Lue keskustelun säännöt.
Lauantaiaamu ja elämä tuntuu tyhjältä kun en ole töissä
29.09.2018 |
Olen havahtunut pikkuhiljaa siihen että työ on alkanut määrittämään minua. Olen tosi haastavassa työssä ja arkeeni kuuluu älyllisesti haastavat tilanteet ja keskustelut. Olen aina ajatellut että töissä käydään jotta olisi rahaa viettää ihanaa vapaata perheen kanssa.
Mutta viikonloput ja lomat on alkaneet ahdistaa. En haluaisi tehdä mitään. Miehen kanssa ei keskustella koskaan mitään, hän on pääasiassa hiljaa. Hän haluaisi koko ajan toimintaa, minua ei huvita. Lasten kanssa jaksan leikkiä ja ulkoilla, muttei huvita järjestää mitään isompaa. Tuntuu että kotielämä on turhaa kun en edes halua vastata toisten odotuksiin eikä minunkaan toiveet ikinä toteudu.
Melkein toivon että olisi taas maanantai että olisin tärkeä ja saisin tehdä mitä haluan.
Kommentit (33)
Jos työ ja ammatti määrittelevät ihmisen identiteetistä ja elämästä yli 10%, on ihmisen elämä tyhjää.
Mielenkiintoisin ja haastavinkin työ on aina ihmiselämän moninaisessa kirjossa ja sen mahdollisuuksissa sisällöltään hyvin marginaalinen, elämällä on niin paljon laajemmin ja monipuolisemmin annettavaa, koettavaa ja opittavaa.
Keskity elämänä hankkimiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitäh!! Onko tänään lauantai?! Itselläni on joka päivä lauantai ja muita päiviä en kaipaa.
T: nautiskeleva työtön, elämäntapalomailija
Vierailija kirjoitti:
Olen havahtunut pikkuhiljaa siihen että työ on alkanut määrittämään minua. Olen tosi haastavassa työssä ja arkeeni kuuluu älyllisesti haastavat tilanteet ja keskustelut. ---
Miksi elät muiden kautta? Muiden reaktioiden kautta? Haasteiden suorittamisen kautta?
Älyllistä haastetta saa esimerkiksi kirjallisuudesta. Sitä voi harrastaa leppoisana lauantaiaamuna, vaikka omassa sängyssä.
Selvästi kaipaat sitä vuorovaikutuksen tunnetta joka työssä tulee kun vertaat lähinnä olemista ja ihmisten keskustelun laatua (mies tylsä, lapset puuhakkaat). Jos hukkaa itsensä sosiaalisuuteen, on vaikea taarata taas itseään perheen pariin.
Tärkeää, että et elä vain palautteen ja haasteiden ratkeamisen kautta, vaan läsnäollen hetkessä.
Mitä kuormittavampi työ, sitä helpommin elää roolin kautta ja oma läsnäolon tunne katoaa.
Aloita vaikka lukemalla jotain. Mitä tahansa. Jatka sitten lukemalla aiheesta "tietoinen läsnäolo" (google, löytyy harjoituksiakin heti ensi haulla).
Minä taidan olla outo, kun keksin paljon muutakin tekemistä kuin työ. Aika menee niin nopeasti, että luulin tänään olevan jo sunnuntai.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työ on tärkeintä. Perhe on pepusta.
Ei ristus.
Mulla on samaa. Töissä tunnen itseni taitavaksi ja tuntuu että musta tykätään. Kotona taas tulee tyhjä olo. Mulla on miesystävä, jonka kanssa nähdään harvoin. Lapset usein isällään viikonloppuna. Harrastan kyllä ja luen kirjoja.
Odotan jo maanantaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksistanne.
Minulla ei ole aikaa esim. Lukea kirjoja tms. Vapaa-ajalla. Lapset on vielä pieniä ja jotenkin minulta vaaditaan jatkuvaa sosiaalista osallistumista viikonloppuisin. Ei ole siis aikaa yhdellekään omalle aikuisten ajatukselle ennen kuin he mrnevät nukkunaan.
Moni oli päässyt siihen kiinni, että ei saisi antaa suoriutumisen määrittää itseään. Olen täysin samaa mieleltä, urheiluharrastusta lukuun ottamatatta en elä työn ulkopuolella niin kuin haluaisin. Minusta ei tarvitsisi muuta kuin leikkiä lasten kanssa mutta tuntuu että mies vaatii suorittamaan tätäkin. Joka päivä täytyy tehdä jotain erityistä. Tämän sijasta toivoisin että voisin vaikka lukea kirjaa tai leipoa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos työ ja ammatti määrittelevät ihmisen identiteetistä ja elämästä yli 10%, on ihmisen elämä tyhjää.
Mielenkiintoisin ja haastavinkin työ on aina ihmiselämän moninaisessa kirjossa ja sen mahdollisuuksissa sisällöltään hyvin marginaalinen, elämällä on niin paljon laajemmin ja monipuolisemmin annettavaa, koettavaa ja opittavaa.
Keskity elämänä hankkimiseen.
Ei kai tämä nyt ihan näin mene. toki jos työssä ei ole yhtään älyllistä sisältöä eikä sosiaalisia kontakteja niin sitten. Sanoisin että tällä hetkellä työ on minusta 60%, perhe 30, harrastukset 8%ja ystävät 2% :( ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin ap:tä. Itsellänikin viikonloput ovat helposti ahdistavia. Erityisesti lapset tuppaavat ärsyttämään narsistisine vaateineen ja juttuineen, olkoonkin, että ne ovat tuonikäisille luonnollisia. Voi kun ne olisivat jo 18. Mies taas ei valitettavasti ole kaikilla alueilla yhtä skarppi kuin työkaverit, käy vähän hitaalla. Eli keskustelut eivät ole niin stimuloivia, vaikka hyvä mies onkin.
Anteeksi jo etukäteen, että olin näin rehellinen, varmaan se ärsyttää osaa.
Ai lapsiin keskittyminen olikin se uuvuttava tekijä. Tunnen itsekin miespuolisia, jotka ovat onnellisia päästessään raskaisiin hommiinsa, kunhan pääsee kotia karkuun. Lapsia ei kannattaisi tehdä, jos ei ole valmis elämään heidän kauttaan 18-vuotta elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin ap:tä. Itsellänikin viikonloput ovat helposti ahdistavia. Erityisesti lapset tuppaavat ärsyttämään narsistisine vaateineen ja juttuineen, olkoonkin, että ne ovat tuonikäisille luonnollisia. Voi kun ne olisivat jo 18. Mies taas ei valitettavasti ole kaikilla alueilla yhtä skarppi kuin työkaverit, käy vähän hitaalla. Eli keskustelut eivät ole niin stimuloivia, vaikka hyvä mies onkin.
Anteeksi jo etukäteen, että olin näin rehellinen, varmaan se ärsyttää osaa.
Minä kyllä pidän lapsistani, haluaisin vaan joskus tehdä jotain niin kuin minä haluan. Ja jotain älyllistä sisältöä elämääni. Ja ettei minun kokoajan vaadittaisi toteuttavan muiden näkemyksiä vapaa-ajasta.
Vierailija kirjoitti:
Ai lapsiin keskittyminen olikin se uuvuttava tekijä. Tunnen itsekin miespuolisia, jotka ovat onnellisia päästessään raskaisiin hommiinsa, kunhan pääsee kotia karkuun. Lapsia ei kannattaisi tehdä, jos ei ole valmis elämään heidän kauttaan 18-vuotta elämästään.
Missä näin olen sanonut? Toki se vaikuttaa että minun pitäisi 12 h leikkiä putkeen ja jos en leiki niin joku itkee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että mulla johtuu siitä että töissä on helppo miellyttää toisia ja saada myönteistä palautetta. Kotona ei kukaan kehaise että hyvä kun siivosit ja kylläpä leikit hienosti lasten kanssa.
Harrastuksissakin toivon hyvää palautetta ja unohdan että harrastan itseni vuoksi, en miellyttääkseni toisia. Oppisinpa elämään itselleni, en muille.
Vierailija kirjoitti:
Ai lapsiin keskittyminen olikin se uuvuttava tekijä. Tunnen itsekin miespuolisia, jotka ovat onnellisia päästessään raskaisiin hommiinsa, kunhan pääsee kotia karkuun. Lapsia ei kannattaisi tehdä, jos ei ole valmis elämään heidän kauttaan 18-vuotta elämästään.
Tämä varmaan pitää paikkansa, mutta nyt se on vähän myöhäistä. Monikohan oikeasti tekisi lapsia, jos tiedostaisi miten kuormittavia lapset voivat olla? Tarvitsen työtä palautuakseni lapsiperhearjesta, eikä päinvastoin.
Vierailija kirjoitti:
Uskon että mulla johtuu siitä että töissä on helppo miellyttää toisia ja saada myönteistä palautetta. Kotona ei kukaan kehaise että hyvä kun siivosit ja kylläpä leikit hienosti lasten kanssa.
Harrastuksissakin toivon hyvää palautetta ja unohdan että harrastan itseni vuoksi, en miellyttääkseni toisia. Oppisinpa elämään itselleni, en muille.
Tätä minäkin luulen. Tai no ehkä niin että töissä minulla on auktoriteettia, toiset kunnioittavat minun tietämystäni ja saan päättää asioista. Kotona on täysin toisin. Olen ihan lapanen ja näköjään tossun alla. Mies ei edes henkisesti yritä saada mitään yhteyttä, haluaa toteuttaa vaan omaa suorittamiseen pohjautuvaa visiota hyvästä elämästä. Ap
Onko sulla sisäistä ääntä, joka vaatii sulta kaikkea? Mulla on. Nytkin se sanoo että sun pitää siivota ja olitpa huono tänään harrastuksessa, sun pitäis olla parempi.
Yritän vaihtaa sitä sanoen itselleni että mun ei pidä siivota mutta haluan että on siistiä, joten siksi siivoan. Ja harrastukseen liittyen sanon että sulla meni ihan hyvin mutta keskityit liikaa saamaan positiivista palautetta.. ens kerralla älä yritä miellyttää muita, olet hyvä, osaat kyllä. Ja jos et, voit kehittyä harjoittelulla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin ap:tä. Itsellänikin viikonloput ovat helposti ahdistavia. Erityisesti lapset tuppaavat ärsyttämään narsistisine vaateineen ja juttuineen, olkoonkin, että ne ovat tuonikäisille luonnollisia. Voi kun ne olisivat jo 18. Mies taas ei valitettavasti ole kaikilla alueilla yhtä skarppi kuin työkaverit, käy vähän hitaalla. Eli keskustelut eivät ole niin stimuloivia, vaikka hyvä mies onkin.
Anteeksi jo etukäteen, että olin näin rehellinen, varmaan se ärsyttää osaa.
Itsepä olet pentusi narsistiset pentusi kasvattanut. Peiliin katsomisen paikka?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin ap:tä. Itsellänikin viikonloput ovat helposti ahdistavia. Erityisesti lapset tuppaavat ärsyttämään narsistisine vaateineen ja juttuineen, olkoonkin, että ne ovat tuonikäisille luonnollisia. Voi kun ne olisivat jo 18. Mies taas ei valitettavasti ole kaikilla alueilla yhtä skarppi kuin työkaverit, käy vähän hitaalla. Eli keskustelut eivät ole niin stimuloivia, vaikka hyvä mies onkin.
Anteeksi jo etukäteen, että olin näin rehellinen, varmaan se ärsyttää osaa.
Itsepä olet pentusi narsistiset pentusi kasvattanut. Peiliin katsomisen paikka?
Sanoisin, että tuossa iässä kaikki lapset ovat aika narsistisia (4 ja 6 vuotta). Se on luonnollista. Miksi triggeröidyit?
Etkö voi keksiä myös vapaa-aikaan jotain älyllisesti haastavaa, jos sellaisesta tykkäät?
Ja mitä isompaa pitäisi järjestää lasten kanssa kuin leikkiminen ja ulkoilu? Eikö se tavallinen arki riitä?
Kannattaa olla varovainen ettei hukkaa kokonaan itseään siellä työelämässä. Kuka sinä olet ilman sitä työtä? Jos menetät työn tai viimeistään siinä kohtaa kun jäät eläkkeelle, joudut hukkaan itsesi kanssa.