Lue keskustelun säännöt.
Millaista on olla yh äiti?
21.09.2018 |
Eli haluaisin kuulla kokemuksia yh äideiltä. Hyvät ja huonot puolet, minkä ikäisen/ikäisten lasten yh ja näkeekö lapsi/lapset isäänsä miten?
Kommentit (72)
Paskinta mitä voi elämässä tapahtua, ainainen raha-pula, oman ajan ja hellyyden puute. Vankila, jossa tuomio 18 vuotta, enemmän kuin elinkautinen. Olet roskaa muille, teet aamusta iltaan ja olet silti paska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ihanko tosi? Oma aika puuttuu? Miksi teitte lapsia? Se on aikuisen oma valinta. Se ei koskaan ollut sen lapsi-paran valinta.
Eikö raha riitä? Teitkö itse lapsen ilman mitään laskelmia? Lapsesikin tulee kärsimään sinun valinnastasi. Jos kuitenkin teit lapsen hyviin puitteisiin ja esim.sairastuit vakavasti, olen kovin pahoillani. Se on traagista ja kärsit varmasti. Lapsesi tulee kuitenkin myöhemmin ymmärtämään taistelusi.
Miehiin ei riitä aikaa? Ehkä ihan hyvä vaan. Päättäisit varmaan tehdä uuden muksun omaksi rasitteeksesi, koska seuraava oon aina "se oikea".
Jokaisen oma kokemus on aito. Älkää nokitelko, vähätelkö tai verratko. Yksillä on hienoa, toisilla vaikeampaa, kolmansilla sietämätöntä. Jokaisella on oma aito tarinansa.
Olen yh-äidin lapsi. Meitä oli kaksi lasta, isä lähti kun olin itse 6 kk vanha. Rahaa meidän perheessä oli kohtalaisesti aina, mutta monessa kohtaa äidin jaksamisen rajat tulivat vastaan. Me lapset opimme jotenkin välttämään rajalle menemistä, opimme tosi varovaisiksi ettei perheen ainoa aikuinen menisi rikki, ja se rassaa vielä näin 40 vuoden iässäkin. Toinen meistä lapsista meni duunariperheestämme erinomaisilla arvosanoilla yliopistoon ja tekee töitä opettajana. Minä taas olen kärsinyt mt-ongelmista 12-vuotiaasta asti erittäin pahan koulukiusaamisen seurauksena, kotona kun ei oppinut minkäänlaisia puolustuskeinoja tai omia rajoja. Olen pahemman luokan alisuoriutuja: äo on 135 mutta teen matalapalkkatöitä pahojen sosiaalisten pelkojen vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisen oma kokemus on aito. Älkää nokitelko, vähätelkö tai verratko. Yksillä on hienoa, toisilla vaikeampaa, kolmansilla sietämätöntä. Jokaisella on oma aito tarinansa.
Olen yh-äidin lapsi. Meitä oli kaksi lasta, isä lähti kun olin itse 6 kk vanha. Rahaa meidän perheessä oli kohtalaisesti aina, mutta monessa kohtaa äidin jaksamisen rajat tulivat vastaan. Me lapset opimme jotenkin välttämään rajalle menemistä, opimme tosi varovaisiksi ettei perheen ainoa aikuinen menisi rikki, ja se rassaa vielä näin 40 vuoden iässäkin. Toinen meistä lapsista meni duunariperheestämme erinomaisilla arvosanoilla yliopistoon ja tekee töitä opettajana. Minä taas olen kärsinyt mt-ongelmista 12-vuotiaasta asti erittäin pahan koulukiusaamisen seurauksena, kotona kun ei oppinut minkäänlaisia puolustuskeinoja tai omia rajoja. Olen pahemman luokan alisuoriutuja: äo on 135 mutta teen matalapalkkatöitä pahojen sosiaalisten pelkojen vuoksi.
Tämän huomaan, en pysty naisena olemaan auktoriteetti, olen liian lempeä ja välillä poissaoleva koska en voi suorittaa 24/7. En osaa patistaa tarpeeksi. En myöskään ehkä anna vahvan ihmisen esimerkkiä... epäonnistuuko lapseni koaka en osaa vaatia tai osaa olla liian tiukka?
Vierailija kirjoitti:
Raskasta, yksinäistä, kaikki suhteet kaatuu lapseen, rahallisesti tiukkaa.
Suhde saakin kaatua, jos lapsi ei mahdu siihen.
Minulla oli tämä motto, ja löysin hyvän miehen.
Yh-vuodet olivat nuoruuden poikamiestyttövuosia. Kun ei ollut laman aikana työtä, kaverit missä lie tahoillaan ja muutto pois kotikulmilta, äitiys antoi elämälle raamit ja tarkoituksen. Minulle oli tärkeää saada oma koti ja ns. normaali elämä. Tavatessani nykyisen mieheni olin jo alkanut väsyä yksin oloon, lapsikin meni kouluun ja isoin rutistus oli takanapäin. Jokunen miessuhde tuli ja meni sitä ennen (ja saikin mennä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan niillä helpompaa joilla ei ole rahasta niin tiukkaa.
Raha auttaa kummasti ja sillä saa apuakin.
Moni yh-äiti on taloudellisesti tiukilla.Ainakin alle neljän tonnin bruttopalkalla ja ilman sosiaalisia verkostoja on tiukilla. Sosiaaliset ja erittäin varakkaat saattavat olla tyytyväisempiä. Yksinäisyys on itselleni ongelmista ehkä se pahin. Sekä toivottomuus, kun tiedän, että saan olla lopun ikäni yksin, ilman elämänkumppania.
Eikö lapsesi kasva ja muuta pois?
Vierailija kirjoitti:
Jos olisin tiennyt lasta tehdessäni tulevani joskus (mies lähti kun lapsi oli 1v2kk), niin en olisi IKINÄ tehnyt lasta, tai olisin mieluummin kuollut kuin suostunut.
Eli AIVAN HIRVEETÄ! Joka pennin saa laskea, mihinkään ei ole varaa ja vaikka olisikin niin ei pääse eikä ehdi. Ihan kuin olisi vankilassa jossa vielä kaiken lisäksi pitää maksaa kaikesta. Linnassa sentään saa kaiken ilmaiseksi. Koko maailma tuntuu hyökkivän joka suunnasta kimppuun. Jos asuisin korkeammalla niin varmaan hyppäisin parvekkeelta. Nyt kun aidan päältä hyppää niin käsi tai jalka varmaan katkeaa, jonka jälkeen on entistä v-mäisempää.
Kuulostaa huolestuttavalta. Hae äkkiä apua jostain. Neuvolasta vaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle yksinhuoltajuus on valtava helpotus entiseen, enkä kaipaa parisuhdetta. Ainoa ikävä puoli on nyt kun lapset on teinejä, että talous on tiukilla. Nettopalkkani on 2000 euroa, ja kaikki menee eikä meinaa riittää. Itse en koe huonommuutta päinvastoin, selviän yksin siitä minkä muut tekee kahdestaan. Ainoa paikka missä minua katsottiin alaspäin oli eräs seurakunta, jossa kävin vähän aikaa. Onneksi tajusin lähteä.
Ei tämä yh -äidin rooli poikkea paljoa siitä, kun olin vielä lasten isän kanssa yhdessä. Vastuu oli oikeastaan yksin minulla kaiken suhteen. Ei isällä riittänyt kiinnostus lasten tai minun kanssa oloon. Taloudellisesti pärjään paremmin, sillä minulla on vain omat kuluni. Avioliiton aikana omakotitalomme ja miehen auto vei kaikki rahani.
Pärjään hyvin. Lapset kaikki teinejä ja isää eivät tapaa. Isä muuttanutkin useamman sadan kilometrin päähän. En halua exäni kanssa olla missään tekemisissä. Lapset toki saavat tavata ja soitella. Isä vain ei ole mitään tapaamisia sopinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos olisin tiennyt lasta tehdessäni tulevani joskus (mies lähti kun lapsi oli 1v2kk), niin en olisi IKINÄ tehnyt lasta, tai olisin mieluummin kuollut kuin suostunut.
Eli AIVAN HIRVEETÄ! Joka pennin saa laskea, mihinkään ei ole varaa ja vaikka olisikin niin ei pääse eikä ehdi. Ihan kuin olisi vankilassa jossa vielä kaiken lisäksi pitää maksaa kaikesta. Linnassa sentään saa kaiken ilmaiseksi. Koko maailma tuntuu hyökkivän joka suunnasta kimppuun. Jos asuisin korkeammalla niin varmaan hyppäisin parvekkeelta. Nyt kun aidan päältä hyppää niin käsi tai jalka varmaan katkeaa, jonka jälkeen on entistä v-mäisempää.
Mä niin peesaan tätä! Tuntuu kun olisi vankilassa, jossa on näkymättömät kalterit. Ei pääse ikinä yhtään mihinkään tuulettumaan. Kodin ja uhmaikäisen terrorin vankina. Tämä on helvettiä. Viimeksi eilen mietin parvekkeelta hyppäämistä. Asun kolmannessa kerroksessa eli jos kuolema ei kuittaa niin pääsisi ainakin teholle lepäämään tuosta lapsesta!
Olet itse se uhmaikäinen. Hae ihmeessä apua itsellesi, niin lapsikin hyötyy! Eikö sulla ole mitään turvaverkkoja? Isovanhemmat? Mll?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan niillä helpompaa joilla ei ole rahasta niin tiukkaa.
Raha auttaa kummasti ja sillä saa apuakin.
Moni yh-äiti on taloudellisesti tiukilla.Ainakin alle neljän tonnin bruttopalkalla ja ilman sosiaalisia verkostoja on tiukilla. Sosiaaliset ja erittäin varakkaat saattavat olla tyytyväisempiä. Yksinäisyys on itselleni ongelmista ehkä se pahin. Sekä toivottomuus, kun tiedän, että saan olla lopun ikäni yksin, ilman elämänkumppania.
Eikö lapsesi kasva ja muuta pois?
Yli viisikymppisenä olen sitten jo toivottoman vanha mihinkään. Olen menettänyt toivoni siltä osin jo nyt nuorempana. Ikiselibaatti ja yksinäinen vanhuus edessä, ei kivaa. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Paskinta mitä voi elämässä tapahtua, ainainen raha-pula, oman ajan ja hellyyden puute. Vankila, jossa tuomio 18 vuotta, enemmän kuin elinkautinen. Olet roskaa muille, teet aamusta iltaan ja olet silti paska.
Ruikuttaako täällä yksi ja sama epäkypsä ihminen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokaisen oma kokemus on aito. Älkää nokitelko, vähätelkö tai verratko. Yksillä on hienoa, toisilla vaikeampaa, kolmansilla sietämätöntä. Jokaisella on oma aito tarinansa.
Olen yh-äidin lapsi. Meitä oli kaksi lasta, isä lähti kun olin itse 6 kk vanha. Rahaa meidän perheessä oli kohtalaisesti aina, mutta monessa kohtaa äidin jaksamisen rajat tulivat vastaan. Me lapset opimme jotenkin välttämään rajalle menemistä, opimme tosi varovaisiksi ettei perheen ainoa aikuinen menisi rikki, ja se rassaa vielä näin 40 vuoden iässäkin. Toinen meistä lapsista meni duunariperheestämme erinomaisilla arvosanoilla yliopistoon ja tekee töitä opettajana. Minä taas olen kärsinyt mt-ongelmista 12-vuotiaasta asti erittäin pahan koulukiusaamisen seurauksena, kotona kun ei oppinut minkäänlaisia puolustuskeinoja tai omia rajoja. Olen pahemman luokan alisuoriutuja: äo on 135 mutta teen matalapalkkatöitä pahojen sosiaalisten pelkojen vuoksi.
Tämän huomaan, en pysty naisena olemaan auktoriteetti, olen liian lempeä ja välillä poissaoleva koska en voi suorittaa 24/7. En osaa patistaa tarpeeksi. En myöskään ehkä anna vahvan ihmisen esimerkkiä... epäonnistuuko lapseni koaka en osaa vaatia tai osaa olla liian tiukka?
Voin kertoa vain omista kokemuksistani (olen siis ko. kommentin kirjoittaja): minulle suurimmat ongelmat syntyivät siitä että äitini ei kestänyt minun tunteitani. Päädyin kokemaan että kaikki pikkupojan ikävät tunteet (suru, kiukku, ikävä) olivat jotenkin vääriä tai kiellettyjä tai suorastaan epätodellisia. Nyt olen nelikymppisenä terapiassa näiden suhteen. Kolmekymmentä vuotta koulukiusaamisen jälkeen olen itse ensimmäinen ihminen joka sanoo sanat: minua ei olisi saanut kiusata, kukaan, koskaan. Kun minua kiusattiin koulussa, kukaan ei suojellut minua eikä kukaan ilmaissut että minun tunteillani on merkitystä. Oletus oli vain että minun pitää mennä joka päivä takaisin kouluun riippumatta siitä minulle mitä siellä tehdään, vaikka kiusaamisen takia päädyin itsemuurha-ajatuksiin 12-vuotiaana.
Oman kokemukseni ja terapeutin antamien kotitehtävien perusteella väittäisin että lapsi tarvitsee vielä enemmän terveen tunneviestinnän tukea kuin vaatimuksia: kun lapsi kiukuttelee, pitää hyväksyä se että nyt häntä ottaa päähän. Tämä on eri asia kuin se että antaisit periksi kaikissa tilanteissa. Esim. käytökselle on hyvä olla hyvien tapojen mukaiset rajat, joita voi aina perustella sillä että näin kuuluu tehdä vaikka itsestä tuntuukin nyt ikävältä.
Paha tilanne on jos lapselle annetaan "ehdollista rakkautta": jos lapsi on "hyvä" vain jos hän tekee teon X tai käyttäytyy tavalla Y. Lapselle pitäisi (terapeuttini oppien mukaan) opettaa että hän on lähtökohtaisesti tosi hyvä tyyppi, ja jos hän hölmöilee, kertoa hänelle että hän itse on hyvä tyyppi mutta hän on nyt tehnyt yhdne hölmön teon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan niillä helpompaa joilla ei ole rahasta niin tiukkaa.
Raha auttaa kummasti ja sillä saa apuakin.
Moni yh-äiti on taloudellisesti tiukilla.Ainakin alle neljän tonnin bruttopalkalla ja ilman sosiaalisia verkostoja on tiukilla. Sosiaaliset ja erittäin varakkaat saattavat olla tyytyväisempiä. Yksinäisyys on itselleni ongelmista ehkä se pahin. Sekä toivottomuus, kun tiedän, että saan olla lopun ikäni yksin, ilman elämänkumppania.
Eikö lapsesi kasva ja muuta pois?
Yli viisikymppisenä olen sitten jo toivottoman vanha mihinkään. Olen menettänyt toivoni siltä osin jo nyt nuorempana. Ikiselibaatti ja yksinäinen vanhuus edessä, ei kivaa. :/
Et herätä minussakaan, ex-yh:ssa mitään sympatiaa, kun olet tuollainen rutiseva vässykkä.
Vierailija kirjoitti:
Jos olisin tiennyt lasta tehdessäni tulevani joskus (mies lähti kun lapsi oli 1v2kk), niin en olisi IKINÄ tehnyt lasta, tai olisin mieluummin kuollut kuin suostunut.
Eli AIVAN HIRVEETÄ! Joka pennin saa laskea, mihinkään ei ole varaa ja vaikka olisikin niin ei pääse eikä ehdi. Ihan kuin olisi vankilassa jossa vielä kaiken lisäksi pitää maksaa kaikesta. Linnassa sentään saa kaiken ilmaiseksi. Koko maailma tuntuu hyökkivän joka suunnasta kimppuun. Jos asuisin korkeammalla niin varmaan hyppäisin parvekkeelta. Nyt kun aidan päältä hyppää niin käsi tai jalka varmaan katkeaa, jonka jälkeen on entistä v-mäisempää.
Minä (myös yh) olen joskus lukenut neuvon vauvakuumeisille: mieti, rakastaisitko lasta myös ainoana vanhempana. Puolisohan voi vaikka kuollakin. Lapsi ei ole sama kuin parisuhde tai sen kesto.
Kun lapsi oli pieni oli välillä rankkaa. Nyt rakastan suorastaan meidän kotia ja pientä perhettä. Elämä on helppoa ja ihanaa teinin ja kisun kanssa. Mulla on ok välit eksään ja nykyiseen kumppaniinsa. Lapseni menee sinne kun haluaa, siellä on oma huone ja pikkusisaruksia, joista tykkää ja joita suojelee...juttelemme paljon lapseni kanssa ja viime aikoina olen erityisesti yrittänyt aina puhua isästään positiivisesti, sillä se on poikani kehityksen kannalta tärkeää. Rahallisesti myös eksä tukee ihan kivasti...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan niillä helpompaa joilla ei ole rahasta niin tiukkaa.
Raha auttaa kummasti ja sillä saa apuakin.
Moni yh-äiti on taloudellisesti tiukilla.Ainakin alle neljän tonnin bruttopalkalla ja ilman sosiaalisia verkostoja on tiukilla. Sosiaaliset ja erittäin varakkaat saattavat olla tyytyväisempiä. Yksinäisyys on itselleni ongelmista ehkä se pahin. Sekä toivottomuus, kun tiedän, että saan olla lopun ikäni yksin, ilman elämänkumppania.
Eikö lapsesi kasva ja muuta pois?
Yli viisikymppisenä olen sitten jo toivottoman vanha mihinkään. Olen menettänyt toivoni siltä osin jo nyt nuorempana. Ikiselibaatti ja yksinäinen vanhuus edessä, ei kivaa. :/
Ihmisethän luovat uusia suhteita vielä senioreinakin! Ja ei kai ilman viisikymppinen ole mikään vanha. Oletko masentunut?
Kaikki on edelleen jees kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki on ihan jees kirjoitti:
Yh:na on hyvä olla. Kun hankkii itselleen ensin hyvätuloisen ammatin, säästää ja tekee vasta sitten muksun tai max. kaksi, ei ole huolen häivää.
Lisäksi kun kasvattaa murunsa hyvin ja rauhallisesti, ei lapsestakaan tule riehujaa.Jos on pienituloinen, en suosittele. Kiristää turhaan hermoja ja yhteiskunnan kukkaroa.
Jos on itse riehuja ja vaurioittaa lapsen tunne-elämää epävakaudellaan, saa riehuvan ja epävakaan lapsen. Sekin kiristää hermoja.Siinäpä ne.
Minä rakastan yh:na olemista. Rahasta ei ole huolta. On vain yksi muksu, jota jaksan rakastaa ja kasvattaa lehmänhermoisesti. Uusioperheeksi en ikinä rupea. Keskityn vain lapseeni. Isä käy silloin tällöin ja elatussopimusta meillä ei ole.
Ootko siis suunnitellusti yh?
En ole suunnitellusti.
Olen varautuja. Varauduin siihen, että yksin tulee selvitä. Tyhmähän sitä on, jos ikuiseen rakkauteen uskoo.
Samoin minäkin alunperin pohdin, että mieheni on sen tyyppinen, että vaikka mitä tapahtuisi hänestä ei tulisi draamailijaa kuten en minäkään ole. Olin vakuuttunut, että vaikka eroaisimme pystyisimme aina olemaan hyvässä kontaktisa. En siis osannut ajatella niinkään talouden kannalta, mutta muten kyllä mietin etukäteen millaisia mahdollisia erovanhempia olisimme. Ja onneksi osuin oikeaan tämän suhteen. Mutta en osannut ajatellakaan päätyväni oikeastaan totaali yksinhuoltajaksi toiseen maahan. Enkä koskaan halunnut kolmea lasta, kolmas oli yli kymmenen vuoden erolla kahteen ekaan, vahinko...
numero 14
Mä en kans ymmärrä, että kuka yh-äitejä halveksii? Tai sitten olen ollut niin naiivi, etten ole tajunnut.
Ei se ole ainoa tapa määritellä minua. Olen pätevä työssäni ja monessa mukana, olen paljon muutakin kuin äiti tai eronnut joskus vuosia sitten.
Kun miettii kuinka paljon eronneita yleensä on, täytyy hämmästellä, jos se nykyään vielä määrittelee ihmistä jotenkin ”huonoksi”? Missähän porukoissa tällaisia käsityksiä oikein liikkuu..?
Kukaan mieskään, jonka kanssa olen tapaillut tai seurustellut ei ole maininnut mitään äitiydestäni. Onhan heillä itselläänkin lapsia! Suhde on kaatunut johonkin muuhun, toki ajanpuute vaikuttaa - eli lapset ja yksinhuoltajuus vaikuttavat välillisesti. Mutta ei siten, että olisin vähemmän arvokas ihmisenä. Ihmeellinen ajatusmaailma joillakin.
Siis mitä ihmettä mä luen? Olen hylkiö? Kaikki halveksii? WTF???
En koskaan ole ajatellut itsestäni noin! Olen yh ja kyllä on ystäviä niin ydinperheistä, sinkuista kuin toisistakin yksinhuoltajista. En kyllä ole koskaan ruikuttanut yksinhuoltajan vaikeuksista kenellekään.
Minusta tämä on ollut pääsääntöisesti ihan mukavaa.