Millaista on olla yh äiti?

Olen 15vuotiaan äiti. Ihan mukavaa tämä ainakin nyt on ja kun lapseni on vaan niin hauska ja hyväötapanen nuori, niin ei ole sen suhteen ollut sellasia murheita mitä monilla vanhemmilla voi olla. Täytyy toivoa ettei tulekaan. 

Ei näe isäänsä enää, pienempänä näki säännöllisesti, isä on vähän holtiton persoona ja muutti toiselle puolelle Suomea, meillä meni välit poikki jo aiemmin ennen kuin lähti sinne, päätin että parempi kun ei olla missään tekemisissä, käyttäytyi niin uhkaavasti.

Nyt  lapsi ja se ovat kyllä keskenään tekstailleet muutaman kerran isän kanssa, ehkä tässä joskus vuosien tauon jälkeen taas näkevätkin, kun minun ei tarvitse sitten siihen osallistua mitenkään. 

Työlästä, ainakin kun lasten isä on poissaoleva eikä tukiverkostoja ole. Kaksi alakouluikäistä lasta eikä "omaa aikaa" tai vapaa-aikaa ole. Työpaikan kahvipöydässä melkein itkettää, kun muut suunnittelevat lomamatkoja ja harmittelevat, kun mies on työmatkalla eikä itse pääse pumppiin/joogaan, vaan pitää viedä lapsi harrastamaan.

Katkeraakin tämä on, en minä tätä halunnut tai toivonut. Olen jopa kateellinen lapselleni, kun hän pääsee kampaajalle ja saa uusia vaatteita. En osaa olla iloinen uhriutuja. On myös hemmetin tylsää olla aina se "pahis" lasten silmissä, joka komentaa ja käskee.

Alanko edes puhumaan muiden ihmisten suhtautumisesta tai asenteesta? Opettajat yms "kiinnittävät erityistä huomiota", tuttavat säälivät ja halveksivat.

Ugh. Kadehtikaa toki 50 euron lapsilisän korostustuista ja 150 euron elareista. No joo, onhan tässä kai hyviäkin puolia mut ei näin perjantaina juolahda mieleen.

Hyvä puolia:

-päätän arjessa kaikesta itse

-kotona vähemmän sotkua kun miesvauva ei ole sotkemassa

-kotihommat teen ajallani. Kukaan ei odota/pyydä että homma x on tehtävä nyt. Toisaalta tiedän että se olen minä joka sen tekee, ei Tarvi odotella että millonkohan homma tulee tehdyksi.

-kasvatan lapset juuri niikuin haluan. Esim. painotan koulun ja opiskelujen tärkeyttä, myös Poikien kuuluu tehdä kotihommia ym asioita joissa mies oli eri mieltä

-anoppi oli vahva kolmas osapuoli meidän parisuhteessa ja perheessä.

Ei ole enää.

jatkuu toisessa viestissä.. ..

Raskasta, yksinäistä, kaikki suhteet kaatuu lapseen, rahallisesti tiukkaa.

Miehet olettaa jostain syystä saavansa kakkosta kun yrittää seurustella.

Toka vastaaja vaikuttaa säälittävältä, harmi, että moni mieltää yyhoot sunkaltaisiksi ruikuttajiksi. Asenteen muutos kyllä auttaisi elämässä. Toisaalta, eivät kaikki viihdy lastensa kanssa, eivätkä niistä liikoja välitä. Tulipahan tehtyä.

Aivan vittumaista. Pitäkää naiset liittonne kasassa jota lapsella on rakstava perhe

Saat työkavereiden säälit, luullaan että viet muiden miehet. Rahaa ei ole mihinkään ylimääräiseen, ei matkoihin, ei kampaajaan, nukut olohuoneen nurkassa, ei omaa rauhaa, ei omaa aikaa. Kauheaa, tehdä kahden ihmisen työt ja saada vain ylimielistä ja paskaa kohtelua.

Juuri näin kuten aiemmat vastaajat kuvailivat, tosin en kadehdi lapsen kampaajakäyntä tai uusia vaatteita. Meillä vielä lisäksi valtavat laskut oikeudenkäynneistä kun exä riitautti kaiken. Exä valehteli tulonsa ja käytti oikeusaputoimistoa, minä jouduin juuri ja juuri tulorajan ylittäneenä maksamaan yksityiselle juristille.

Lapsi on ihana, taitava ja osaava. 

Kaiken muun kestän, mutta se valtava halveksunta mitä mediassa lietsotaan, on raskasta välillä. Olen se ihmisroska muiden mielestä,  vain koska olen yh. Myös koulutetuilla ihmisillä on valtavat väärät tiedot (kylven rahassa- totuus: korotettu yh-lisä).Olen sama ihminen edelleen kuin ennen eroa, myös moraaliltani.

Olen nähnyt ihmisten raadollisen puolen  nyt, mutta myös oppinut tunnistamaan aidosti hyvän ihmisen.

Paljon helpompaa kuin yhteishuoltajana lähivanhempana.

Vierailija kirjoitti:

Työlästä, ainakin kun lasten isä on poissaoleva eikä tukiverkostoja ole. Kaksi alakouluikäistä lasta eikä "omaa aikaa" tai vapaa-aikaa ole. Työpaikan kahvipöydässä melkein itkettää, kun muut suunnittelevat lomamatkoja ja harmittelevat, kun mies on työmatkalla eikä itse pääse pumppiin/joogaan, vaan pitää viedä lapsi harrastamaan.

Katkeraakin tämä on, en minä tätä halunnut tai toivonut. Olen jopa kateellinen lapselleni, kun hän pääsee kampaajalle ja saa uusia vaatteita. En osaa olla iloinen uhriutuja. On myös hemmetin tylsää olla aina se "pahis" lasten silmissä, joka komentaa ja käskee.

Alanko edes puhumaan muiden ihmisten suhtautumisesta tai asenteesta? Opettajat yms "kiinnittävät erityistä huomiota", tuttavat säälivät ja halveksivat.

Ugh. Kadehtikaa toki 50 euron lapsilisän korostustuista ja 150 euron elareista. No joo, onhan tässä kai hyviäkin puolia mut ei näin perjantaina juolahda mieleen.

Juuri näin😀. Kaikessa rakkaudessa. Lisään vielä, että teiniaikana joutuu yksin ottamaan kaiken teiniankstin vastaan.

Miksi yh-isät eivät valita kurjuuttaan? Onko heillä asiat huonosti?

Minulla ovat yh-vuodet jo takanapäin, mutta muistan tuon ajan erittäin hyvin.

Hyvänä puolena voisi mainita tuon aikaisemmassa viestissä esille tuodun helpotuksen tunteen, kun ei joudu pettymään odotuksissa. Asian kääntöpuoli toki on se, että kaikki on sinun harteillasi.

Muistan olleeni tosi tiukilla sekä henkisesti että taloudellisesti. Lasten isästä en saanut mitään tukea, ja hän muuttikin jonkun vuoden päästä satojen kilometrien päähän.

Mutta vuosien myötä tilanne alkoi helpottaa, lapset pärjäsivät koulussa ja hankkivat hyvät ammatit.

Näin jälkeenpäin olen erittäin tyytyväinen, että keskityin luomaan lapsille turvallisen kodin, jossa huolehdittiin perusasioista.

Omat riennot jäivät silloin, mutta niistäkin ehdin ”nauttia” ihan riittävästi lasten vartuttua.

Sanoisinko, että kun jaksaa ”rämpiä” ne muutamat tiukat vuodet lasten parasta ajatellen, saat palkkion siitä myöhemmin.

Mulla oli kaksi (melkein) teini-ikäistä ja yksi taapero kun erosin. Koska mies oli jo avioliiton aikana paljon poissa sekä fyysisesti, että psyykkisesti, ei erolla ollut niin dramaattista vaikutusta. Rahatilannekin on selkeämpi ja tykkään kun saan itse priorisoida mihin ja miten. Ollaan esim. nyt tehty lasten kanssa enemmän kivoja juttuja keskenämme. Tiukkaa on kun en saa varsinaista elatusapua, mutta mies maksaa yhden harrastuksen per lapsi ja jos on todella tiukkaa voin pyytää häneltä pientä taloudellista tukea.

Pidemmän päälle olen alkanut kaipaamaan uutta suhdetta, mutta ei ole oikein koskaan aikaa sellaiselle kun lapset ovat 90% ajasta minulla (välimatka eksään liian suuri, hän muutti kauemmaksi). Se tekee mielen apeaksi. Toisaalta olen nostanut riman aika korkealle, joten en taida ihan äkkiä näistä olosuhteista käsin saada kumppania.

Jossain vaiheessa olin katkera, mutta nyt se on hiipunut sellaiseksi kevyeksi surumielisyydeksi. En koskaan olisi halunnut olla kolmen yh, tuntuu myös kurjalta, että mahdollisuus yhteiseen vanhenemiseen meni. Myös eksän vapaa-ajan määrä kärvisti aikaisemmin, mutta osaan nykyisin nauttia siitä mitä minulla on.

Välillä olen aika poikki, oikeastaan tässä on just hieman liikaa todellisiin voimavaroihini nähden, mutta tiedän että lähiaikoina helpottuu. Sinnikkyyttä tämä kyllä vaatii. Ja joskus pitää laskea odotuksia aika paljonkin...

Jos olisin tiennyt lasta tehdessäni tulevani joskus (mies lähti kun lapsi oli 1v2kk), niin en olisi IKINÄ tehnyt lasta, tai olisin mieluummin kuollut kuin suostunut.

Eli AIVAN HIRVEETÄ! Joka pennin saa laskea, mihinkään ei ole varaa ja vaikka olisikin niin ei pääse eikä ehdi. Ihan kuin olisi vankilassa jossa vielä kaiken lisäksi pitää maksaa kaikesta. Linnassa sentään saa kaiken ilmaiseksi. Koko maailma tuntuu hyökkivän joka suunnasta kimppuun. Jos asuisin korkeammalla niin varmaan hyppäisin parvekkeelta. Nyt kun aidan päältä hyppää niin käsi tai jalka varmaan katkeaa, jonka jälkeen on entistä v-mäisempää.

Yh:na on hyvä olla. Kun hankkii itselleen ensin hyvätuloisen ammatin, säästää ja tekee vasta sitten muksun tai max. kaksi, ei ole huolen häivää.

Lisäksi kun kasvattaa murunsa hyvin ja rauhallisesti, ei lapsestakaan tule riehujaa.

Jos on pienituloinen, en suosittele. Kiristää turhaan hermoja ja yhteiskunnan kukkaroa.

Jos on itse riehuja ja vaurioittaa lapsen tunne-elämää epävakaudellaan, saa riehuvan ja epävakaan lapsen. Sekin kiristää hermoja.

Siinäpä ne.

Minä rakastan yh:na olemista. Rahasta ei ole huolta. On vain yksi muksu, jota jaksan rakastaa ja kasvattaa lehmänhermoisesti. Uusioperheeksi en ikinä rupea. Keskityn vain lapseeni. Isä käy silloin tällöin ja elatussopimusta meillä ei ole.

Kaikki on ihan jees kirjoitti:

Yh:na on hyvä olla. Kun hankkii itselleen ensin hyvätuloisen ammatin, säästää ja tekee vasta sitten muksun tai max. kaksi, ei ole huolen häivää.

Lisäksi kun kasvattaa murunsa hyvin ja rauhallisesti, ei lapsestakaan tule riehujaa.

Jos on pienituloinen, en suosittele. Kiristää turhaan hermoja ja yhteiskunnan kukkaroa.

Jos on itse riehuja ja vaurioittaa lapsen tunne-elämää epävakaudellaan, saa riehuvan ja epävakaan lapsen. Sekin kiristää hermoja.

Siinäpä ne.

Minä rakastan yh:na olemista. Rahasta ei ole huolta. On vain yksi muksu, jota jaksan rakastaa ja kasvattaa lehmänhermoisesti. Uusioperheeksi en ikinä rupea. Keskityn vain lapseeni. Isä käy silloin tällöin ja elatussopimusta meillä ei ole.

Ootko siis suunnitellusti yh?

Te jotka kärsitte rahan puutteesta, onko käynyt mielessä että istutte lompakon päällä?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki on ihan jees kirjoitti:

Yh:na on hyvä olla. Kun hankkii itselleen ensin hyvätuloisen ammatin, säästää ja tekee vasta sitten muksun tai max. kaksi, ei ole huolen häivää.

Lisäksi kun kasvattaa murunsa hyvin ja rauhallisesti, ei lapsestakaan tule riehujaa.

Jos on pienituloinen, en suosittele. Kiristää turhaan hermoja ja yhteiskunnan kukkaroa.

Jos on itse riehuja ja vaurioittaa lapsen tunne-elämää epävakaudellaan, saa riehuvan ja epävakaan lapsen. Sekin kiristää hermoja.

Siinäpä ne.

Minä rakastan yh:na olemista. Rahasta ei ole huolta. On vain yksi muksu, jota jaksan rakastaa ja kasvattaa lehmänhermoisesti. Uusioperheeksi en ikinä rupea. Keskityn vain lapseeni. Isä käy silloin tällöin ja elatussopimusta meillä ei ole.

Ootko siis suunnitellusti yh?

En ole suunnitellusti.

Olen varautuja. Varauduin siihen, että yksin tulee selvitä. Tyhmähän sitä on, jos ikuiseen rakkauteen uskoo.

Minulla ei ole niin negatiivinen kokemus asiasta. Toki lapset oli ylä-aste ikäisiä erotessamne, joten pääsin jo helpolla heidän suhteen.

Raskasta on se, kuten joku sanoikin, että kaikesta vastaa yksin, ei ole isää kenen kanssa voisi jakaa vaikka huolen yhteisestä lapsesta.

Tämän ikäisten lasten kanssa saan jo riittävästi omaakin aikaa. Toki minun pitää aina silloinkin olla tavoitettavissa.

Rahallisesti, no, pärjään kohtalaisesti. Teen paljon töitä, enkä päästänyt exää helpolla elatusmaksuneuvottelussa.

Uusi suhde olisi kiva, mutta sen toteutus on vähän hankalaa. Tietysti pääsen helposti esim iltalenkille yhdessä, mutta vaikka yökylään en niinkään. Koska en halua tuoda suhdetta tiedoksi lapsille ennen kuin olen varma siitä. Näen joka puolella pariskuntia, ja olisi ihanaa mennä vaikka juhliin pariskuntana 😀

Lapset tapaavat isäänsä pari tuntia kuukaudessa.

Olen äärimmäisen ylpeä lapsistani. Teen kaikkeni heidän eteen. En koe että olisin jotenkin väheksytty yksinhuoltajuuden takia. Tietysti harmittaa, ettei lapsilla sitten ollutkaan sitä ydinperhettä.