Millainen on tuttu henkilö, jota et tervehdi ja miksi?

Sukulaiseni ex-mies, jolla nyt on lähestymiskielto tuota naista kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Tätä mäkin olen ihmetellyt. Ei vain mene millään sen piikkiin, että heitä kaikkia vaivaisi jokin kasvosokeus tai etteivät vain muistaisi mua. Ihmeellisesti itse kyllä muistan heidät, vaikka olisi kulunut vuosia ja heidän tyylinsä olisi täysin muuttunut. Kyse siis lähinnä vanhoista koulu- tai työkavereista. Onpahan joitain, joita olen jälkikäteen nähnyt usein ja olen sitten tervehtinyt. Aluksi saattavat tetvehtiä takaisin, mutta jonkin ajan päästä yrittävät olla kuin eivät huomaisikaan ja siitä sitten lopulta päädyn johtopäätökseen, että ehkä en sitten enää tervehdi heitä. Välillä törmäämme edelleen jossain ja sitten siinä vähän kiusallisina ollaan kuin ei muka tunnettaisi toisiamme. Helpompaa olisi minusta ihan vain moikata toista ohimennen kuin tuolla tavalla katsella pitkin seiniä leikkien ettei tiedä toista Siis oikeasti? Miksei voi vain sanoa moi tai vaikka vähän nyökkästä, kun näkee jonkun tutun? En mä jää mitään jutustelemaan. Kunhan tervehdin, että kyllä, muistan sinut, olet olemassa. Kukaan ei ole sitoutunut mihinkään, kyse on vain kohteliaisuudesta. Mun mielessä ihmisestä ei jää kovin hyvää kuvaa, jos ei edes kykene toista tervehtimään.

Olen ihmetellyt samaa. Nopea ja ystävällinen "hei" tai "moi" on helpompi kuin se, että keskittyy välttelemään toista tietoisesti ja angstaamaan ja vielä jälkikäteenkin pohdiskelee asiaa ja muistaa kohtaamisen vuosienkin päästä.

Olen erittäin ujo sekä introverttikin ja kehnohko small talkissa, mutta moikkaan kaikkia naapureita ja tuttuja ihmisiä. Tosin sitten, jos joku oikeasti alkaakin jutella enemmän, niin olen varmaankin hieman hiljainen ja tylsä small talk -kaveri. Yritän jotain kommentoida ja olla hengessä mukana, mutta jännitän tilannetta ja koen itseni kömpelöksi. Mutta en käsitä sitä, mikä "menetys"/uhraus on vain tervehtiä tuttua tai puolituttua ihmistä tai esim. naapuria.

Entisiä koulukavereita, tuttujen tuttuja, lasten koulukavereiden vanhempia.. Tervehdin siis näistäkin ihmisistä osaa mutta paljon jää myös niitä joita en tervehdi vaikka tulevat vastaan. 

Kaikkia ketkä tunnen, tervehdin, ja kaikkia, jotka tervehtivät mua, tunsinpa tai en.

Mun mielestä on niin junttia olla mykkä änkyrä, joka yrittää kertoa jotain olemalla moikkaamatta! Ihan kuin ketään kiinnostais moiset lapselliset mielenosoitukset, joilla vaan tekee itsensä pelleksi.

Vierailija kirjoitti:

Kasvosokeus. Suurimman osan ajasta en edes muista tervehtiä takaisin, koska ainoa mikä päähän mahtuu on "Kuka toi on?". Ehtii kävellä ohi ennen kuin muistaa että pitäis vastata.

Parhaimmillaan en kouluaikana tunnistanut ihmisiä joiden kanssa olin ollut vuosia samalla luokalla. Että ei, ei välttämättä ole kyse käytöstapojen puutteesta. Eikä sitä kannata olettaa - on epäkohteliasta olettaa pahinta, kun hyviäkin selityksiä on.

Toi on kyllä jännä, itselläni myöskin tahtoo olla tuota kasvosokeutta. Eilen viimeksi kun yks työkaveri tuli vastaan, katsoin vaan etukäteen et jotenkin tutun näköinen. Sitten kun tervehti niin hokasin että toihan on toi. Joka arkipäivä jo viiden vuoden ajan ollut tekemisissä😆

Eräs aamu tuli päähänpisto tervehtiä lähikaupan myyjää, joka tuli kadulla vastaan matkalla töihin. Eihän se muutakun mulkaisi oudosti ja minä pöljä kuvittelin että muistaisi minut kun kaupassa kuitenkin useamman kerran käynyt. Tai sitten piti minua jonain stalkkericreepiönä.

Yleensä en tervehdi mieheni kavereita. Ovat viihteellä ollessaan ihan hyviä tyyppejä, mutta silloin tällöin heihin törmätessäni (heidän ollessaan selvinpäin), ovat kuin eivät minua tuntisikaan, joten ei sitten...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanha koulukaveri. Oltiin samalla luokalla vuosi ja tultiin hyvin juttuun. Puoli vuotta myöhemmin kun koulu loppu, hän muutti samaan taloon kanssani. Monesti morjestin pihalla ja ei mitään, hän vain tuijottaa takasin. Kerran kun olin tulossa hissistä pois, hän oli oven takana ja tietenkin tervehdin, kun oltiin melkein naamat vastakkain. Ja ei mitään, tuijottaa vain. Sitten meni hermot, kun mitään en ole hänelle tehnyt (päinvastoin) ja sanoin kovaan ääneen että "No vittu terve, kai sitä voi edes jotain käytöstapoja olla helvetti" ja hän vain painui hissiin. 

En ymmärrä mikä hänelle on tullut, koska koulussa kaikki oli hyvin ja kyllä hänelle apu ja ilmaiset kahvit kelpasi kun tarjosin, kun hänellä ei ollut muka rahaa mukana. 

Enää en tervehdi, pitäköön tunkkinsa

Kasvosokeus?

En oo tuo, kelle vastasit, mutta kai kuulo on sentään tallella?

Vierailija kirjoitti:

Eräs aamu tuli päähänpisto tervehtiä lähikaupan myyjää, joka tuli kadulla vastaan matkalla töihin. Eihän se muutakun mulkaisi oudosti ja minä pöljä kuvittelin että muistaisi minut kun kaupassa kuitenkin useamman kerran käynyt. Tai sitten piti minua jonain stalkkericreepiönä.

Itsekin entisenä lähikaupan myyjänä kammoksun vielä edelleenkin tähän ko. lähikauppaan menemistä, koska tuntuu että en ihan "perus-tavallisena-asiakkaana" pysty siellä asioimaan. Toki minä melkein kaikki vakkariasiakkaat muistan vieläkin, mutta vapaalla ollessani haluan vain olla minä, enkä se "kiva myyjä".