansa ja tahtonsa, taistellessa voi syntyä molemminpuolisen väkivallan kierre.

Avioliiton aikana peittelin ja selittelin miehen käytöstä. Avioliiton jälkeen en ole halunnut puhua koko tyypistä, en pahaa enkä hyvää, ettei minua leimattaisi mustamaalaavaksi ja katkeraksi eksäksi. Pidän vain kaiken tapahtuneen sisälläni ja yritän unohtaa. 

Tein 3 kk:n harjoittelun turvatalolla kerran ja siinä kyllä kuuli kaikkea. Ei ole aivan niin mustavalkoista kaikki. Perheväkivalta on hirveää, täysin tuomittavaa ja vastenmielistä. Yhtä kamalaa on syyttää isää kauheuksista jota tämä ei ole tehnyt. Pidemmän uran tehneet työntekijät kertoivat vastaan tulleista tapauksista missä kostoksi isälle tai vaikka saadakseen yksinhuoltajuuden, isiä oli syytetty väkivallasta tai in.estistä.

Vierailija kirjoitti:

Moni saattaa käyttää valtaa huomaamattaankin, turvautuen sääntöihin tyyliin "ei saa lyödä", mutta kuitenkin henkisesti alistaen. Terve reaktio puolison väkivaltaan on pakeneminen, mutta jos syystä tai toisesta ei pysty tätä tekemään (esimerkiksi yhteisön paine pitää suhde kasassa), jäljelle jää kaksi reagointitapaa: alistuminen tai taisteleminen. Alistuessaan menettää oman persoonansa ja tahtonsa, taistellessa voi syntyä molemminpuolisen väkivallan kierre.

Usein kyllä tiedetään, ettei käytös ole oikein. Sitä osataan säädellä niin, ettei se näyttäydy muiden läsnäollessa. Lapsikin osaa sanoa, että on turvallista, jos vaikkapa ollaan kylässä. Vieraita ei yleensä vallankäyttöperheisiin edes kutsuta.

Ei uskalleta lähteä, koska vallakäyttäjä uhkailee ja usein käykin niin, että tilanne pahenee entisestään eron jälkeen. Lisäksi mikäli yrittää katkaista välit vain aivan pakolliseen, syyttävät kaikki viranomaiset tapaamisten hankaloittamisesta. Yhteiskunta hyväksyy vallankäytön jatkumisen tapaamisoikeuden varjolla. Suojaa ei saa edes valvotuista vaihdoista eikä lapsi valvotuista tapaamisista. Niiden saamiseksi on täytynyt saada vakavia vammoja. Usein henkinen väkivalta ja sosiaalisen elämän täydellinen, mustasukkainen rajoittaminen vammauttavat yhtä paljon kuin murtunut käsi tai jalka, ainakin. Eivätkä nekään vammat parane kuudessa viikossa. Eivät koskaan.

Mutta yhteiskunta uskoo, kun mies sanoo naisen valehtelevan. Riittää yksi kohtaaminen ja yksi ainoa lause. Uhrihan on vain sekopäinen mustamaalaaja. Mies raukka.

Vierailija kirjoitti:

Eihän väkivaltaiset ihmiset itse sitä tunnusta. Vankilakin on täynnä syyttömiä.

Jotkut niistä ovat ihan oikeasti syyttömiä.

Vierailija kirjoitti:

Tein 3 kk:n harjoittelun turvatalolla kerran ja siinä kyllä kuuli kaikkea. Ei ole aivan niin mustavalkoista kaikki. Perheväkivalta on hirveää, täysin tuomittavaa ja vastenmielistä. Yhtä kamalaa on syyttää isää kauheuksista jota tämä ei ole tehnyt. Pidemmän uran tehneet työntekijät kertoivat vastaan tulleista tapauksista missä kostoksi isälle tai vaikka saadakseen yksinhuoltajuuden, isiä oli syytetty väkivallasta tai in.estistä.

Kuinka paljon resursseja turvakodeilla on tarjota palveluja sellaisille, jotka kokenut työntekijä tunnistaa valheellisiksi?

Lapsettomissa parisuhteissa on täysin yksi lysti onko siellä väkivaltaa piilevänä vai ei. Aikuinen ihminen voi päättää lähteekö vai elääkö nyrkkeilysäkkinä elämäänsä. Yhteiskuntaa alkaa kiinnostaa käytännössä vasta kun turvakotiin tuodaan ne lapset. On aika lailla väheksyvää kokeineita väkivaltatyöntekijöitä kohtaan epäillä osaavatko he nähdä mikäli kyseessä on alisteinen, väkivaltainen suhde vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni saattaa käyttää valtaa huomaamattaankin, turvautuen sääntöihin tyyliin "ei saa lyödä", mutta kuitenkin henkisesti alistaen. Terve reaktio puolison väkivaltaan on pakeneminen, mutta jos syystä tai toisesta ei pysty tätä tekemään (esimerkiksi yhteisön paine pitää suhde kasassa), jäljelle jää kaksi reagointitapaa: alistuminen tai taisteleminen. Alistuessaan menettää oman persoonansa ja tahtonsa, taistellessa voi syntyä molemminpuolisen väkivallan kierre.

Usein kyllä tiedetään, ettei käytös ole oikein. Sitä osataan säädellä niin, ettei se näyttäydy muiden läsnäollessa. Lapsikin osaa sanoa, että on turvallista, jos vaikkapa ollaan kylässä. Vieraita ei yleensä vallankäyttöperheisiin edes kutsuta.

Ei uskalleta lähteä, koska vallakäyttäjä uhkailee ja usein käykin niin, että tilanne pahenee entisestään eron jälkeen. Lisäksi mikäli yrittää katkaista välit vain aivan pakolliseen, syyttävät kaikki viranomaiset tapaamisten hankaloittamisesta. Yhteiskunta hyväksyy vallankäytön jatkumisen tapaamisoikeuden varjolla. Suojaa ei saa edes valvotuista vaihdoista eikä lapsi valvotuista tapaamisista. Niiden saamiseksi on täytynyt saada vakavia vammoja. Usein henkinen väkivalta ja sosiaalisen elämän täydellinen, mustasukkainen rajoittaminen vammauttavat yhtä paljon kuin murtunut käsi tai jalka, ainakin. Eivätkä nekään vammat parane kuudessa viikossa. Eivät koskaan.

Mutta yhteiskunta uskoo, kun mies sanoo naisen valehtelevan. Riittää yksi kohtaaminen ja yksi ainoa lause. Uhrihan on vain sekopäinen mustamaalaaja. Mies raukka.

Ei usko! Älä nyt viitsi. Sen sijaan nainen saa mustamaalattua viattoman miehen pelkillä väitteillä, ilman todisteita.

Jotenkin tulee tunne, että he keillä on tarve todistella, ettei mustamaalausta kerrassaan tapahdu, on jotain salattavaa itsellään. Eihän tässä nyt ketään olla nimeämässä saati osata sanoa yleisyydestäkään mitään. Kuitenkin sitäkin varmasti tapahtuu ja varmasti on myös näitä "välimuotoja", joissa suhteessa on ollut väkivaltaa, mutta jälkeenpäin tarinaa on liioiteltu tai omaa osallisuutta peitelty. Se ei tarkoita, ettei iso osa peittelisi ja salaisi kokemaansa väkivaltaa tai olisi täysin rehellinen.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tulee tunne, että he keillä on tarve todistella, ettei mustamaalausta kerrassaan tapahdu, on jotain salattavaa itsellään. Eihän tässä nyt ketään olla nimeämässä saati osata sanoa yleisyydestäkään mitään. Kuitenkin sitäkin varmasti tapahtuu ja varmasti on myös näitä "välimuotoja", joissa suhteessa on ollut väkivaltaa, mutta jälkeenpäin tarinaa on liioiteltu tai omaa osallisuutta peitelty. Se ei tarkoita, ettei iso osa peittelisi ja salaisi kokemaansa väkivaltaa tai olisi täysin rehellinen.

Olen sosiaalityöntekijä. Meidän ammattitaitoamme on selvittää mistä itse asiassa on kyse. Oma näkemykseni on, että sepitetyt tarinat ovat hyvin harvinaisia. Suurempi ongelma on, että häpeän vuoksi uhri ei kerro kaikkea. Toisinaan kyse on puhtaasta pelostakin, mutta useimmiten häpeästä. Ei kukaan saa kicksejä siitä, että yhtenä päivänä ymmärtää ottavansa pataan kotonaan kaikessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tulee tunne, että he keillä on tarve todistella, ettei mustamaalausta kerrassaan tapahdu, on jotain salattavaa itsellään. Eihän tässä nyt ketään olla nimeämässä saati osata sanoa yleisyydestäkään mitään. Kuitenkin sitäkin varmasti tapahtuu ja varmasti on myös näitä "välimuotoja", joissa suhteessa on ollut väkivaltaa, mutta jälkeenpäin tarinaa on liioiteltu tai omaa osallisuutta peitelty. Se ei tarkoita, ettei iso osa peittelisi ja salaisi kokemaansa väkivaltaa tai olisi täysin rehellinen.

Olen sosiaalityöntekijä. Meidän ammattitaitoamme on selvittää mistä itse asiassa on kyse. Oma näkemykseni on, että sepitetyt tarinat ovat hyvin harvinaisia. Suurempi ongelma on, että häpeän vuoksi uhri ei kerro kaikkea. Toisinaan kyse on puhtaasta pelostakin, mutta useimmiten häpeästä. Ei kukaan saa kicksejä siitä, että yhtenä päivänä ymmärtää ottavansa pataan kotonaan kaikessa.

Olet selvästi oikeassa ammatissa koska olet noin empaattinen ja varmasti tuo on totta. En kuitenkaan sanonut, että tuo olisikaan mitenkään yleistä, mutta ikävää silloin kun sitä tapahtuu. Naistenkin joukossa on narsisteja ja muita hulluja. Ihan vaan, että senkin saa mainita kun väkivallasta puhutaan ilman, että se on todellisten väkivallan uhrien vähättelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni saattaa käyttää valtaa huomaamattaankin, turvautuen sääntöihin tyyliin "ei saa lyödä", mutta kuitenkin henkisesti alistaen. Terve reaktio puolison väkivaltaan on pakeneminen, mutta jos syystä tai toisesta ei pysty tätä tekemään (esimerkiksi yhteisön paine pitää suhde kasassa), jäljelle jää kaksi reagointitapaa: alistuminen tai taisteleminen. Alistuessaan menettää oman persoonansa ja tahtonsa, taistellessa voi syntyä molemminpuolisen väkivallan kierre.

Usein kyllä tiedetään, ettei käytös ole oikein. Sitä osataan säädellä niin, ettei se näyttäydy muiden läsnäollessa. Lapsikin osaa sanoa, että on turvallista, jos vaikkapa ollaan kylässä. Vieraita ei yleensä vallankäyttöperheisiin edes kutsuta.

Ei uskalleta lähteä, koska vallakäyttäjä uhkailee ja usein käykin niin, että tilanne pahenee entisestään eron jälkeen. Lisäksi mikäli yrittää katkaista välit vain aivan pakolliseen, syyttävät kaikki viranomaiset tapaamisten hankaloittamisesta. Yhteiskunta hyväksyy vallankäytön jatkumisen tapaamisoikeuden varjolla. Suojaa ei saa edes valvotuista vaihdoista eikä lapsi valvotuista tapaamisista. Niiden saamiseksi on täytynyt saada vakavia vammoja. Usein henkinen väkivalta ja sosiaalisen elämän täydellinen, mustasukkainen rajoittaminen vammauttavat yhtä paljon kuin murtunut käsi tai jalka, ainakin. Eivätkä nekään vammat parane kuudessa viikossa. Eivät koskaan.

Mutta yhteiskunta uskoo, kun mies sanoo naisen valehtelevan. Riittää yksi kohtaaminen ja yksi ainoa lause. Uhrihan on vain sekopäinen mustamaalaaja. Mies raukka.

Onhan isällä tapaamisoikeus lapsiinsa, mutta entisen puolison ei tarvitse yhteyttä pitää. Eikä (vanhemmalla) lapsellakaan ole velvollisuutta tavata isäänsä, jos ei halua. Viranomaiset saavat syytellä ihan miten haluavat, kun tietää sydämessään toimivansa oikein, ei ole syytä välittää yhdestäkään ulkopuolisesta mielipiteestä.

Minulle kävi niin, että aloin parisuhteeseen miehen kanssa joka on tällainen henkisen väkivallan käyttäjä.

Ei tietenkään ollut sitä aluksi vaan mitä kultaisin mies.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Hän kommentoi aivan tavallisia asioita hyvin ilkeästi, pahasti ja halusi ymmärtää kaiken väärin. Kyttäsi ilmeitäni, punastumistani, kaikkea ja niiden perusteella päätteli ketkä kaikki miehet olivat entisiä panojani ja suuttui. Jutuissa ei ollut päätä ei häntää.

Haukkui myös exäni vaikkei edes tunne, ja minut kun minulla oli ollut sellaisia exiä, tai no exiä ylipäätään (2kpl). Olisi kai pitänyt olla 33-vuotias neitsyt....

Joka asiasta samanlaista, ja mitä enemmän yritin puhua itseäni ulos tilanteesta, sitä vaijeammaksi meni.

Kerran hän sai minut ajettua niin nurkkaan, että löin jotta hän pitäisi suunsa kiinni. En vaan kestänyt enää.

Silloin sanoin, että nyt on se hetki kun pitää erota. En ole koskaan ollut väkivaltaan taipuvainen, en ennen tuota enkä sen jälkeen.

Mutta, en meinannut millään päästä eroon kyseisestä ihmisestä. Ei kertakaikkiaan suostunut lähtemään.

Silloin päätin alkaa samanlaiseksi. Olin yhtä ilkeä ja paha. Inhosin itseäni ja inhosin tilannetta, kun se ei meinannut loppua. Tätä kesti, aivan liian kauan... Viimein hän lähti.

Nyt jos alettaisi selvittämään, niin minähän näyttäisin aivan yhtä pahalta, tai pahemmaltakin koska käytin fyysistä väkivaltaa.

Henkisesti olin ja olen edelleen aivan kappaleina, tuo suhde oli niin painajaismainen etten olisi osannut kuvitellakaan. Koen olevani uhri siltikin enemmän kuin roisto, muistan hyvin kuinka kaikki silloin alkoi.

Nyt parantelen itseäni ja tällä hetkellä tuntuu, ettei luottamusta parisuhteeseen löydy enää koskaan.

Enkä aio kertoa näitä asioita kenellekään.

N35

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi niin, että aloin parisuhteeseen miehen kanssa joka on tällainen henkisen väkivallan käyttäjä.

Ei tietenkään ollut sitä aluksi vaan mitä kultaisin mies.

Sitten kaikki alkoi muuttua. Hän kommentoi aivan tavallisia asioita hyvin ilkeästi, pahasti ja halusi ymmärtää kaiken väärin. Kyttäsi ilmeitäni, punastumistani, kaikkea ja niiden perusteella päätteli ketkä kaikki miehet olivat entisiä panojani ja suuttui. Jutuissa ei ollut päätä ei häntää.

Haukkui myös exäni vaikkei edes tunne, ja minut kun minulla oli ollut sellaisia exiä, tai no exiä ylipäätään (2kpl). Olisi kai pitänyt olla 33-vuotias neitsyt....

Joka asiasta samanlaista, ja mitä enemmän yritin puhua itseäni ulos tilanteesta, sitä vaijeammaksi meni.

Kerran hän sai minut ajettua niin nurkkaan, että löin jotta hän pitäisi suunsa kiinni. En vaan kestänyt enää.

Silloin sanoin, että nyt on se hetki kun pitää erota. En ole koskaan ollut väkivaltaan taipuvainen, en ennen tuota enkä sen jälkeen.

Mutta, en meinannut millään päästä eroon kyseisestä ihmisestä. Ei kertakaikkiaan suostunut lähtemään.

Silloin päätin alkaa samanlaiseksi. Olin yhtä ilkeä ja paha. Inhosin itseäni ja inhosin tilannetta, kun se ei meinannut loppua. Tätä kesti, aivan liian kauan... Viimein hän lähti.

Nyt jos alettaisi selvittämään, niin minähän näyttäisin aivan yhtä pahalta, tai pahemmaltakin koska käytin fyysistä väkivaltaa.

Henkisesti olin ja olen edelleen aivan kappaleina, tuo suhde oli niin painajaismainen etten olisi osannut kuvitellakaan. Koen olevani uhri siltikin enemmän kuin roisto, muistan hyvin kuinka kaikki silloin alkoi.

Nyt parantelen itseäni ja tällä hetkellä tuntuu, ettei luottamusta parisuhteeseen löydy enää koskaan.

Enkä aio kertoa näitä asioita kenellekään.

N35

Itselle on käynyt samalla tavalla, että on omaksunut toisen tavat selvitäkseen. Hirviöistä pääsee helpommin eroon muuttumalla heille vastenmielisiksi, kuin pyytämällä poistumaan. Onneksi pääsit eroon ja voit rauhassa löytää oman itsesi jälleen.