Peruskoulun päättäneet - millaisia kokemuksia koululiikunnasta?

Opettaja, joka ala-asteella pakotti korkeaa kammoavat oppilaat ylimmälle puolapuulle roikkumaan tai kiipeämään köysissä ylös. Muut sitten saivat töllistellä.

Ja liikuntasali haisi aina kamalalle ja lattia oli likainen. Siivottiinko sitä koskaan? Koskaan en muista siivoojaa nähneeni liikuntasalin liepeilläkään vaikka muualla koulussa siivosivatkin.

Oma opettajani ei ollut mikään kamalin muttei hirveän mukavakaan. Jos teit jotakin väärin niin napsahti päässä. Ja syyhän ei ollut ikinä se että en olisi osannut vaan opettajan mielestä vika oli aina siinä etten yrittänyt tarpeeksi... Meillä ei myöskään koskaan tyttöjen liikunnassa tehty mitään erikoista, tanssittiin vaan ja leikittiin polttopalloa(siis yhdeksännelläkin luokalla vielä) kun taas pojat pääsivät pelaamaan sählyä yms. Ja kaikki maailman kuntotestit olivat hirveitä.

Jos joku tytöistä ei luistellut opettajan mielestä tarpeeksi hyvin (liikuntatunneilla siis oli tytöt ja pojat erikseen), siis tarpeeksi kovaa vauhtia tai ei osannut jotakin ihme hyppyjä (joiden opettamista ihmettelen jo siksikin, että jää oli joku talonmiehen jäädyttämä ulkojää, joka oli möykkyinen ja koloja täynnä, ei siis mikään "oikea" luistelukenttä), opettaja otti kädestä kiinni ja kiskoi mukanaan samaa vauhtia. Niinkuin siinä olisi mitään luistelemaan oppinut tai niinkuin sillä olisi edes mitään väliä, luisteleeko millaista vauhtia tai osaako jotakin hyppyjä.

Kyllähän siellä sitten olikin kaikenlaista, nykyään ei tuollainen enää onnistuisi.

Onko nykyään tytöt ja pojat samoilla liikuntatunneilla? Omana peruskouluaikana oli omat ryhmät tytöille ja pojille ja opettajatkin olivat tytöille naisope ja pojille miesope. Joskus oli joku tuuraustunti, kun opettajana olikin miesope.

Sen muistan pallonpeluutunneista, että oli se sitten pesä-, kori - tai lentopallo, mitään ei neuvottu tai opetettu. Käytettiin termejä, joita ei oltu opetettu ja sitten opettaja kiukutteli, kun ei kaikki ymmärtäneet. sääntöjä ei opetettu vaan oletettiin, että kaikki osaavat. Kaikki eivät osanneet ja taas opettaja kiukutteli, kun joku/jotkut törttöilivät.

Hokkareilla ei tytöt saaneet luistella. Vaikka kuinka olisi opetellut luistelemaan veljen hokkareilla, niillä ei saanut luistella vaan piti olla kaunoluistimet. Kun hokkareilla ei voinut luistella jotakin kaunoluistelua, joka siis tarkoitti kaikenlaista tyhjänpäiväistä kaarien luistelua, yhdellä jalalla luistelua ja hyppimistä. Tytöthän eivät pelanneet mitään, pojat pelasivat, mutta tyttöjen piti hyppiä noita vänkyröitä.

En ymmärtänyt silloin enkä edelleenkään.

Kävin yläasteeni vuosina 2005-2008 ja liikunnantunnit olivat kuin keskiajalta. Kaikki meni hyvin niin kauan kunnes tytöt ja pojat erotettiin toisistaan. Vauhdikkaat pallopelit loppuivat siihen ja tilalle tuli vanhoillinen vanha nainen kahisevine tuulipukuineen.

Tässä kyseisen naisen ajatusmaailma tiivistettynä:

Tytön on:

1. Oltava siro ja laiha

2. Liikuttava sulavasti ja viehkeästi

Tyttö ei saa:

1. Liikkua niin että tulee hiki

2. Seistä koskaan huonossa ryhdissä

3. Muutenkaan hosua ja härvätä mitään ikinä ettei vaan viehkeysilluusio katoa.

Meillä meni tietenkin sukset ristiin heti ensimmäisen liikuntatunnin aikana. Minä halusin pelata sählyä ja hikoilla, opettaja halusi venytellä, venytellä ja vielä kerran venytellä. Tanssitunnitkin oli pelkkää venyttelyä musiikin soidessa taustalla. Me vinguttin ja maristiin että voidaanko tehdä jotain muutakin, mutta ei se käynyt. Kerran saatiin pelata sählyä ja silloinkin opettaja huuteli jatkuvasti seinän vierestä että EI EI EI SAA NOIN KOVAA, EI NOIN, SATTUU VIELÄ!

Viimeinen pisara oli, kun se lehmä jutteli meille muille tytöille ihan avoimesti tanssiharjoituksen aikana että haluaa luokan lihavan tytön jäävän pois esityksestä. Näyttää kuulemma typerältä kun muut ovat laihoja ja yksi lihava. Osa luokan tytöistä harrasti siis tanssia, ja he valmistelivat tanssiesityksen kevätjuhlaan. Lihava tyttö oli hyvä tanssimaan, mutta opettajan silmissä täyttä ihmissaastaa painonsa vuoksi.

Nousee edelleen niskakarvat pystyyn kun ajattelenkin sitä jollekin toiselle vuosisadalle jymähtänyttä ilkeää akkaa.

N26

Koululiikunta vei kiinnostuksen liikuntaa kohtaan moniksi vuosiksi. Vasta opiskeluaikoina yllätin itseni kun kiinnostuin käymään salilla. Omaehtoinen ja omatahtinen liikunta olikin ihan kivaa.

Olen 35v. enkä edelleenkään liiku, kiitos koululiikunnan. Tytöt saivat vaan pelata korista ja luistella. Urheiluseurojen nuoria suosittiin selkeästi ja tavallisten tallukoiden olisi pitänyt olla samaa tasoa kilpaharrastajien kanssa. 

Koululiikunnassa pitäisi päästä kokeilemaan reippaasti eri lajeja. Ei aina vaan samoja. Itse tiedän, että pitäisin tanssista ja kamppailulajeista. Olisipa niitä ollut koulussa edes joskus!

Sekä hyviä että huonoja. Pallopeleistä pidin, kaikki muu oli paskaa. Onneksi nykyään voi harrastaa niitä lajeja mistä tykkää.

Esim. hiihdon olisi voinut jättää pois, koska hiihdimme koulun urheilukentällä 500 m rinkiä. Eihän siinä ollut mitään järkeä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 35v. enkä edelleenkään liiku, kiitos koululiikunnan. Tytöt saivat vaan pelata korista ja luistella. Urheiluseurojen nuoria suosittiin selkeästi ja tavallisten tallukoiden olisi pitänyt olla samaa tasoa kilpaharrastajien kanssa. 

Koululiikunnassa pitäisi päästä kokeilemaan reippaasti eri lajeja. Ei aina vaan samoja. Itse tiedän, että pitäisin tanssista ja kamppailulajeista. Olisipa niitä ollut koulussa edes joskus!

Ei ole koululiikunnan syytä että olet laiska. Nyt se perse ylös penkistä ja kokeilemaan vaikka sitten sitä tanssia ja kamppailulajeja. Aikuisten alkeiskursseja järjestetään molemmissa.

Vihasin koululiikuntaa peruskoulussa. Erityisen syvältä oli jos oli joukkuepelejä ja joukkueessa tyyppejä, joille voittaminen oli suurin piirtein pakkomielle.

Tuosta viehkeästä liikunnasta, oman peruskoulun aikoihin oli myös omat ryhmät pojille ja tytöille. Tyttöjen liikuntatunnit olivat enimmäkseen a) tamburiinin, vai mikälie rengas olikaan jossa oli kiliseviä härpäkkeitä ja jota opettaja kilisytti tai paukutti kepillä, tahdissa juoksemista pitkin voimistelusalia, b) voimistelua, c) voimistelua nauhan kanssa, siis kepissä sellainen kangasnauha, jota heiluteltiin erilaisiin kuvioihin kun samalla ojenneltiin raajoja ja jälleen juostiin pitkin voimistelusalia, d) lentopalloa, e) pesäpalloa, f) kaunoluistelua. Suurin osa mentiin naisvoimistelu edellä, tyttöjen piti liikkua tyttöjen lajeja ja tytöillä piti olla voimistelupuku, siis sellainen uimapuvun tyyppinen kinkula asu.

Tuota ryhtiasiaa en olisi muistanutkaan ellei edellä olisi mainittu, sitä tosiaan kytättiin, tyttöjen kohdalla. Omaan kouluaikaan ei ylipainoisia vielä käytännössä ollut, omalla luokallakin oli tyyliin pari ylipainoista, joten ehkä siksi liikunnanopettaja erityisesti puuttui näiden punkerompien suorituksiin, joissa aina oli muka jotakin huomautettavaa. Toinen ryhmä, jota liikunnanopettaja kohteli v-maisesti, olivat liikunnallisesti vähemmän taitavat oppilaat. Jos opettaja huomasi, että joku ei ollut hyvä jossakin tietyssä lajissa, hän korostetusti vaati kyseistä oppilasta tekemään tätä asiaa, jossa oppilas oli "huono" ja pääsi sitten ihmettelemään huonoutta, että kuinka sinä et tuota osaa vaikka lissukin on noin taitava, katso nyt lissusta esimerkkiä. Jälkikäteen ajatellen vähän kuin opettaja olisi halunnut saada aikaan kiusaamista tai jotakin.

Liikunnanopettajat olivat jostakin syystä ainakin viime vuosituhannella ihmeen takakireitä ja suorastaan raivokkaita urheilunsa kanssa, niinkuin koululiikunta olisi ollut tärkein oppiaine.

Talvella hiihdettiin, hiihdettiin ja hiihdettiin. Sitä suksien ja muiden hiihtoromppeiden raijausta kouluun, huh. Luistelukin oli suosittu talvilaji, mutta se oli vähäistä verrattuna hiihtoon. Talvella oli aina ohjelmassa hiihtolenkki naapurikunnan koululle ja sieltä takaisin, matka oli jotakin 7 km suuntaansa, tämä siis hiihdettiin edestakaisin.

Mitenköhän nykyään, saisiko lapset laittaa hiihtämään pakkasessa tuollaisia matkoja?

Pukukopissa haisi kiveshiki enemmän kuin ruskeassa talossa!

Miten muuten ennen oli noiden välineiden kanssa, jos oppilaalla ei ollut vaikkapa suksia ja monoja tai luistimia, pakotettiinko vanhemmat sellaiset hankkimaan, saiko koulun kautta jotakin "sossusuksia" vai oliko koululla lainavälineitä? Koska muistan, että tosiaankin kaikki esim. hiihtivät, eikä edes ollut vaihtoehtoa että mene kävelemään kun muut hiihtävät vaan kaikki hiihtivät tai luistelivat.

Muistan samoin nuo pukuhuoneiden ja voimistelusalien hajut. Kun nykyään käy koulun liikuntasalissa vaikkapa kansalaisopiston jumpparyhmässä, ei siellä haise niinkuin aikanaan koulussa. Silloin haisi aina, oli sitten aamutunneilla tai iltapäivän tunneilla liikuntaa.

Eikö ennen siivottu moisia tiloja vai onko nykyään ilmanvaihto parempi vai mikä lie syynä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 35v. enkä edelleenkään liiku, kiitos koululiikunnan. Tytöt saivat vaan pelata korista ja luistella. Urheiluseurojen nuoria suosittiin selkeästi ja tavallisten tallukoiden olisi pitänyt olla samaa tasoa kilpaharrastajien kanssa. 

Koululiikunnassa pitäisi päästä kokeilemaan reippaasti eri lajeja. Ei aina vaan samoja. Itse tiedän, että pitäisin tanssista ja kamppailulajeista. Olisipa niitä ollut koulussa edes joskus!

Ei se seuraan kuuluminenkaan aina hyödyttänyt. Jos opettajan suosikkilaji oli sellainen, jossa ei oppilas ollut hyvä, aivan sama vaikka olisi ollut mukana seurojenvälisissä kisoissa ja urheilisi menestyksekkäästi toisessa lajissa. Jos olit ns. huono vaikkapa naisvoimistelussa, joka oli opettajan The Laji, ei opettajaa kiinnostanut kuinka hyvä juoksija tai hiihtäjä olit. Nilkka suorana jalan venytys ja ranteen vemputtelu "viehkosti" olivat oikeaa tyttöjen liikuntaa.

Ainoa aidosti positiivinen muisto koululiikunnasta on se kun 6-luokkalaiset olivat vieneet koulun ympäristöön rasteja ja niitä lähdettiin muistaakseni 4-luokkalaisina hakemaan pyöräillen. Siis pyöräsuunnistusta, mahtavaa! Karttoja nyt oli yksi per neljä oppilasta eli sitä ei varsinaisesti koskaan tullut nähtyä.

Yleensä pelattiin jalkapalloa tai sählyä. Tulipa siinä ryntäiltyä edestakaisin, kai se sikäli liikunnasta kävi. Näissä lajeissa rillit pysyivät useimmiten ehjinä toisin kuin koripallossa. Pari kertaa esiteltiin yleisurheilun lajeja ja peruskoulun ainoan kuulantyöntöyritykseni (jostain syystä sitä sai koittaa vain kerran) sai opettajan parahtamaan että "no se nyt oli aivan karmean näköistä". Sitten seuraava oppilas vuoroon, ei ohjausta tai uutta mahdollisuutta.

Pukuhuoneessa oli aina ahdistavaa, onneksi ei ollut itsellä mitään poikkeamia kropassa koska nauraminen, sormella osoittelu ja nimittely oli yleistä ja pukuhuoneessa keksityt pilkkanimet jäivät elämään. Sitä jotenkin toivoi että opettaja olisi ollut paikalla tai lähellä pitämässä kuria mutta ei ollut.

Kävin peruskoulun vuosien 87 ja 96 välillä.

Peruskoulun liikuntatunnit 90-luvun loppupuolella oli jotain ihan hirveää. Opettaja suosi aina liikunnallisia ja urheilevia oppilaita, ja me tavalliset pallerot oltiin vain opettajan silmätikkuina. Itse olin yläasteella hyvin epävarma itsestäni, hieman ylipainoinen, herkkä ja ujo. Pidin ryhmäliikuntaa epämiellyttävänä, sillä en kokenut muiden nähden jumppaamista mitenkään luonnollisena. Joukkuepeleissä tulin valituksi viimeisenä joukkueeseen, ja pelatessa jäin ilman syöttöjä ja yritin vain juoksennella mukana etten näyttäisi tyhmältä. Joskus kyllä lannisti niin kovasti että jäin tarkoituksella seisomaan paikalleni, sillä koin ettei minulla ollut mitään roolia pelissä. Tästäkö liikunnanopettaja otti kierroksia ja antoi minun kuulla kunniani. Sen sijaan, että opettaja olisi ottanut asian puheeksi asiallisesti ja miettinyt kohdalleni erilaisia ratkaisuja, joilla minun kaltaiseni oppilaan olisi saanut innostumaan liikunnasta, hän nolasi ja tylytti minua koko ryhmän edessä. "Lähde sitten ulos kävelemään, 5 km!". Matkalla piti käydä pyytämässä ruokakaupan kassalta nimikirjoitus todisteena siitä, että olin oikeasti kävellyt matkan. Voitte kuvitella kuinka noloa 15-vuotiaalle, itsetuntonsa kanssa kamppailevalle ja sosiaalisesti epäkypsälle nuorelle ihmiselle tämä voi olla.

Jouduin tämän nöyryytyksen jälkeen vielä rehtorin puhutteluun, koska liikunnanopettajan mielestä olin käyttäytynyt epäasiallisesti. Oli anteeksipyyntöä vailla, jota ei koskaan saanut. Onneksi rehtori kuunteli minua ja ymmärsi oman näkökantani asiaan, joten asia jäi sikseen. Traumat ja huonot muistot kuitenkin jäivät. En enää tänäkään päivänä voi osallistua ryhmäliikuntaan, vaikka olenkin kehittynyt ihmisenä siitä ujosta ja  epäkypsästä nuoresta tytöstä sosiaalisesti taitavaksi ja rohkeaksi ihmiseksi. Ja kyllä, harrastan säännöllisesti liikuntaa, nyt vain omin ehdoin.

Telinevoimistelu oli parhautta. Se pukki vai hevonenko se oli nimeltään, joka tapauksessa sellainen suht korkea "penkki", jota lähestyttiin juosten ja jonka yli oli tarkoitus hypätä, oli samalla korkeudella kaikille, joten siinä missä joku oli keskimääräistä lyhyempi ja joku taas keskimääräistä pitempi, heidän oletettiin kuitenkin suoriutuvan samalla tavalla ylityksestä. Sama nojapuissa, sama korkeus kaikille.

Eikä liikunnanopetus rajoittunut vain peruskouluun, ei siitä niin kauaa ole kun vielä aikuisenkin opiskelijan oli pakko osallistua liikuntaan ja siihen oli osallistuttava siinä määrin, että sai hyväksyttävän arvosanan jos mieli valmistua. Opistojen aikaan (siis esim. kauppaopisto ja teknillinen opisto, jotka edelsivät ammattikorkeita ja joiden tilalle ammattikorkeat tulivat koulutusuudistuksessa) oli liikunta pakollisena aineena, myös aikuisille opiskelijoille. En edelleenkään tiedä, mitä merkitystä ammattitaidon kannalta insinöörille on koululiikuntanumerolla, mutta ilmeisesti tuohon aikaan paljonkin, koska siitäkin piti hyväksyttävä saada valmistuakseen.