Onko normaalia, että 6v pettyy harrastuksessa

Voi liittyä ikään.

Jos viet sen sellaiseen missä vanhemmat ei ole mukana.

Asetupa lapsesi asemaan. Olet valinnut harrastuksen, joka osoittautuu aivan liian vaativaksi. Tunnet, että pohjatiedot ja -taidot eivät riitä. Lisäksi huomaat, että toiset ovat paljon taitavampia. Olisitko pettynyt?

Niin, mutta tuo oli ihan harjoittelua vasta. Lähinnä mietin, että miten voisin opettaa sietämään pettymyksiä ilman luovuttamista. Ap

Vierailija kirjoitti:

Niin, mutta tuo oli ihan harjoittelua vasta. Lähinnä mietin, että miten voisin opettaa sietämään pettymyksiä ilman luovuttamista. Ap

Kaikista ei ole joukkueurheilijoiksi kuusivuotiaana eikä välttämättä koskaan. Älä tapa lapseltasi liikunnan iloa, vaan etsi laji, joka sopii hänelle.

Itse aloitin samassa tilanteessa lapseni kanssa suunnistusharrastuksen. Lapsesta oli aivan mahtavaa etsiä rasteja yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Niin, mutta tuo oli ihan harjoittelua vasta. Lähinnä mietin, että miten voisin opettaa sietämään pettymyksiä ilman luovuttamista. Ap

Jos itse tiedät / kentän reunalta näit, että ryhmän toiminta oli jollain lailla organisoitua, reilua ja kannustavaa, eikö lapsesi ollut merkittävästi huonompi kuin ne muutkaan, yrittäisin jatkaa tuota futista ’tämän syksyn’ ja vaikka niin, että itse aina seison siellä odottelemassa ja olemassa ’henkisenä hätävarana’ - jos hän nyt vain luovuttaa, voi olla vaara, että hän ryhtyy rakentamaan itsestäään luovuttajaa...

Voitko mennä ennen seuraavaa kertaa hänen kanssaan lähikentälle potkimaan ja juoksentelemaan? Onko mahdollista innostaa häntä vaikkapa katsomalla jotain futispeliä? Onko Ok lahjoa hänet vaikkapa ’käydään 5 kertaa ja sitten saat sellaisen futispaidan(tai mitä siinä harrastuksessa tarvitaankaan?)

- onhan tosi tärkeää tulossa olevan koulun kannalta oppia sietämään pettymyksiä ja sinnikkyyttä...ja on myös paljon helpompi löytää koulusta kavereita jos kavereiksi tulee automaattisesti ne kaikki kun pelaa välkällä futista. - ja ihan kaikissa harrastuksissa se, joka on jo vuoden harrastanut on ainakin aluksi ’edellä’ mutta yritä tehdä näkyväksi ne jutut mitä hän koka kerta taas hienosti oppi ja surutta vähättele toisten taitoja kertomalla, että he ovat pelanneet jo vuoden (tai ehkä jopa 3, täällä päin aloitetaan aikaisin) ja että vuoden päästä hänkin osaa ihan kaiken sen mitä ne ’hyvät’ nyt.

Kyseessä on vielä aika pieni ihminen. Hän tarvitsee tukeasi. Oliko ryhmä hänelle sopiva vai onko hänelle sopivampi ryhmä olemassa?

Ja kysymykseesi ’miten saisi reippautta’ - anna hänen olla sellainen kuin hän on! Hän on hyvä juuri niin, eikä häntä auta lainkaan se, jos vanhemmat paistaa olemaan ’reipas niin kuin naapurin Topi’ - lapsen kuuluu oman perusluonteensa mukaan aina kelvata vanhemmilleen juuri sellaisenaan!

Kyllä se reippaus sieltä sitten onnistumisien, turvallisuuden ja ajan kanssa tulee, kunhan itsetunto pysyy kohdallaan

Siellä oli 3-6v ja nuo aina treeneissä on oltava jonkun aikuisen mukana. Ja jonkun verran oli yhteistä toimintaa aikuinen lapsi tyylillä, alkulämmittely ainakin. Sitten tehtiin jako jossa pienemmät oli omassa joukkueessa ja niillä oli lähes kaikilla vanhempi mukana. Isommat potkivat keskenään, siihen ei mennyt ketään vanhempaa. Ohjaaja ehdotti, että jos vielä jatkamme, voisin mennä lapsen kanssa seuraavalla kerralla siihen pienempien ryhmään pelailemaan. Kuinka ne muut pärjäsi siinä isompien ryhmässä, mutta lapseni ei pärjännyt? Ap

Vierailija kirjoitti:

Siellä oli 3-6v ja nuo aina treeneissä on oltava jonkun aikuisen mukana. Ja jonkun verran oli yhteistä toimintaa aikuinen lapsi tyylillä, alkulämmittely ainakin. Sitten tehtiin jako jossa pienemmät oli omassa joukkueessa ja niillä oli lähes kaikilla vanhempi mukana. Isommat potkivat keskenään, siihen ei mennyt ketään vanhempaa. Ohjaaja ehdotti, että jos vielä jatkamme, voisin mennä lapsen kanssa seuraavalla kerralla siihen pienempien ryhmään pelailemaan. Kuinka ne muut pärjäsi siinä isompien ryhmässä, mutta lapseni ei pärjännyt? Ap

Johtuisiko siitä, että hän oli ensi kertaa paikalla? Tai sitten siitä, että trollailet.

Vierailija kirjoitti:

Siellä oli 3-6v ja nuo aina treeneissä on oltava jonkun aikuisen mukana. Ja jonkun verran oli yhteistä toimintaa aikuinen lapsi tyylillä, alkulämmittely ainakin. Sitten tehtiin jako jossa pienemmät oli omassa joukkueessa ja niillä oli lähes kaikilla vanhempi mukana. Isommat potkivat keskenään, siihen ei mennyt ketään vanhempaa. Ohjaaja ehdotti, että jos vielä jatkamme, voisin mennä lapsen kanssa seuraavalla kerralla siihen pienempien ryhmään pelailemaan. Kuinka ne muut pärjäsi siinä isompien ryhmässä, mutta lapseni ei pärjännyt? Ap

Kyse ei ole välttämättä lapsen pärjäämisestä vaan lapsen valmiudesta.

Menkää ensi kerralla siihen pienten ryhmään ja lapsesi voi hyvin jo seuraavalla kerralla haluta mennä isompien kanssa, varsinkin jos lupaat olla siinä kentän reunalla koko ajan seuraamassa.

Lapsesi on kiintynyt sinuun ja hänellä on ehkä toisii verrattuna myös ollut se etuoikeus että hänen on ollut mahdollisuus viettää paljon aikaa sinun kanssasi, nuo muut ovat ehkä jo ’konkareita’ siinä että he kyllä pärjäävät ja ovat ’isoja’.

Älä tee tästä isoa ongelmaa vaan kuuntele lastasi ja hellästi kannusta häntä ylittämään rajansa ja pärjäämään vähitellen sen treenin ajan ihan vain niitten pelikavereitten kanssa.

Et voi kuitenkaan ensi vuonna sinne koulullaan hänen kanssaan mennä...

Olisiko toiset pojat jotain kommentoineet oman poikasi pelaamisesta? Mun poika halusi lopettaa jalkapallon kun siellä kiusattiin, toiset olivat harrastaneet kauemmin ja olivat sen vuoksi taitavampia, mun poikaa haukuttiin joka virheestä minkä teki ja varsinkin jos peli hävittiin se oli muka poikani syytä (osasivat haukkua sellaisissa tilanteissa että valmentaja tai vanhemmat ei kuulleet)

Onko laji oikeasti lapselle mieleinen? Mun esikoinen oli tosi arka pienenä, mutta kun löytyi laji jota rakastaa niin rohkaistui menemään treeneihin ja uskalsi mukaan vaikka ei tuntenut ryhmästä ketään.

Joo, ja kun tuolla on kuitenkin oltava aikuinen aina koko treenien ajan mukana, niin ei se ole sen kummempaa. Kaikkien muidenkin vanhempi on. Ap

vain kitaransoitto sopii lapselle tuossa iässä harrastukseksi , ensin klassinen kitara ja 10 vuotiaana sähkis

Kuusivuotiaiden jalkapallo on aika usein sitä, että juostaan laumana pallon perässä toisia tönien.

Siinä jäävät jalkoihin toisaalta motorisesti kömpelöt ja toisaalta ne fiksut, jotka kuvittelevat rakentavansa jonkinlaista syöttöpeliä.

Monta oli harrastusta, mitä lapsi ei halunnut jatkaa. Itse valitsi lähes aikuisiässä salin ja jumpat, ja siellä on käynytkin vuosikausia tähän päivään saakka ja vieläkin on innoissaan aina menossa, vaikka töissä olis kiireitä.

Tuonpa näkökulman sellaisen, että lapsen ei tarvitse harrastaa yhtään mitään.

Monen sellaisen lapsen äitinä olen huomannut, kuinka rauhallisia ja menestyneitä aikuisia heistä on kasvanut.

Jos lapsi ei halua, ei halua.

Kuunnelkaa lastanne.

Vierailija kirjoitti:

Tuonpa näkökulman sellaisen, että lapsen ei tarvitse harrastaa yhtään mitään.

Monen sellaisen lapsen äitinä olen huomannut, kuinka rauhallisia ja menestyneitä aikuisia heistä on kasvanut.

Jos lapsi ei halua, ei halua.

Kuunnelkaa lastanne.

Tämäkin on totta.

Tosin harva 6-vuotias (tai edes 8-10v) osaa sanoa että haluaa harrastaa futista/suunnistusta/klarinetin soittoa/partiota - siis ei kerta kaikkeaan ymmärrä mitä nuo jutut on tai mitä se jonkun. Asian harrastaminen oikeasti pitää sisällään.

Ja jos sitten toisena hetkenä kysyy ’haluaisitko mennä partioon’ niin vastaus on ehdoton EI ja toisena hetkenä JOO.

Kuulostaa kuitenkin reiluimmalta antaa lapsen käydä kokeilemassa juttuja ja päättää sitten, miten pitkälle jotain ehkä haluaa jatkaa (ja esim juuri futis on sellainen juttu, missä se ryhmä ja ne (vanhempi)valmentajat jotka omalle kohdalle sattuvat ratkaisevat innostusta aika merkitsevästi.