Millaista on olla yh äiti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan niillä helpompaa joilla ei ole rahasta niin tiukkaa.

Raha auttaa kummasti ja sillä saa apuakin.

Moni yh-äiti on taloudellisesti tiukilla.

Ainakin alle neljän tonnin bruttopalkalla ja ilman sosiaalisia verkostoja on tiukilla. Sosiaaliset ja erittäin varakkaat saattavat olla tyytyväisempiä. Yksinäisyys on itselleni ongelmista ehkä se pahin. Sekä toivottomuus, kun tiedän, että saan olla lopun ikäni yksin, ilman elämänkumppania.

Eikö lapsesi kasva ja muuta pois?

Yli viisikymppisenä olen sitten jo toivottoman vanha mihinkään. Olen menettänyt toivoni siltä osin jo nyt nuorempana. Ikiselibaatti ja yksinäinen vanhuus edessä, ei kivaa. :/

Et herätä minussakaan, ex-yh:ssa mitään sympatiaa, kun olet tuollainen rutiseva vässykkä.

Mulla ei herää sympatiaa lyödyn ihmisen lyöminen. Ihmekään et ihmiset ei uskalla hakea apua ku vastaanotto on tollanen.

Vierailija kirjoitti:

Mä en kans ymmärrä, että kuka yh-äitejä halveksii? Tai sitten olen ollut niin naiivi, etten ole tajunnut.

Ei se ole ainoa tapa määritellä minua. Olen pätevä työssäni ja monessa mukana, olen paljon muutakin kuin äiti tai eronnut joskus vuosia sitten.

Kun miettii kuinka paljon eronneita yleensä on, täytyy hämmästellä, jos se nykyään vielä määrittelee ihmistä jotenkin ”huonoksi”? Missähän porukoissa tällaisia käsityksiä oikein liikkuu..?

Kukaan mieskään, jonka kanssa olen tapaillut tai seurustellut ei ole maininnut mitään äitiydestäni. Onhan heillä itselläänkin lapsia! Suhde on kaatunut johonkin muuhun, toki ajanpuute vaikuttaa - eli lapset ja yksinhuoltajuus vaikuttavat välillisesti. Mutta ei siten, että olisin vähemmän arvokas ihmisenä. Ihmeellinen ajatusmaailma joillakin.

Mietin ihan samaa kuin tämä kirjoittaja. En tunnista tuollaisesta katkeruudesta itseäni, sillä koen että elämäni on hyvää ja onnellista lapsen kanssa juuri nyt kahdestaan. Ehkä on kyse elämänasenteestakin.

Toki tiedostan sen, että minulla on onnekseni todella hyvät tukiverkot sukulaisista ja vanhemmistani, joten pääsen harrastamaan ja saan satunnaisesti omaa aikaa, jos lapselle löytyy hoitaja. Minulla on hyvä ja mielenkiintoinen työ, ja tapailen ihanaa miestä. Tässä vaiheessa en kaipaa suhteelta mitään uusperhesäätöjä ja arjen sählinkiä, vaan on upeaa saada ns. aina parhaat päältä.

Tietysti joskus myös ikävät, ehkä kateelliset fiilikset ovat käväisseet mielessäni, mutta se lie aivan inhimillistä. Mitä olen vierestä seurannut, niin ei niissä ydinperheissäkään kaikki aina suju tasavertaisen sujuvasti, ja hankaluuksia liittyy kaikkiin perhemuotoihin.

Ehkä neuvona kaikille ihmisille voisi olla, että keskittyy siihen omaan elämään ja siihen, mikä siinä on hyvin :).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisin tiennyt lasta tehdessäni tulevani joskus (mies lähti kun lapsi oli 1v2kk), niin en olisi IKINÄ tehnyt lasta, tai olisin mieluummin kuollut kuin suostunut.

Eli AIVAN HIRVEETÄ! Joka pennin saa laskea, mihinkään ei ole varaa ja vaikka olisikin niin ei pääse eikä ehdi. Ihan kuin olisi vankilassa jossa vielä kaiken lisäksi pitää maksaa kaikesta. Linnassa sentään saa kaiken ilmaiseksi. Koko maailma tuntuu hyökkivän joka suunnasta kimppuun. Jos asuisin korkeammalla niin varmaan hyppäisin parvekkeelta. Nyt kun aidan päältä hyppää niin käsi tai jalka varmaan katkeaa, jonka jälkeen on entistä v-mäisempää.

Mä niin peesaan tätä! Tuntuu kun olisi vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Ei pääse ikinä yhtään mihinkään tuulettumaan. Kodin ja uhmaikäisen terrorin vankina. Tämä on helvettiä. Viimeksi eilen mietin parvekkeelta hyppäämistä. Asun kolmannessa kerroksessa eli jos kuolema ei kuittaa niin pääsisi ainakin teholle lepäämään tuosta lapsesta!

Nyt minäkin muistan tuon tunteen. Itse toivoin lähinnä, että menisi jalka poikki ja joutuisin sairaalaan ja joku pitäisi huolta minusta vähän aikaa. Sittemmin kyllä jouduin sairaalaan muista syistä, leikkaukseen ja koko ajan oli toive, että pääsisi takaisin kotiin lapsen luokse.

Ei vit## sentään kirjoitti:

Siis ihanko tosi? Oma aika puuttuu? Miksi teitte lapsia? Se on aikuisen oma valinta. Se ei koskaan ollut sen lapsi-paran valinta.

Eikö raha riitä? Teitkö itse lapsen ilman mitään laskelmia? Lapsesikin tulee kärsimään sinun valinnastasi. Jos kuitenkin teit lapsen hyviin puitteisiin ja esim.sairastuit vakavasti, olen kovin pahoillani. Se on traagista ja kärsit varmasti. Lapsesi tulee kuitenkin myöhemmin ymmärtämään taistelusi.

Miehiin ei riitä aikaa? Ehkä ihan hyvä vaan. Päättäisit varmaan tehdä uuden muksun omaksi rasitteeksesi, koska seuraava oon aina "se oikea".

Mikäs häntä vaivaa?

Tässäkin huomaa miten vaikeaa ihmisten on kestää toisten negatiivisia tunteita. Onhan se ikävää, jos koko elämä marinoituu kurjuudessa, mutta onko se syy moittia ihmistä, joka kokee niin? Tätä lukiessani en ihmettele miksi esimerkiksi yksinhuoltajat eivät kauheasti puhu siitä, että on vaikeaa saati pyydä apua siihen.

Ja halveksujia löytyy niin korkeakoulutetuista kuin kodinhengettäristä. Kiva, etteivät kaikki näe asiaa niin, mutta lukekaa aluksi vaikka tämä ketju. Se harvemmin on avointa, vaan siellä rivien välissä, jossa "suvaitaan" erilaisia ratkaisuja ja samalla ihmetellään miksi ihmiset eroavat niin helposti tai päivitellään isoja tukia, jotka saadaan "tehtailemalla lapsia eri miehille elätettäviksi".

Kolmen pojan totaaliyh:na voisin kirjoittaa kirjan, mutta ketjussa paljon hyviä kommentteja.

- yksin. Aina yksin. Kaikessa Tuntuu jotenkin absurdilta kun puhutaan "vanhemmista ; mun lapsillani on vain äiti. Isä omasta tahdostaan asuu ulkomailla ja tapaa lapsiaan joitain kertoja vuodessa.

- raha. Minimielareilla ei paljon juhlita saari lapsia kasvateta. Isän tulot yli 4000 /kk, mun 2200. Onnistui niissä(kin) huijaamaan.

- uudet suhteet. Varmaan joillain onnistuu, mulla ei. Ekat vuodet olin niin loppu ja sen jälkeen olenkin ollut "ihmisroskaa".

-ASENTEET. MIKÄ SIINÄ ON ETTÄ LAPSENSA JÄTTÄNYT MIES ON OIKEIN HYVÄÄ KAMAA SINKKUMARKKINOILLA (eksäni vaihtoi 10 v nuorempaan lapsettomaan) ??? Nainen taas pelkkää jätettä niin yhteiskunnan, miesten kuin mediankin silmissä.

Summa summarum: jos olisin tiennyt, en olisi IKINÄ tehnyt yhtäkään lasta.

T. 41 v lapset 15, 13, 11 . Ero 11 v sitten raskaana ollessa. Muutama suhdeviritys tänä aikana. Tutut varmaan tunnistaa mutta aivan sama 😁

Vierailija kirjoitti:

Kolmen pojan totaaliyh:na voisin kirjoittaa kirjan, mutta ketjussa paljon hyviä kommentteja.

- yksin. Aina yksin. Kaikessa Tuntuu jotenkin absurdilta kun puhutaan "vanhemmista ; mun lapsillani on vain äiti. Isä omasta tahdostaan asuu ulkomailla ja tapaa lapsiaan joitain kertoja vuodessa.

- raha. Minimielareilla ei paljon juhlita saari lapsia kasvateta. Isän tulot yli 4000 /kk, mun 2200. Onnistui niissä(kin) huijaamaan.

- uudet suhteet. Varmaan joillain onnistuu, mulla ei. Ekat vuodet olin niin loppu ja sen jälkeen olenkin ollut "ihmisroskaa".

-ASENTEET. MIKÄ SIINÄ ON ETTÄ LAPSENSA JÄTTÄNYT MIES ON OIKEIN HYVÄÄ KAMAA SINKKUMARKKINOILLA (eksäni vaihtoi 10 v nuorempaan lapsettomaan) ??? Nainen taas pelkkää jätettä niin yhteiskunnan, miesten kuin mediankin silmissä.

Summa summarum: jos olisin tiennyt, en olisi IKINÄ tehnyt yhtäkään lasta.

T. 41 v lapset 15, 13, 11 . Ero 11 v sitten raskaana ollessa. Muutama suhdeviritys tänä aikana. Tutut varmaan tunnistaa mutta aivan sama 😁

Höpöhöpö. Tiedän, että liikkeellä on idiootteja, mutta älä nyt itse puhu itsestäsi noin.

Sitä, että kaiken saa hoitaa yksin mutta yksin ei pääse edes paskalle ja jos laitat oven lukkoon niin heti joku koputtelee, "ääiitiii, ootsää pissillä vai kakalla". Lapset 10v, 8v ja 5v, yksinhuoltajana ollut 5 vuotta. Käytännössä myös avioliiton aikana hoidin kaiken yksin, joten nyt on yksi suu vähemmän ruokittavana kun isukki lähti vieraan eukon matkaan. Eikä halua tavata lapsiaan kuin pari kertaa kuukaudessa.

Rahallisesti pärjään hyvin vaikka olen työtön, paremmin kuin avioliiton aikana, kun ex ei osallistunut perheen elatukseen, nyt saan edes elarit kelalta. Ja koska olen tottunut hoitamaan kaiken yksin ja omat tukijoukot on, niin pärjään kyllä muutenkin, vaikka yksi lapsista on adhd.

Parisuhdetta tuskin tulee löytymään kun ei aika ja jaksaminen riitä enää mihinkään ylimääräiseen, harvoin on omaa aikaa. Ja silloin kun on, se aika menee ihan vaan akkujen latailuun; sohva ja telkkari.

Enkä kyllä ottaisikaan mitä tahansa hamppia meille riesaksi, saan itse päättää meidän säännöt ja mitä syödään. Jos joku mies elämääni kävelee tätä arkea jakamaan, niin saa kyllä olla ihan helmien helmi. Viihdyn yksinkin.

Käsitykseni yksinhuoltajuudesta muuttui täysin, kun osui omalle kohdalleni. Myönnetään että yh-sanassa on ollut se ikävä kaiku/leima, jonka yhteiskunta on antanut. Se on kuin leimasimen otsassa : Epäonnistunut.

Nyt pari vuotta kaikkea yksin pyörittäneenä voin sanoa, että arvostan yh-äitejä suuresti. Oman kokemukseni kautta olen voinut todeta, että hatun nosto teille yh:t. Olin itse alkuun niin ahdistunut ja peloissani, että ajattelin etten tästä selviä. Se on kumma miten niitä piileviä kykyjä ja voimavaroja sitten jostain löytyy. Monet itkut puhelimessa äidille itkin ahdistustani. Mies siis käytännössä hylkäsi meidät kaikki kertaheitolla, mutta parempi näin, ettei saanut vahinkoa enempää aikaan elämässämme.

Erosta selvittyäni elin elämäni parasta aikaa lapseni kanssa. Olin takuulla parempi äiti pienelle pojalleni. Minusta oli kiva käydäpojan kanssa  Lintsillä, Korkeasaaressa, Lomaliiton lomilla - mihin nyt rahat rittivät. Taloudellisesti aika oli rankkaa, mutta se oli jo ennen eroakin. Kukaan ei ainakaan ottanut niitä vähiä rahojani väkisin. Yksi asia, mitä aikoinaan kaipasin oli se, ettei ollut ketään jakamaan niitä riemun tunteita, kun elämässämme joku asia onnistui. Äitini oli oikeastaan ainoa, joka oli kyllin läheinen. Hänkin kuoli ennen pojan murrosikää. Minullahan ei  tällaista ollut siis ennen eroakaan, exä oli jopa mustasukkainen pojalle :(

Murrosiästäkin selvittiin, vaikka joskus pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuisi. Ja kun niitä läheisiä ei asunut kovin lähellä, olin todella yksin. Jouduin tekemään vaikeita päätöksiä,  onneksi sain palautettakin pojalta, että olin tehnyt oikein.

Kyllähän yksinhuoltajia netissä mollataan, mutta minä pyrin jättämään ne kirjoitukset lukematta. Eivät  nämä ihmiset tiedä, mitä kukakin on saanut kokea. Itse tiedämme ja tunnemme elämämme!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan niillä helpompaa joilla ei ole rahasta niin tiukkaa.

Raha auttaa kummasti ja sillä saa apuakin.

Moni yh-äiti on taloudellisesti tiukilla.

Ainakin alle neljän tonnin bruttopalkalla ja ilman sosiaalisia verkostoja on tiukilla. Sosiaaliset ja erittäin varakkaat saattavat olla tyytyväisempiä. Yksinäisyys on itselleni ongelmista ehkä se pahin. Sekä toivottomuus, kun tiedän, että saan olla lopun ikäni yksin, ilman elämänkumppania.

Eikö lapsesi kasva ja muuta pois?

Yli viisikymppisenä olen sitten jo toivottoman vanha mihinkään. Olen menettänyt toivoni siltä osin jo nyt nuorempana. Ikiselibaatti ja yksinäinen vanhuus edessä, ei kivaa. :/

Et herätä minussakaan, ex-yh:ssa mitään sympatiaa, kun olet tuollainen rutiseva vässykkä.

Mulla ei herää sympatiaa lyödyn ihmisen lyöminen. Ihmekään et ihmiset ei uskalla hakea apua ku vastaanotto on tollanen.

Tää ihminen tuntui lyövän itse itseään ja kerjäävän päänsilitystä, tekemättä itse mitään.

Hyvä olla. lapsen isä ei paljoa tekemisissä. Helppoa elää ilman perhehelvettiä:)