Lue keskustelun säännöt.
Mies epävarma, yhdessä 5½ vuotta
30.09.2018 |
Tutustuimme 5½ vuotta sitten ja yhdessä olemme asuneet jo 4 vuotta, josta 2 vuotta vieraalla paikkakunnalla toisiimme vahvasti tukeutuen uudessa paikassa omaa ystäväpiiriä vasta etsien. Jaamme hyvin samanlaisen elämänrytmin ja arki on mukavaa. Seksiä on ja paljon romantiikkaa eli kaikki tuntuu olevan kohdillaan.
Olemme muutaman vuoden puhuneet hiukan naimisiinmenosta. Täytin juuri 30 ja olisi aika ostaa yhteinen asunto (hän 2 vuotta vanhempi). Se tuntuisi luontevalta tavalta edetä, koska olemme olleet pitkään yhdessä ja rakastamme toisiamme. Mies on kuitenkin nyt jotenkin muuttunut oudoksi sitoutumisen suhteen.
Hän on aina ollut hyvin sitoutumishaluinen (meistä se, joka puskee suhdetta eteenpäin, kun minä jahkailen), mutta nyt puhunut jo vuoden siitä, kuinka meillä on paljon riitoja ja ongelmia. Itse koen, että meillä on hyvin normaalia arkista nahistelua, esim. hänen pelaamisestaan, joka saattaa olla koko illan ajan eikä edes syödä yhdessä, jolloin hermostun. Tai hän suuttuu, koska olen sotkuinen ja jätän vaatteeni isoon läjään sängyn viereen enkä vie niitä pyykkikoriin. Molemmat lupaavat parantaa tapansa ja hetken menee paremmin, mutta sitten palataan vanhoihin tapoihin. Ei nämä kuitenkaan minusta ole mitään maailmaa mullistavia asioita vaan ihan normaaleja parisuhdejuttuja. Hänen mielestään asia pitäisi kuitenkin jotenkin selvittää.
Olen ehdottanut, että menisimme puhumaan pariterapiaan, jos taustalla olisikin jotain isompia asioita. Ei suostu. Itse olen aika kyllästynyt siihen, että toinen on näin pitkän ajan jälkeen epävarma siitä haluaako jakaa loppuelämän kanssani. Itsellä vähän se asenne, etten jaksa odottaa enää kauemmin sitä, että "kelpaan". Kyllähän se itsetuntoa varmaan eniten korpeaa. Emme kumpikaan halua lapsia eli varsinaista aikarajaa ei ole tulossa vastaan, mutta kai hankalinta on se, että olen itse niin valmis sitoutumaan nyt vihdoin ja hän pohtii sitä olemmeko toisillemme sopivat. Olen kyllä ehdottanut sekä eroamista että erilleen muuttoa, mutta mies ei edes kestä ajatusta vaan on hyvin kumpaakin vastaan. Haluaa selvittää nämä asiat, mutta minä en edes tiedä, mitä asioita nyt oikein selvitetään.
Kyllästyttää olla tilanteessa, jossa en ole varma siitä onko toinen nyt tässä jäädäkseen. Ja tästä ollaan puhuttu, mutta todella vähän tunnun saavan irti. Olen asettanut maaliskuussa aikarajan tämän vuoden loppuun, että joko asiat selvitetään lopullisesti tai sitten tapahtuu muutos. Vuodenvaihde kuitenkin lähestyy nopeasti ja oikeastaan mitään ei tässä tapahdu. Ajattelin joulun ja uuden vuoden välissä kosia, mutta se tuntuu aika dramaattiselta tavalta toimia. Ideoita?
Kommentit (74)
Ehkä mies on alkanut ajatella, että haluaakin lapsia. Tai muuten vain nuoremman kumppanin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei hyvältä kuulosta, jos parisuhdeterapian kautta mennään naimisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutustuimme 5½ vuotta sitten ja yhdessä olemme asuneet jo 4 vuotta, josta 2 vuotta vieraalla paikkakunnalla toisiimme vahvasti tukeutuen uudessa paikassa omaa ystäväpiiriä vasta etsien. Jaamme hyvin samanlaisen elämänrytmin ja arki on mukavaa. Seksiä on ja paljon romantiikkaa eli kaikki tuntuu olevan kohdillaan.
Olemme muutaman vuoden puhuneet hiukan naimisiinmenosta. Täytin juuri 30 ja olisi aika ostaa yhteinen asunto (hän 2 vuotta vanhempi). Se tuntuisi luontevalta tavalta edetä, koska olemme olleet pitkään yhdessä ja rakastamme toisiamme. Mies on kuitenkin nyt jotenkin muuttunut oudoksi sitoutumisen suhteen.
Hän on aina ollut hyvin sitoutumishaluinen (meistä se, joka puskee suhdetta eteenpäin, kun minä jahkailen), mutta nyt puhunut jo vuoden siitä, kuinka meillä on paljon riitoja ja ongelmia. Itse koen, että meillä on hyvin normaalia arkista nahistelua, esim. hänen pelaamisestaan, joka saattaa olla koko illan ajan eikä edes syödä yhdessä, jolloin hermostun. Tai hän suuttuu, koska olen sotkuinen ja jätän vaatteeni isoon läjään sängyn viereen enkä vie niitä pyykkikoriin. Molemmat lupaavat parantaa tapansa ja hetken menee paremmin, mutta sitten palataan vanhoihin tapoihin. Ei nämä kuitenkaan minusta ole mitään maailmaa mullistavia asioita vaan ihan normaaleja parisuhdejuttuja. Hänen mielestään asia pitäisi kuitenkin jotenkin selvittää.
Olen ehdottanut, että menisimme puhumaan pariterapiaan, jos taustalla olisikin jotain isompia asioita. Ei suostu. Itse olen aika kyllästynyt siihen, että toinen on näin pitkän ajan jälkeen epävarma siitä haluaako jakaa loppuelämän kanssani. Itsellä vähän se asenne, etten jaksa odottaa enää kauemmin sitä, että "kelpaan". Kyllähän se itsetuntoa varmaan eniten korpeaa. Emme kumpikaan halua lapsia eli varsinaista aikarajaa ei ole tulossa vastaan, mutta kai hankalinta on se, että olen itse niin valmis sitoutumaan nyt vihdoin ja hän pohtii sitä olemmeko toisillemme sopivat. Olen kyllä ehdottanut sekä eroamista että erilleen muuttoa, mutta mies ei edes kestä ajatusta vaan on hyvin kumpaakin vastaan. Haluaa selvittää nämä asiat, mutta minä en edes tiedä, mitä asioita nyt oikein selvitetään.
Kyllästyttää olla tilanteessa, jossa en ole varma siitä onko toinen nyt tässä jäädäkseen. Ja tästä ollaan puhuttu, mutta todella vähän tunnun saavan irti. Olen asettanut maaliskuussa aikarajan tämän vuoden loppuun, että joko asiat selvitetään lopullisesti tai sitten tapahtuu muutos. Vuodenvaihde kuitenkin lähestyy nopeasti ja oikeastaan mitään ei tässä tapahdu. Ajattelin joulun ja uuden vuoden välissä kosia, mutta se tuntuu aika dramaattiselta tavalta toimia. Ideoita?
EIIIIIIIIIIIIIIIII.
Ap, miksi sä kuvittelet että avioituminen ois joku ratkaisu teidän ongelmiin??
Miksi ihmeessä kuvittelet että avioliitto vähentäisi miehen pelaamista joka on hänelle pakoa arjesta eli parisuhteesta sun kanssa? Avioliittohan tarkoittais miehen mielestä sitä että sinä hyväksyt asioiden nykytilan joten sulla ei ois jatkossa mitään urputusoikeutta miehen pelaamisesta ym. jutuista jotka jo nyt nyppii sua ihan urakalla.
Ei tuossa tilanteessa edes mietitä avioliittoa vaan sitä jatkuuko suhde ylipäätään. Nyt ne valot päähän - et takuulla kosi tuota miestä!!!! Haluat naimisiin ihan väärästä syystä ja jos menet, tulet katumaan sitä katkerasti koska ei mies muutu millään takaisin alkuaikojen ihanuudeksi vaan jatkaa nykyisellä, sua risovalla linjalla maailman tappiin asti.
Olet varmaankin käsittänyt väärin. Me myös pelaamme yhdessä. Pelaaminen ei häiritse minua, ainoastaan jos hän sanoo vaikka vievänsä roskat, mutta on sen sijaan pelannut koko päivän ja roskat ovat edelleen keittiössä haisemassa.
Mies on mielestäni oikein ihana, joten siksi häntä haluan kosia. Ongelma ei ole siinä, etten minä ole tyytyväinen vaan siinä, että hän haluaa suhteelta enemmän, muttei kuitenkaan osaa ilmaista sitä, että miten voisimme korjata hänen kokemiaan epäkohtia. Tarvitsisin siis ennemmin neuvoa siihen, kuinka löytää väylä tälle ihmiselle käsitellä niitä omia tunteitaan.
Tiedätkö Ap, että ulkopuoliset (tässä tapauksessa av-ammat) näkevät kertomasi paljon objektiivisemmin. Itse taas katselet tilannetta oman suodattimesi läpi, joka tässä tapauksessa on sitä, että mies on vain tyytymätön joihinkin pikkuasioihin parisuhteessa ja haluaa selvittää ne ennen avioliittoa. Minusta taas (ja monesta muustakin) näyttää siltä, että miestä ei vaan kiinnosta tarpeeksi. Mieti nyt itsekin. Jos mies todella rakastaisi sinua ja haluaisi naimisiin, niin hän olisi valmis kyllä taistelemaan suhteenne eteen ja korjaamaan ne häntä rasittavat asiat suhteessa. Nyt mies ei tee niin, koska hänellä ei ole tarpeeksi motivaatiota, eli tunteita. Hän ei myöskään halua erota, koska onhan nyt pitkästä suhteesta sinkuksi hyppääminen aika pelottava ajatus. Mitä jos uutta kumppania ei löydykään? Nyt hän siis elelee hieman tyytymättömänä suhteessa ja luultavasti jossain määrin haaveilee uusista naisista. Näitä tapauksia olen nähnyt niin monia. Sinuna eroaisin, vaikka mies sanoisikin vastaan. Hyvällä tuurilla hän tajuaa siinä vaiheessa mitä on menettämässä ja onkin valmis taistelemaan suhteenne eteen.
Sitä oikeastaan toivon, että ulkopuoliset myös antavat omaa näkökulmaa, koska se antaa myös minulle uusia vaihtoehtoja. Mutta en koe sitä ihan oikeaksi näkökulmaksi, että minulla olisi tarve sille, että hän vaikka pelaisi vähemmän. Pelaaminen nyt on meidän yhteinen harrastus, jota hän vain tekee enemmän. Se häiritsee minua vain, jos se vaikka syö yhteistä aikaa ja sitten mies valittaa sitä, ettei ole yhteistä aikaa.
Eroamisesta olen puhunut jo useiden ystävien kanssa, mutta kaikilta heiltä on tullut myös hyvin vastahakoinen näkökulma, mikä on hankaloittanut omaa suhtautumista. Itse olen aika suoraviivainen ihminen, joten yleensä haluan saada asioille jonkinlaisen päätöksen. Sen sijaan käytännössä kaikki ovat ohjeistaneet, ettei meidän tulisi erota vaan koittaa selvittää asiat, koska parisuhde toimii ja hänet koetaan minulle hyväksi kumppaniksi. Kyseenalaistan ehkä enemmän sitä, että olenko vastavuoroisesti hyvä kumppani avomiehelleni. Koska minähän olen onnellinen, hän ei.
No ei ole sullakaan kaikki himassa, jos jatkat tai eroat kaveripiiriäänestyksen perusteella!
Mies on nysväri. Joku tossa yllä kuvasi tilanteenne paremmin kuin hyvin, mutta ethän sä sitä usko.
Et sä kyllä itsekään kuulosta rakastuneelta.
Itse asiassa toi "romanttinen kosinta" höpötys kallisti tän koko horinan
vahvasti
provoksi.Eikö ihmisillä todella ole parempaa tekemistä?
Kyllä mun mielestä on aika luonnollista kuunnella mielipiteitä ihmisiltä, jotka tuntevat minut ja rakastavat minua. He tietävät meidät molemmat ja haluavat meille parasta.
Itse ajattelen niin, ettei rakkaus yksinään ole riittävä peruste olla yhdessä tai olla olematta. Minä rakastan kumppaniani, mutta se ei välttämättä ole riittävä syy olla yhdessä. Toisaalta yhdessä pysymiseen on paljon muitakin puoltavia seikkoja - ihan jo se, että viihdyn hänen kanssaan ja elämme hyvää elämää. Mutta eihän se riitä, jos se elämä ei ole hyvää myös suhteen toiselle osapuolelle. Sitä minun mielestäni se rakkaus on, ettei tuijoteta vain omaa olotilaa ja onnea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies käy töissä tai opiskelee ja pelaa illat ja vapaat? Ette syö yhdessä? Mies kuulostaa lähinnä teiniltä, sellaiselat yläasteikäiseltä.
Mikä se teidän yhteinen arki on?
Käy töissä. Meillä on pari treffi-iltaa viikossa, jolloin käymme ulkona syömässä ja sen lisäksi yleensä lauantaisin tai sunnuntaisin teemme esim. päiväretken jonnekin vaikkapa vaeltamaan. Sitten sitä ihan normaalia arkea, että käydään kerran viikossa isoilla ruokaostoksilla kaupassa ja katsotaan Netflixiä.
Pelaaminen nyt ainakin omassa ystäväpiirissä ja ikäluokassa on ihan normaalia niin en sillä tavalla siitä välitä, että pelaa paljon vaikkapa vapaapäivänään. Lähinnä silloin, jos valittaa sitä, ettei ole yhteistä aikaa, muttei sitten itse lopeta sitä koneen hakkaamista, että syötäisiin päivällinen yhdessä.
Ehkä oon outo, mutta mun mielestä tässä on aika paljon parisuhdeaikaa
eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies käy töissä tai opiskelee ja pelaa illat ja vapaat? Ette syö yhdessä? Mies kuulostaa lähinnä teiniltä, sellaiselat yläasteikäiseltä.
Mikä se teidän yhteinen arki on?
Käy töissä. Meillä on pari treffi-iltaa viikossa, jolloin käymme ulkona syömässä ja sen lisäksi yleensä lauantaisin tai sunnuntaisin teemme esim. päiväretken jonnekin vaikkapa vaeltamaan. Sitten sitä ihan normaalia arkea, että käydään kerran viikossa isoilla ruokaostoksilla kaupassa ja katsotaan Netflixiä.
Pelaaminen nyt ainakin omassa ystäväpiirissä ja ikäluokassa on ihan normaalia niin en sillä tavalla siitä välitä, että pelaa paljon vaikkapa vapaapäivänään. Lähinnä silloin, jos valittaa sitä, ettei ole yhteistä aikaa, muttei sitten itse lopeta sitä koneen hakkaamista, että syötäisiin päivällinen yhdessä.
Käytte treffeillä, vaikka asutte yhdessä ja eikä lapsia? Taidan olla liian vanha ymmärtämään :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutustuimme 5½ vuotta sitten ja yhdessä olemme asuneet jo 4 vuotta, josta 2 vuotta vieraalla paikkakunnalla toisiimme vahvasti tukeutuen uudessa paikassa omaa ystäväpiiriä vasta etsien. Jaamme hyvin samanlaisen elämänrytmin ja arki on mukavaa. Seksiä on ja paljon romantiikkaa eli kaikki tuntuu olevan kohdillaan.
Olemme muutaman vuoden puhuneet hiukan naimisiinmenosta. Täytin juuri 30 ja olisi aika ostaa yhteinen asunto (hän 2 vuotta vanhempi). Se tuntuisi luontevalta tavalta edetä, koska olemme olleet pitkään yhdessä ja rakastamme toisiamme. Mies on kuitenkin nyt jotenkin muuttunut oudoksi sitoutumisen suhteen.
Hän on aina ollut hyvin sitoutumishaluinen (meistä se, joka puskee suhdetta eteenpäin, kun minä jahkailen), mutta nyt puhunut jo vuoden siitä, kuinka meillä on paljon riitoja ja ongelmia. Itse koen, että meillä on hyvin normaalia arkista nahistelua, esim. hänen pelaamisestaan, joka saattaa olla koko illan ajan eikä edes syödä yhdessä, jolloin hermostun. Tai hän suuttuu, koska olen sotkuinen ja jätän vaatteeni isoon läjään sängyn viereen enkä vie niitä pyykkikoriin. Molemmat lupaavat parantaa tapansa ja hetken menee paremmin, mutta sitten palataan vanhoihin tapoihin. Ei nämä kuitenkaan minusta ole mitään maailmaa mullistavia asioita vaan ihan normaaleja parisuhdejuttuja. Hänen mielestään asia pitäisi kuitenkin jotenkin selvittää.
Olen ehdottanut, että menisimme puhumaan pariterapiaan, jos taustalla olisikin jotain isompia asioita. Ei suostu. Itse olen aika kyllästynyt siihen, että toinen on näin pitkän ajan jälkeen epävarma siitä haluaako jakaa loppuelämän kanssani. Itsellä vähän se asenne, etten jaksa odottaa enää kauemmin sitä, että "kelpaan". Kyllähän se itsetuntoa varmaan eniten korpeaa. Emme kumpikaan halua lapsia eli varsinaista aikarajaa ei ole tulossa vastaan, mutta kai hankalinta on se, että olen itse niin valmis sitoutumaan nyt vihdoin ja hän pohtii sitä olemmeko toisillemme sopivat. Olen kyllä ehdottanut sekä eroamista että erilleen muuttoa, mutta mies ei edes kestä ajatusta vaan on hyvin kumpaakin vastaan. Haluaa selvittää nämä asiat, mutta minä en edes tiedä, mitä asioita nyt oikein selvitetään.
Kyllästyttää olla tilanteessa, jossa en ole varma siitä onko toinen nyt tässä jäädäkseen. Ja tästä ollaan puhuttu, mutta todella vähän tunnun saavan irti. Olen asettanut maaliskuussa aikarajan tämän vuoden loppuun, että joko asiat selvitetään lopullisesti tai sitten tapahtuu muutos. Vuodenvaihde kuitenkin lähestyy nopeasti ja oikeastaan mitään ei tässä tapahdu. Ajattelin joulun ja uuden vuoden välissä kosia, mutta se tuntuu aika dramaattiselta tavalta toimia. Ideoita?
EIIIIIIIIIIIIIIIII.
Ap, miksi sä kuvittelet että avioituminen ois joku ratkaisu teidän ongelmiin??
Miksi ihmeessä kuvittelet että avioliitto vähentäisi miehen pelaamista joka on hänelle pakoa arjesta eli parisuhteesta sun kanssa? Avioliittohan tarkoittais miehen mielestä sitä että sinä hyväksyt asioiden nykytilan joten sulla ei ois jatkossa mitään urputusoikeutta miehen pelaamisesta ym. jutuista jotka jo nyt nyppii sua ihan urakalla.
Ei tuossa tilanteessa edes mietitä avioliittoa vaan sitä jatkuuko suhde ylipäätään. Nyt ne valot päähän - et takuulla kosi tuota miestä!!!! Haluat naimisiin ihan väärästä syystä ja jos menet, tulet katumaan sitä katkerasti koska ei mies muutu millään takaisin alkuaikojen ihanuudeksi vaan jatkaa nykyisellä, sua risovalla linjalla maailman tappiin asti.
Olet varmaankin käsittänyt väärin. Me myös pelaamme yhdessä. Pelaaminen ei häiritse minua, ainoastaan jos hän sanoo vaikka vievänsä roskat, mutta on sen sijaan pelannut koko päivän ja roskat ovat edelleen keittiössä haisemassa.
Mies on mielestäni oikein ihana, joten siksi häntä haluan kosia. Ongelma ei ole siinä, etten minä ole tyytyväinen vaan siinä, että hän haluaa suhteelta enemmän, muttei kuitenkaan osaa ilmaista sitä, että miten voisimme korjata hänen kokemiaan epäkohtia. Tarvitsisin siis ennemmin neuvoa siihen, kuinka löytää väylä tälle ihmiselle käsitellä niitä omia tunteitaan.
Mies haluaa suhteelta enemmän, ei kuitenkaan tiedä mitä. Miltä tuntuu olla riittämättömässä suhteessa, odottamassa parempaa? Oletko kosimisen sijaan ehdottanut eroa?
Vierailija kirjoitti:
Ehkä mies on alkanut ajatella, että haluaakin lapsia. Tai muuten vain nuoremman kumppanin.
Tuota lapsiasiaa olen itsekin miettinyt ja koittanut kysyä, että onko hän tullut siitä toisiin aatoksiin. Mutta ei kuulemma. Eihän sitä koskaan voi tietää, mitä toisen päässä loppujen lopuksi liikkuu, mutta hämmästyisin kyllä, jos hän todellisuudessa haluaisi lapsen. Se oli kuitenkin syy, miksi hän erosi edellisestä kumppanistaan.
Nuoremmasta en osaa sanoa. Jos joku valitsee kumppaninsa ensisijaisesti iän perusteella, niin hän on varmasti minulle joka tapauksessa perustavanlaatuisesti väärä ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeaa sanoa. On ihan mahdollista, että jos mies on pitkään yrittänyt saada suhdetta pidemmälle ja koko ajan vain tulee sellainen olo kanssasi kuin käsijarru olisi päällä, jossain vaiheessa varmasti alkaa epäilys iskeä siitä, onko suhde hänelle oikea. Minusta se on ihan luonnollista. Jos ei muuten niin vastapuolen jatkuva epäröinti on aika iso turn-off. Alkaahan siitä miettiä, enkö saa sukkia pyörimään tuon toisen jalassa ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies käy töissä tai opiskelee ja pelaa illat ja vapaat? Ette syö yhdessä? Mies kuulostaa lähinnä teiniltä, sellaiselat yläasteikäiseltä.
Mikä se teidän yhteinen arki on?
Käy töissä. Meillä on pari treffi-iltaa viikossa, jolloin käymme ulkona syömässä ja sen lisäksi yleensä lauantaisin tai sunnuntaisin teemme esim. päiväretken jonnekin vaikkapa vaeltamaan. Sitten sitä ihan normaalia arkea, että käydään kerran viikossa isoilla ruokaostoksilla kaupassa ja katsotaan Netflixiä.
Pelaaminen nyt ainakin omassa ystäväpiirissä ja ikäluokassa on ihan normaalia niin en sillä tavalla siitä välitä, että pelaa paljon vaikkapa vapaapäivänään. Lähinnä silloin, jos valittaa sitä, ettei ole yhteistä aikaa, muttei sitten itse lopeta sitä koneen hakkaamista, että syötäisiin päivällinen yhdessä.
Käytte treffeillä, vaikka asutte yhdessä ja eikä lapsia? Taidan olla liian vanha ymmärtämään :D
Se on vain sellaista yhteistä aikaa, että jätetään kännykät kotiin, laittaudutaan hyvännäköisiksi ja vietetään yhdessä aikaa niin, ettei ole häiriötekijöitä. Varmistetaan se, että päästään puhumaan kunnolla. Eivät kaikki varmaan tee niin, mutta meillä se toimii hyvin. Tietysti usein kuukaudesta olen viikon pois työmatkalla, mutta mielestäni tämä kompensoi sitä hyvin, kun otamme kunnolla aikaa yhdessä.
Kotona oleminen muuttuu helposti sellaiseksi, ettei toista huomioi samalla tavalla ja itseensäkään ei panosta yhtä paljon. Meillä nyt on se mahdollisuus, että voidaan käydä ulkona, joten mielellään se käytetään :) Tämä tietysti on omassa kaveripiirissä yleistä, joten ei sitä ehkä sen takia kyseenalaistakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Päätös olla jonkun kanssa ”loppuelämä” on valtava. Se on lähes mahdoton tehdä ja se on myös oikeasti aika järjetön: mieti, että elämää voi olla 50- vuotta edessä ja olet yhden ja saman ihmisen kanssa? Mieti, miten paljon kokemuksia (kuten rakastuminen, rakastelu toisen kanssa, ylipäätää se miten paljon toiseen ihmiseen tutustuminen antaa ja kuinka paljon enemmän ymmärtää tätä maailmaa taas sen jälkeen) jää kokematta?
Miehesi tunteet ovat todennäköisesti muuttuneet eikä hän koe, että olet se ihminen, jolle tällaista haluaa luvata. Hän todennäköisesti kokee, että eteen voi tulla parempi, eikä siksi halua sitoutua nyt juuri tähän.
Ei siihen oikein terapia auta. Jos ei koe ihmistä oikeaksi siinä mielessä ja kokee, että voisi tavata sopivamman niin ei siihen mikään sellainen toimi, että yritetään pakosti vääntää se nykyinen kumppani oikeaksi.
Voit toki jatkaa suhdetta näinkin ja katsoa kuinka pitkälle se kantaa näillä eväillä. Tai sitten erota ja katsoa joku sopivampi. Ei kai siinä sen kummempaa voi tehdä, vai mitä?
Surullista kyllä, mutta olet oikeassa. Nykyisin avioliitto-päätös on vielä erityisen valtava, koska avoliitto on niin tavallinen ilmiö. Mutta kaikki se ihana minkä saat kun sitoudut julkisesti, se jää kokematta kun pelkäät.
Tuo mitä puhuit kokemuksista kaikkien muiden miljoonien uusien sänkykavereiden kanssa oli oksettavaa. Ihminen ei KOSKAAN saa kaikkea! Jos haluat kerätä kokemuksia, jää moni kaunis ja herkkä asia kokematta. Jos ei koskaan tyydy mihinkään tai kehenkään, ei koskaan tyydy mihinkään tai kehenkään.
Sitoutumisessa on siunauksensa ja onnensa, siksikin se pelottava ja valtava päätös kannattaa tehdä. Mutta ei tietenkään toista pakottaen.
Nim.merk. yli 20v samaan ihmiseen sitoutunut onnekas
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutustuimme 5½ vuotta sitten ja yhdessä olemme asuneet jo 4 vuotta, josta 2 vuotta vieraalla paikkakunnalla toisiimme vahvasti tukeutuen uudessa paikassa omaa ystäväpiiriä vasta etsien. Jaamme hyvin samanlaisen elämänrytmin ja arki on mukavaa. Seksiä on ja paljon romantiikkaa eli kaikki tuntuu olevan kohdillaan.
Olemme muutaman vuoden puhuneet hiukan naimisiinmenosta. Täytin juuri 30 ja olisi aika ostaa yhteinen asunto (hän 2 vuotta vanhempi). Se tuntuisi luontevalta tavalta edetä, koska olemme olleet pitkään yhdessä ja rakastamme toisiamme. Mies on kuitenkin nyt jotenkin muuttunut oudoksi sitoutumisen suhteen.
Hän on aina ollut hyvin sitoutumishaluinen (meistä se, joka puskee suhdetta eteenpäin, kun minä jahkailen), mutta nyt puhunut jo vuoden siitä, kuinka meillä on paljon riitoja ja ongelmia. Itse koen, että meillä on hyvin normaalia arkista nahistelua, esim. hänen pelaamisestaan, joka saattaa olla koko illan ajan eikä edes syödä yhdessä, jolloin hermostun. Tai hän suuttuu, koska olen sotkuinen ja jätän vaatteeni isoon läjään sängyn viereen enkä vie niitä pyykkikoriin. Molemmat lupaavat parantaa tapansa ja hetken menee paremmin, mutta sitten palataan vanhoihin tapoihin. Ei nämä kuitenkaan minusta ole mitään maailmaa mullistavia asioita vaan ihan normaaleja parisuhdejuttuja. Hänen mielestään asia pitäisi kuitenkin jotenkin selvittää.
Olen ehdottanut, että menisimme puhumaan pariterapiaan, jos taustalla olisikin jotain isompia asioita. Ei suostu. Itse olen aika kyllästynyt siihen, että toinen on näin pitkän ajan jälkeen epävarma siitä haluaako jakaa loppuelämän kanssani. Itsellä vähän se asenne, etten jaksa odottaa enää kauemmin sitä, että "kelpaan". Kyllähän se itsetuntoa varmaan eniten korpeaa. Emme kumpikaan halua lapsia eli varsinaista aikarajaa ei ole tulossa vastaan, mutta kai hankalinta on se, että olen itse niin valmis sitoutumaan nyt vihdoin ja hän pohtii sitä olemmeko toisillemme sopivat. Olen kyllä ehdottanut sekä eroamista että erilleen muuttoa, mutta mies ei edes kestä ajatusta vaan on hyvin kumpaakin vastaan. Haluaa selvittää nämä asiat, mutta minä en edes tiedä, mitä asioita nyt oikein selvitetään.
Kyllästyttää olla tilanteessa, jossa en ole varma siitä onko toinen nyt tässä jäädäkseen. Ja tästä ollaan puhuttu, mutta todella vähän tunnun saavan irti. Olen asettanut maaliskuussa aikarajan tämän vuoden loppuun, että joko asiat selvitetään lopullisesti tai sitten tapahtuu muutos. Vuodenvaihde kuitenkin lähestyy nopeasti ja oikeastaan mitään ei tässä tapahdu. Ajattelin joulun ja uuden vuoden välissä kosia, mutta se tuntuu aika dramaattiselta tavalta toimia. Ideoita?
EIIIIIIIIIIIIIIIII.
Ap, miksi sä kuvittelet että avioituminen ois joku ratkaisu teidän ongelmiin??
Miksi ihmeessä kuvittelet että avioliitto vähentäisi miehen pelaamista joka on hänelle pakoa arjesta eli parisuhteesta sun kanssa? Avioliittohan tarkoittais miehen mielestä sitä että sinä hyväksyt asioiden nykytilan joten sulla ei ois jatkossa mitään urputusoikeutta miehen pelaamisesta ym. jutuista jotka jo nyt nyppii sua ihan urakalla.
Ei tuossa tilanteessa edes mietitä avioliittoa vaan sitä jatkuuko suhde ylipäätään. Nyt ne valot päähän - et takuulla kosi tuota miestä!!!! Haluat naimisiin ihan väärästä syystä ja jos menet, tulet katumaan sitä katkerasti koska ei mies muutu millään takaisin alkuaikojen ihanuudeksi vaan jatkaa nykyisellä, sua risovalla linjalla maailman tappiin asti.
Olet varmaankin käsittänyt väärin. Me myös pelaamme yhdessä. Pelaaminen ei häiritse minua, ainoastaan jos hän sanoo vaikka vievänsä roskat, mutta on sen sijaan pelannut koko päivän ja roskat ovat edelleen keittiössä haisemassa.
Mies on mielestäni oikein ihana, joten siksi häntä haluan kosia. Ongelma ei ole siinä, etten minä ole tyytyväinen vaan siinä, että hän haluaa suhteelta enemmän, muttei kuitenkaan osaa ilmaista sitä, että miten voisimme korjata hänen kokemiaan epäkohtia. Tarvitsisin siis ennemmin neuvoa siihen, kuinka löytää väylä tälle ihmiselle käsitellä niitä omia tunteitaan.
Mies haluaa suhteelta enemmän, ei kuitenkaan tiedä mitä. Miltä tuntuu olla riittämättömässä suhteessa, odottamassa parempaa? Oletko kosimisen sijaan ehdottanut eroa?
En ole ehdottanut, mutta kysyin kyllä sopivan tilaisuuden tullen, että onko hän miettinyt ja olisiko se ehkä meille sopiva vaihtoehto, vaikka ei tietysti mukava sellainen. Mies tuli jo pelkästä ajatuksesta niin surulliseksi, että se keskustelu oli hyvin hankalaa. Hän käsitti sen niin, että minä haluan erota ja meni ihan paniikkiin. Hän teki hyvin selväksi sen, että ei haluaisi erota ja se ajatus tai siitä puhuminen satuttaa häntä hyvin paljon. Hän on meistä se tunteellisempi osapuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies käy töissä tai opiskelee ja pelaa illat ja vapaat? Ette syö yhdessä? Mies kuulostaa lähinnä teiniltä, sellaiselat yläasteikäiseltä.
Mikä se teidän yhteinen arki on?
Käy töissä. Meillä on pari treffi-iltaa viikossa, jolloin käymme ulkona syömässä ja sen lisäksi yleensä lauantaisin tai sunnuntaisin teemme esim. päiväretken jonnekin vaikkapa vaeltamaan. Sitten sitä ihan normaalia arkea, että käydään kerran viikossa isoilla ruokaostoksilla kaupassa ja katsotaan Netflixiä.
Pelaaminen nyt ainakin omassa ystäväpiirissä ja ikäluokassa on ihan normaalia niin en sillä tavalla siitä välitä, että pelaa paljon vaikkapa vapaapäivänään. Lähinnä silloin, jos valittaa sitä, ettei ole yhteistä aikaa, muttei sitten itse lopeta sitä koneen hakkaamista, että syötäisiin päivällinen yhdessä.
Käytte treffeillä, vaikka asutte yhdessä ja eikä lapsia? Taidan olla liian vanha ymmärtämään :D
Se on vain sellaista yhteistä aikaa, että jätetään kännykät kotiin, laittaudutaan hyvännäköisiksi ja vietetään yhdessä aikaa niin, ettei ole häiriötekijöitä. Varmistetaan se, että päästään puhumaan kunnolla. Eivät kaikki varmaan tee niin, mutta meillä se toimii hyvin. Tietysti usein kuukaudesta olen viikon pois työmatkalla, mutta mielestäni tämä kompensoi sitä hyvin, kun otamme kunnolla aikaa yhdessä.
Kotona oleminen muuttuu helposti sellaiseksi, ettei toista huomioi samalla tavalla ja itseensäkään ei panosta yhtä paljon. Meillä nyt on se mahdollisuus, että voidaan käydä ulkona, joten mielellään se käytetään :) Tämä tietysti on omassa kaveripiirissä yleistä, joten ei sitä ehkä sen takia kyseenalaistakaan.
Jostain sysytä kuulostaa äärettömän pinnalliselta parisuhteen suorittamiselta.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa sanoa. On ihan mahdollista, että jos mies on pitkään yrittänyt saada suhdetta pidemmälle ja koko ajan vain tulee sellainen olo kanssasi kuin käsijarru olisi päällä, jossain vaiheessa varmasti alkaa epäilys iskeä siitä, onko suhde hänelle oikea. Minusta se on ihan luonnollista. Jos ei muuten niin vastapuolen jatkuva epäröinti on aika iso turn-off. Alkaahan siitä miettiä, enkö saa sukkia pyörimään tuon toisen jalassa ollenkaan.
Tuota myös olen miettinyt. Nyt joku tuttu jo varmaan tunnistaisi, mutta meillä on siis sopimus siitä, että minä nimenomaan kosin, koska mies on aina ollut todella nopeasti etenevä ja se on ollut minulle hankalaa. Hän on alusta asti ollut todella sitoutunut. Olen miettinyt sitä, että ehkä kosinta on tullut hänelle yllätyksenä. Ei se, että se tapahtuu nyt vaan se, ettei se tapahtunut 2 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies käy töissä tai opiskelee ja pelaa illat ja vapaat? Ette syö yhdessä? Mies kuulostaa lähinnä teiniltä, sellaiselat yläasteikäiseltä.
Mikä se teidän yhteinen arki on?
Käy töissä. Meillä on pari treffi-iltaa viikossa, jolloin käymme ulkona syömässä ja sen lisäksi yleensä lauantaisin tai sunnuntaisin teemme esim. päiväretken jonnekin vaikkapa vaeltamaan. Sitten sitä ihan normaalia arkea, että käydään kerran viikossa isoilla ruokaostoksilla kaupassa ja katsotaan Netflixiä.
Pelaaminen nyt ainakin omassa ystäväpiirissä ja ikäluokassa on ihan normaalia niin en sillä tavalla siitä välitä, että pelaa paljon vaikkapa vapaapäivänään. Lähinnä silloin, jos valittaa sitä, ettei ole yhteistä aikaa, muttei sitten itse lopeta sitä koneen hakkaamista, että syötäisiin päivällinen yhdessä.
Käytte treffeillä, vaikka asutte yhdessä ja eikä lapsia? Taidan olla liian vanha ymmärtämään :D
Se on vain sellaista yhteistä aikaa, että jätetään kännykät kotiin, laittaudutaan hyvännäköisiksi ja vietetään yhdessä aikaa niin, ettei ole häiriötekijöitä. Varmistetaan se, että päästään puhumaan kunnolla. Eivät kaikki varmaan tee niin, mutta meillä se toimii hyvin. Tietysti usein kuukaudesta olen viikon pois työmatkalla, mutta mielestäni tämä kompensoi sitä hyvin, kun otamme kunnolla aikaa yhdessä.
Kotona oleminen muuttuu helposti sellaiseksi, ettei toista huomioi samalla tavalla ja itseensäkään ei panosta yhtä paljon. Meillä nyt on se mahdollisuus, että voidaan käydä ulkona, joten mielellään se käytetään :) Tämä tietysti on omassa kaveripiirissä yleistä, joten ei sitä ehkä sen takia kyseenalaistakaan.
Jostain sysytä kuulostaa äärettömän pinnalliselta parisuhteen suorittamiselta.
Minusta taas ei. Jos tunnelma on noissa illanvietoissa aidosti mukava, minusta se vain old school -tyylikästä. Saisi olla vastaavaa enemmänkin maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miehestä ei sitoutuminen ole hyvä juttu ja itse haluaisit asiassa edetä niin ehkäpä tuossa tilanteessa on parempi erota. Luulisi ,että noin pitkään yhdessä asuessa jo asia olisi tullut selväksi puoleen jos toiseenkin. Sinänsähän se avioliitto ei muuta mitään puoleen jos toiseenkaan, mutta kyllähän tuossa miehen käytös on omituista.
Näin sitä itsekin mietin. Olisi tottakai surullista erota, mutta itse näen sen niin, että ehkä sitten parin vuoden päästä kummallakin olisi parempi tilanne.
Hän toisaalta suhtautuu ajatukseen erosta hyvin isolla ei:llä ja ehdottomasti haluaisi jatkaa yhdessä, mutta ensin selvittää nämä "asiat". Itse vain olen vähän kädetön, kun en yhtään tiedä, mitä tässä selvitettäisiin. Onko joku esim. saanut halutonta osapuolta pariterapiaan jotenkin? Itse en oikein osaa perustella. Mies on siis psykologivastainen eikä halua puhua tuntemattomille meidän asioista eli tämä ihan perus.
Eli teillä on jo nyt niin tylsää, että mies istuu 7 tuntia putkeen pelaamassa?😮
Ei tosta tule mitään.
Mun mielestä 7h omiin hommiin vapaapäivänä on oikein hyvä. Siihen jää kuitenkin sitten 9h yhdessä tekemiseen. Ei sitä koko ajan halua yhdessä nyhjätä. - ei AP
Omat hommat = tietokonepelin pelaaminen?
32-v. mies. Haloo!Me olemme 30&36v pariskunta ja pelaamme joskus paljon tuota enemmän, yhdessä ja erikseen. Miksi tuo pelaaminen nousee aina kynnyskysymykseksi näissä ketjuissa kun se ei ole Ap:llekaan ongelma. Ennemmin ongelma on se, että mies haluaa määritellä sen, miten ja milloin on sopivaa viettää aikaa yhdessä, kerta Ap:n menemiset ovat ongelma, mutta hänen itseksensä viettämä laatuaika ei ole pois keneltäkään samalla tavalla.
Koska mammalle on mahdotonta ymmärtää että nykyään on ihan normaalia pelata aikuisena ja perheellisenä. Se nähdään edelleen lasten ja teini-ikäisten yksinoikeusasiana ja jos aikuinen pelaa on hän automaattisesti mieslapsi. Mitäs mammat muuten itse harrastavat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies käy töissä tai opiskelee ja pelaa illat ja vapaat? Ette syö yhdessä? Mies kuulostaa lähinnä teiniltä, sellaiselat yläasteikäiseltä.
Mikä se teidän yhteinen arki on?
Käy töissä. Meillä on pari treffi-iltaa viikossa, jolloin käymme ulkona syömässä ja sen lisäksi yleensä lauantaisin tai sunnuntaisin teemme esim. päiväretken jonnekin vaikkapa vaeltamaan. Sitten sitä ihan normaalia arkea, että käydään kerran viikossa isoilla ruokaostoksilla kaupassa ja katsotaan Netflixiä.
Pelaaminen nyt ainakin omassa ystäväpiirissä ja ikäluokassa on ihan normaalia niin en sillä tavalla siitä välitä, että pelaa paljon vaikkapa vapaapäivänään. Lähinnä silloin, jos valittaa sitä, ettei ole yhteistä aikaa, muttei sitten itse lopeta sitä koneen hakkaamista, että syötäisiin päivällinen yhdessä.
Käytte treffeillä, vaikka asutte yhdessä ja eikä lapsia? Taidan olla liian vanha ymmärtämään :D
Se on vain sellaista yhteistä aikaa, että jätetään kännykät kotiin, laittaudutaan hyvännäköisiksi ja vietetään yhdessä aikaa niin, ettei ole häiriötekijöitä. Varmistetaan se, että päästään puhumaan kunnolla. Eivät kaikki varmaan tee niin, mutta meillä se toimii hyvin. Tietysti usein kuukaudesta olen viikon pois työmatkalla, mutta mielestäni tämä kompensoi sitä hyvin, kun otamme kunnolla aikaa yhdessä.
Kotona oleminen muuttuu helposti sellaiseksi, ettei toista huomioi samalla tavalla ja itseensäkään ei panosta yhtä paljon. Meillä nyt on se mahdollisuus, että voidaan käydä ulkona, joten mielellään se käytetään :) Tämä tietysti on omassa kaveripiirissä yleistä, joten ei sitä ehkä sen takia kyseenalaistakaan.
Jostain sysytä kuulostaa äärettömän pinnalliselta parisuhteen suorittamiselta.
Mutta sehän on hyvä asia, ettei sun tarvitse siis omassa parisuhteessa näin toimia. Meille tämä kuitenkin on hyvä juttu ja molemmat siitä pitävät. Se on semmoinen, mitä aina odotetaan innolla ja suunnitellaan yhdessä. Voidaan myös miettiä jotain kivoja yllätyksiä toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutustuimme 5½ vuotta sitten ja yhdessä olemme asuneet jo 4 vuotta, josta 2 vuotta vieraalla paikkakunnalla toisiimme vahvasti tukeutuen uudessa paikassa omaa ystäväpiiriä vasta etsien. Jaamme hyvin samanlaisen elämänrytmin ja arki on mukavaa. Seksiä on ja paljon romantiikkaa eli kaikki tuntuu olevan kohdillaan.
Olemme muutaman vuoden puhuneet hiukan naimisiinmenosta. Täytin juuri 30 ja olisi aika ostaa yhteinen asunto (hän 2 vuotta vanhempi). Se tuntuisi luontevalta tavalta edetä, koska olemme olleet pitkään yhdessä ja rakastamme toisiamme. Mies on kuitenkin nyt jotenkin muuttunut oudoksi sitoutumisen suhteen.
Hän on aina ollut hyvin sitoutumishaluinen (meistä se, joka puskee suhdetta eteenpäin, kun minä jahkailen), mutta nyt puhunut jo vuoden siitä, kuinka meillä on paljon riitoja ja ongelmia. Itse koen, että meillä on hyvin normaalia arkista nahistelua, esim. hänen pelaamisestaan, joka saattaa olla koko illan ajan eikä edes syödä yhdessä, jolloin hermostun. Tai hän suuttuu, koska olen sotkuinen ja jätän vaatteeni isoon läjään sängyn viereen enkä vie niitä pyykkikoriin. Molemmat lupaavat parantaa tapansa ja hetken menee paremmin, mutta sitten palataan vanhoihin tapoihin. Ei nämä kuitenkaan minusta ole mitään maailmaa mullistavia asioita vaan ihan normaaleja parisuhdejuttuja. Hänen mielestään asia pitäisi kuitenkin jotenkin selvittää.
Olen ehdottanut, että menisimme puhumaan pariterapiaan, jos taustalla olisikin jotain isompia asioita. Ei suostu. Itse olen aika kyllästynyt siihen, että toinen on näin pitkän ajan jälkeen epävarma siitä haluaako jakaa loppuelämän kanssani. Itsellä vähän se asenne, etten jaksa odottaa enää kauemmin sitä, että "kelpaan". Kyllähän se itsetuntoa varmaan eniten korpeaa. Emme kumpikaan halua lapsia eli varsinaista aikarajaa ei ole tulossa vastaan, mutta kai hankalinta on se, että olen itse niin valmis sitoutumaan nyt vihdoin ja hän pohtii sitä olemmeko toisillemme sopivat. Olen kyllä ehdottanut sekä eroamista että erilleen muuttoa, mutta mies ei edes kestä ajatusta vaan on hyvin kumpaakin vastaan. Haluaa selvittää nämä asiat, mutta minä en edes tiedä, mitä asioita nyt oikein selvitetään.
Kyllästyttää olla tilanteessa, jossa en ole varma siitä onko toinen nyt tässä jäädäkseen. Ja tästä ollaan puhuttu, mutta todella vähän tunnun saavan irti. Olen asettanut maaliskuussa aikarajan tämän vuoden loppuun, että joko asiat selvitetään lopullisesti tai sitten tapahtuu muutos. Vuodenvaihde kuitenkin lähestyy nopeasti ja oikeastaan mitään ei tässä tapahdu. Ajattelin joulun ja uuden vuoden välissä kosia, mutta se tuntuu aika dramaattiselta tavalta toimia. Ideoita?
EIIIIIIIIIIIIIIIII.
Ap, miksi sä kuvittelet että avioituminen ois joku ratkaisu teidän ongelmiin??
Miksi ihmeessä kuvittelet että avioliitto vähentäisi miehen pelaamista joka on hänelle pakoa arjesta eli parisuhteesta sun kanssa? Avioliittohan tarkoittais miehen mielestä sitä että sinä hyväksyt asioiden nykytilan joten sulla ei ois jatkossa mitään urputusoikeutta miehen pelaamisesta ym. jutuista jotka jo nyt nyppii sua ihan urakalla.
Ei tuossa tilanteessa edes mietitä avioliittoa vaan sitä jatkuuko suhde ylipäätään. Nyt ne valot päähän - et takuulla kosi tuota miestä!!!! Haluat naimisiin ihan väärästä syystä ja jos menet, tulet katumaan sitä katkerasti koska ei mies muutu millään takaisin alkuaikojen ihanuudeksi vaan jatkaa nykyisellä, sua risovalla linjalla maailman tappiin asti.
Olet varmaankin käsittänyt väärin. Me myös pelaamme yhdessä. Pelaaminen ei häiritse minua, ainoastaan jos hän sanoo vaikka vievänsä roskat, mutta on sen sijaan pelannut koko päivän ja roskat ovat edelleen keittiössä haisemassa.
Mies on mielestäni oikein ihana, joten siksi häntä haluan kosia. Ongelma ei ole siinä, etten minä ole tyytyväinen vaan siinä, että hän haluaa suhteelta enemmän, muttei kuitenkaan osaa ilmaista sitä, että miten voisimme korjata hänen kokemiaan epäkohtia. Tarvitsisin siis ennemmin neuvoa siihen, kuinka löytää väylä tälle ihmiselle käsitellä niitä omia tunteitaan.
Mies haluaa suhteelta enemmän, ei kuitenkaan tiedä mitä. Miltä tuntuu olla riittämättömässä suhteessa, odottamassa parempaa? Oletko kosimisen sijaan ehdottanut eroa?
En ole ehdottanut, mutta kysyin kyllä sopivan tilaisuuden tullen, että onko hän miettinyt ja olisiko se ehkä meille sopiva vaihtoehto, vaikka ei tietysti mukava sellainen. Mies tuli jo pelkästä ajatuksesta niin surulliseksi, että se keskustelu oli hyvin hankalaa. Hän käsitti sen niin, että minä haluan erota ja meni ihan paniikkiin. Hän teki hyvin selväksi sen, että ei haluaisi erota ja se ajatus tai siitä puhuminen satuttaa häntä hyvin paljon. Hän on meistä se tunteellisempi osapuoli.
Ilmeisesti miehellesi on tärkeää se, että portti helppoon eroon on auki, mutta ero ei kuitenkaan saa tapahtua sinun aloitteestasi. Miksi tyydyt tuollaiseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa sanoa. On ihan mahdollista, että jos mies on pitkään yrittänyt saada suhdetta pidemmälle ja koko ajan vain tulee sellainen olo kanssasi kuin käsijarru olisi päällä, jossain vaiheessa varmasti alkaa epäilys iskeä siitä, onko suhde hänelle oikea. Minusta se on ihan luonnollista. Jos ei muuten niin vastapuolen jatkuva epäröinti on aika iso turn-off. Alkaahan siitä miettiä, enkö saa sukkia pyörimään tuon toisen jalassa ollenkaan.
Tuota myös olen miettinyt. Nyt joku tuttu jo varmaan tunnistaisi, mutta meillä on siis sopimus siitä, että minä nimenomaan kosin, koska mies on aina ollut todella nopeasti etenevä ja se on ollut minulle hankalaa. Hän on alusta asti ollut todella sitoutunut. Olen miettinyt sitä, että ehkä kosinta on tullut hänelle yllätyksenä. Ei se, että se tapahtuu nyt vaan se, ettei se tapahtunut 2 vuotta sitten.
Ok. Tämä on nyt aika riskiä minun sanoa näin vähien tietojen perusteella, mutta minusta miehesi kuulostaa aidosti hyvältä mieheltä, ja aidosti hyvä mies ansaitsee kunnon sitoutumisen vastapuolelta, koska hän todella satsaa asiaan. Neuvoisin sinua miettimään itseksesi ihan rehellisesti, mikä sinua on jarruttanut. Rehellisesti. Eihän siitä tarvitse kenellekään kertoa. Vastaus ei välttämättä ole sitä, mitä haluaisit sen olevan, mutta totuus on tärkeää, jos haluat ratkaista tilanteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaa sanoa. On ihan mahdollista, että jos mies on pitkään yrittänyt saada suhdetta pidemmälle ja koko ajan vain tulee sellainen olo kanssasi kuin käsijarru olisi päällä, jossain vaiheessa varmasti alkaa epäilys iskeä siitä, onko suhde hänelle oikea. Minusta se on ihan luonnollista. Jos ei muuten niin vastapuolen jatkuva epäröinti on aika iso turn-off. Alkaahan siitä miettiä, enkö saa sukkia pyörimään tuon toisen jalassa ollenkaan.
Tuota myös olen miettinyt. Nyt joku tuttu jo varmaan tunnistaisi, mutta meillä on siis sopimus siitä, että minä nimenomaan kosin, koska mies on aina ollut todella nopeasti etenevä ja se on ollut minulle hankalaa. Hän on alusta asti ollut todella sitoutunut. Olen miettinyt sitä, että ehkä kosinta on tullut hänelle yllätyksenä. Ei se, että se tapahtuu nyt vaan se, ettei se tapahtunut 2 vuotta sitten.
Ok. Tämä on nyt aika riskiä minun sanoa näin vähien tietojen perusteella, mutta minusta miehesi kuulostaa aidosti hyvältä mieheltä, ja aidosti hyvä mies ansaitsee kunnon sitoutumisen vastapuolelta, koska hän todella satsaa asiaan. Neuvoisin sinua miettimään itseksesi ihan rehellisesti, mikä sinua on jarruttanut. Rehellisesti. Eihän siitä tarvitse kenellekään kertoa. Vastaus ei välttämättä ole sitä, mitä haluaisit sen olevan, mutta totuus on tärkeää, jos haluat ratkaista tilanteen.
Kiitos tästä näkökulmasta. Se ainakin oli erilainen kuin mitä useimmat muut tarjosivat ja antoi ajateltavaa.
Ja kiitos kaikille vastanneille, jopa trolleille. Nyt pitää lähteä muihin hommiin, mutta katselen varmaan illalla, jos on tullut lisää vastauksia. Luulen kuitenkin, että sain tästä ketjusta nyt irti sen, mitä siitä voi saada. Tackar.
Olet varmaankin ymmärtänyt väärin. Mieheni on romantikko. Hän haluaa ehdottomasti naimisiin ja sanoo jatkuvasti erilaisia juttuja, kuten "tätä ruokaa haluan meidän häihin" ja "tänne olisi kiva mennä häämatkalla". En selittänyt tätä puolta hänestä.
Ongelma ei ole se haluaako hän naimisiin. Ongelma on, että hänellä on vaikeuksia negatiivisessa tunneilmaisussa (ei pysty kommunikoimaan minkälaisia muutoksia tarvitsisi parisuhteeseen) ja hän ei halua esimerkiksi koittaa pariterapiaa.
Minulle tärkeintä ei ole päästä naimisiin. Olisin varmaan vieläkin sinkku, jos en olisi tavannut miestäni, sillä suhteessa oleminen ei ole minulle tärkeää. Naimisiinmeno on tärkeää miehelleni, joten haluaisin ehdottomasti, että hän kokisi sen tärkeäksi minun kanssani. Ei kai muuten olisi järkeä olla yhdessä, jos omaa tulevaisuuttaan rakentaa myös toisen osapuolen ehdoilla, mutta toinen osapuoli ei ole suhteessa jäädäkseen. Silloin tekisi loppuelämään vaikuttavia valintoja sillä perusteella, että elämässä on henkilö, joka viipyy vierellä ehkä 20% omasta elinajasta.