Mies jätti mut 10 vuoden avioliiton jälkeen. Mä luulin että olimme hyvä pari, onnellisia ja loppuelämän yhdessä. Kysy mitä haluat.

Oliko teillä säännöllistä seksiä? Mun mies uhkasi kanssa löhteä, kun seksin määrä hiipui. Pidimme pitkiä keskusteluja ja saimme parannettua tilannetta. Edelleen yhdesdä, oltu jo 28 vuotta.

Miksi sä _luulit_, että kaikki on hyvin? Vai muuttuiko mies matkan varrella niin paljon? Tai sinä?

Oliko sillä toinen? Onko lapsia?

Jos joskus haluaa palata takaisin ,älä missään nimessä suostu , VOIMIA!

Miten mies ilmoitti asian? Missä olitte silloin?

Vierailija kirjoitti:

Jos joskus haluaa palata takaisin ,älä missään nimessä suostu , VOIMIA!

Tämä! Älä ikinä anna anteeksi, älä koskaan katso taaksesi!

voimia , hae jutteluapua jostakin kerro vaikka tänne palstalle tuntemuksia ,kaikki sun tunteet ovat oikeita kyllä ne sitten myöhemmin selkiää

Vierailija kirjoitti:

Oliko teillä säännöllistä seksiä? Mun mies uhkasi kanssa löhteä, kun seksin määrä hiipui. Pidimme pitkiä keskusteluja ja saimme parannettua tilannetta. Edelleen yhdesdä, oltu jo 28 vuotta.

Vaikeiden raskauksien ja pikkulapsivaiheen aikana seksi oli kieltämättä vähäistä. Haluja oli, mutta väsymys vei voiton. Nyt elettiin uutta vaihetta jossa seksiin olisi ollut kiinnostusta, mutta miehestä oli tullut jotenkin turhautunut, ei tehnyt aloitetta ehkä vuoteen, ja vaikka meillä oli seksiä noin kerran viikossa, se oli aina mun aloitteesta ja enemmänkin sopimuksesta. Hyvältä se kyllä tuntui, uskoakseni kummastakin. Olisin kaivannut läheisyyttä ja hellyyttä ja enemmän spontaania seksiä, mut miehellä oli ehkä jotenkin kaksijakoinen suhtautuminen mun seksuaalisuuteen.

Ehkä jopa alusta saakka, se aiheutti hänessä epävarmuutta ja mustasukkaisuutta, ja passiivisuutta, kun koki että ei minä en halua häntä seksuaalisesti tarpeeksi innokkaasti tai jotain. Vaikka mun varautuneisuus taas johtui enemmänkin siitä että seksiin kasautui paineita, jotka tuntuivat olevan yksin mun vika, vaikka itsekin kaipasin nimenomaan aviomieheni intohimoa ja kosketusta.

Minulle kävi samoin ja ihan puskista tuli ero. Viimeiset vuodet on menneet kahden muksun lähes totaali yksinhuoltajana. Jos jotain exän suunnalta kuuluu se on aina negatiivista esim valittaa että en ole huolehtinut mukamas jostain lasten jutusta vaikkapa läksyistä. Uusi eukko ja lapset ei tuu oikein juttuun. Rahatilanne huononi ja jouduin lopettamaan lasten rakkaita harrastuksia. Lentokoneessa ei olla oltu vuosikausiin. Mutta lapset sain, en kadu.

Mies muuttui viimeisen reilun vuoden aikana todella paljon. Varmaan minäkin, mut eri tavalla. Hänestä tuli kylmempi, minusta rakastuneempi kuin koskaan, kun koin että pääsin itse yli jonkinlaisesta keski-iän kriisistä.

Nyt hän on oudon tunteeton ja rakkauden tunteet hälvenneet. Hänen arvonsa ovat muuttuneet konservatiivisemmiksi ja meillä on ensimmäisen kerran poliittisia erimielisyyksiä. Esim me too -liike ja feminismin nousu ärsyttää häntä selvästikin, ja pitää jonkinlaisena henkisenä johtaja ja isäfiguurina Jordan Petersonia.

Luulin että kaikki oli hyvin koska nautimme toistemme seurasta, olemme olleet toistemme parhaat ja oikeastaan ainoat ystävät. Teemme yhdessä kivoja asioita ja vain 2 viikkoa sitten suunnittelimme vielä kolmatta lasta, mies puhui vauvasta jopa enemmän kuin minä, ja olimme harkinneet myös talon rakennusprojektia.

Ei ole toista(ainakaan vielä). On meillä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Pihtasitko pillua?

Miten on painoindeksi kehittynyt?

Sieltähän tulikin kypsä kommentti.

Olen normaalipainoinen, 167cm ja 62kg, suunnilleen samassa painossa kuin kolmekymppisenä tavatessamme. Suhteen aikana olen ollut kyllä myös hoikempikin, mutta miestä oikeastaan tuntui ärsyttävän mun hoikkuus silloin (54kg)

Pihtaukseen liittyvät asiat kommentoin jo aikaisemmin.

Kumpaa rakastit, ajatusta, että sinulla oli aviomies ja lapsilla isä vai sitä ihmistä jonka hetki sitten tunsit?

Minä en tule saamaan lapsia, koska pyrimme 50/50 huoltajuuteen. Koen tämän lasten kannalta paskoista vaihtoehdoista parhaimmalta, mutta on se silti jotain mitä en ikinä perhettä perustaessani edes ajatellut. Luulin että meidän rakkaus on lujinta mitä maailmasta löytyy, ja että jos se joskus hälvenee, sen eteen tehdään täysillä töitä, koska perhe ja sitoutuminen on tahdon asia.

Vierailija kirjoitti:

Kumpaa rakastit, ajatusta, että sinulla oli aviomies ja lapsilla isä vai sitä ihmistä jonka hetki sitten tunsit?

Sitä ihmistä, koska en olisi muuten ikinä mennyt naimisiin, enkä perustanut perhettä, jollei meillä olisi ollut mielestäni aitoa rakkautta.

Ja joo, olin itsekin kokenut 10 vuoden aikana sen että lakkasin rakastamasta miestäni. Silloin oli aikaa analysoida kaikkea hyvin rationaalisesti. Mutta hän teki silloin kaikkensa suhteemme eteen ja hitaasti mutta varmasti minä rakastuin häneen uudestaan, entistä syvemmin. Ihan kuin olisin uskaltanutkin rakastaa täysillä vasta hänet menetettyäni.

Täytyy mennä heti itseensä kun ero tulee.

Vierailija kirjoitti:

Minulle kävi samoin ja ihan puskista tuli ero. Viimeiset vuodet on menneet kahden muksun lähes totaali yksinhuoltajana. Jos jotain exän suunnalta kuuluu se on aina negatiivista esim valittaa että en ole huolehtinut mukamas jostain lasten jutusta vaikkapa läksyistä. Uusi eukko ja lapset ei tuu oikein juttuun. Rahatilanne huononi ja jouduin lopettamaan lasten rakkaita harrastuksia. Lentokoneessa ei olla oltu vuosikausiin. Mutta lapset sain, en kadu.

Meilläkin on ollut suhde aika vuoristorataa, mutta talous on se juttu, joka saa yrittämään. Ei siis mitään suurempaa draamaa - ei-väkivaltaa, ei-alkoholia, ei-pettämistä, mutta unelmat ja tavoitteet elämälle ovat vaan karanneet kauas toisistaan. 

Minulle kuitenkin on tärkeintä, että lapset voivat elää arkensa mahdollisimman muuttomattomana. 

Vierailija kirjoitti:

Täytyy mennä heti itseensä kun ero tulee.

No se nyt varmaan on väistämätön reaktio kovassa sydänsurussa, mutta ajoitus ehkä yksilöllinen.

Mun on kovin vaikea ”mennä itseeni” asiassa missä yhtäkkiä olen sivustaseuraaja omassa elämässäni ilman äänioikeutta, ja missä tuntuu että missään ei ole mitään järkeä, kaikki mitä olen luullut, on vaan toisen mielestä yhtäkkiä merkityksetöntä, ja on parempi ratkaisu hypätä yksin tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Tiskirätti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpaa rakastit, ajatusta, että sinulla oli aviomies ja lapsilla isä vai sitä ihmistä jonka hetki sitten tunsit?

Sitä ihmistä, koska en olisi muuten ikinä mennyt naimisiin, enkä perustanut perhettä, jollei meillä olisi ollut mielestäni aitoa rakkautta.

Ja joo, olin itsekin kokenut 10 vuoden aikana sen että lakkasin rakastamasta miestäni. Silloin oli aikaa analysoida kaikkea hyvin rationaalisesti. Mutta hän teki silloin kaikkensa suhteemme eteen ja hitaasti mutta varmasti minä rakastuin häneen uudestaan, entistä syvemmin. Ihan kuin olisin uskaltanutkin rakastaa täysillä vasta hänet menetettyäni.

Sittenhän ero on kosto mieheltäsi, hän pelkäsi menettävänsä sinut ja kun sinä rakastuit uudelleen hän tunsi olevansa tarpeeksi niskan päällä hylätäkseen sinut.

Itse sanoisin, että rakastan mutta olen valmis luopumaan jos sinulla on parempi ilman minua. Älä puhu sanalla "yksin" miehet melodramatisoivat yksinäisyyttä ihanteena. Sinun miehesi on epävarma ja loukkaantui kun lakkasit rakastamasta, hän joutui ylittämään itsensä kun halusi sinut ja perheensä takaisin ja nyt vuorostaan haluaa olla se riippumaton - luonteeltaan perusherkkä, ei-niin-älykäs, ei ymmärrä syntyjä syviä ja epävarma, niillä saa aikaan suhdesotkuja kun ei ymmärrä itseään eikä syy-seurauksia.

Voimia! Kommentoit, että vielä pari vk sitten suunnittelitte yhteisiä isoja juttuja. Näin pikaisesti ajateltuna vaikuttaa siltä, että miehelläsi on joku oma kriisi menossa ja yrittää nyt keinolla tai toisella saada muutosta elämään. Harmi vain, että välillä tällaiset suuret ratkaisut voivat alkaa kaduttaa, jos ne tehdään kovin kevein perustein tai nopeasti. Kirjoittamasi perusteella sinusta saa hyvän ihmisen kuvan, järkevän, rakastavan ja huolehtivan vaikutelman. Yritä olla syyttämättä itseäsi. Tsemppiä joka tapauksessa!