Koululiikunta tuhosi mielenkiinnon liikuntaa kohtaan. Muilla samoja kokemuksia?

Mulla oli 90 luvulla ala-asteella opettajana vanhanliiton mies joka piti brutaaleja liikuntatunteja välillä mm telinevoimistelua 1 luokkalaisille. Ei siellä kukaan valittanut. Roikuttiin puolapuissa minuutti tolkulla ja sitten telineille ja tai renkaisiin pyörimään. Nämä raskaat liikuntatunnit antoivat pohjan myöhemmällä iällä punttisaliin, koska kipu oli jo tullut tutuksi.

Meillä oli liikunnanmaikkana sellainen käheä-ääninen 30 vuotta ikäänsä vanhemmalta näyttävä vinkuheinä. 

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea sun tarinaas, mutta olen samaa mieltä koululiikunnan tuhoavasta vaikutuksesta kaikkeen intoon. Tyttären (lukiolainen) ollaan tästä paljon puhuttu. Kehotinkin häntä hakeutumaan liikunnanopettajien opettajiksi ja korjaamaan näitä epäkohtia.

Kaikessa mennään koko ajan parempien ehdoilla ja heitä kannustetaan ja kiitetään eikä oteta henkilökohtaisia suorituksia lainkaan huomioon. Ja miksi ylipäätään pitää kilpailla?

Kaikenlainen suoritusten mittaaminen saisi olla vapaahtoista heille, jotka sitä haluaa ihan itse.

Kukaan ei kuitenkaan opeta minkäänlaista taktiikkaa pitkän matkan juoksuun, palloilulajeihin yms yms.

Meinasin rehtorille Wilmaan laittaa juuri tulikivenkatkuista viestiä tästä, kun luin että meidän koulussa näitä piippejä jatkossa tehdään ihan normaalisti.

Kovinpa oelt väsynyt, kun et noin lyhyttätekstiä jaksa lukue.

Minä en viitsi lukea sinun luritusta, kun olet niin typerä tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli 90 luvulla ala-asteella opettajana vanhanliiton mies joka piti brutaaleja liikuntatunteja välillä mm telinevoimistelua 1 luokkalaisille. Ei siellä kukaan valittanut. Roikuttiin puolapuissa minuutti tolkulla ja sitten telineille ja tai renkaisiin pyörimään. Nämä raskaat liikuntatunnit antoivat pohjan myöhemmällä iällä punttisaliin, koska kipu oli jo tullut tutuksi.

Me vedimme kasarin puolivälissä perinteisiä armeijan sulkeisia säännöllisesti, koska opettaja oli hurmoshenkinen "koti-uskonto-isänmaa"-tapaus. Kaikki mitä tehtiin piti olla maanpuolustuksen eduksi, ts ainoa pallopeli mitä sallittiin oli pesis koska se opetti etenemään poterosta toiseen.

Ei puhettakaan lätkästä, koripallosta, futiksesta tms..

Liikunta on varmaan ainoa oppiaine, jota koulussa on, mutta ei opeteta. Sinne vaan tunnille ja pelaamaan palloa, yleisurheilemaan ja juoksutestejä juoksemaan. Mutta koskaan ei opeteta miten pelataan, miten hypätään pituutta/työnnetään kuulaa/hypätään korkeutta, kuinka juostaan oikealla tekniikalla.

MItes jos tämä opetustyyli ulotettais muihinkin oppiaineisiin. Matikan tunnilla vaan otetaan kirjat ja aletaan siinä laskemaan, mitä väliä virheillä, kunhan lasket siinä niitä tehtäviä nyt.

Ei ihme, ettei motivoi, kun hyvät ja lajeja jo osaavat pärjäävät ja ne muut vaan yrittää pysytellä poissa tieltä.

On todella. Vihasin liikuntatunteja jo alusta asti. Meillä oli aina sisäliikunnassa ala-asteella voimistelua, pääasiassa permantoa ja puomia. Kumpikaan ei ollut vahvuuteni, koska olin enemmän kiinnostunut renkaista ja puolapuista, joita ei tietenkään käytetty juuri koskaan. Kaiken huipuksi nuo voimistelusessiot kuvattiin, katsottiin koko luokan voimin ja käytiin läpi onnistumiset ja epäonnistumiset. Tällaista siis 80-luvulla ala-asteella. Pohjoisessa kun oltiin, niin hiihdettiin talvisin. Kaikkien oli pakko hiihtää kilpaa. Joka kerta. Pesäpallo oli myös suosittu ja cooperin testi.

Hauskinta oli, ettei meille koskaan opetettu esimerkiksi juoksutaitoa vaan suoraan laitettiin aina kilpailemaan. Tokihan siinä erottuivat ne, jotka juoksivat kilpaa sarjoissa niistä, jotka juoksivat vain leikeissä. Tai pesäpallossa saivat aina ne valita joukkueet, jotka pelasivat myös vapaa-ajalla. Kyllä se tappoi kipinää rankasti.

Yläasteella opettajan suosikit saivat suunnitella jopa tunteja. Tietysti taas voimistelua ja hiihtoa, kun jo ala-asteella niissä loistivat. Kun pelattiin korista tai sählyä tai luisteltiin, niin nämä valittivat koko ajan, kun muutkin pärjäsivät niissä. Niitä ei yleensä sitten tehtykään. Meni kymmenen vuotta koulun jälkeen, että löysin liikunnan ilon uudelleen. Arvatenkin muista lajeista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli 90 luvulla ala-asteella opettajana vanhanliiton mies joka piti brutaaleja liikuntatunteja välillä mm telinevoimistelua 1 luokkalaisille. Ei siellä kukaan valittanut. Roikuttiin puolapuissa minuutti tolkulla ja sitten telineille ja tai renkaisiin pyörimään. Nämä raskaat liikuntatunnit antoivat pohjan myöhemmällä iällä punttisaliin, koska kipu oli jo tullut tutuksi.

Me vedimme kasarin puolivälissä perinteisiä armeijan sulkeisia säännöllisesti, koska opettaja oli hurmoshenkinen "koti-uskonto-isänmaa"-tapaus. Kaikki mitä tehtiin piti olla maanpuolustuksen eduksi, ts ainoa pallopeli mitä sallittiin oli pesis koska se opetti etenemään poterosta toiseen.

Ei puhettakaan lätkästä, koripallosta, futiksesta tms..

Pesäpallo on yksi tylsimpiä pelejä. Meidän ala-asteen luokasta 2-3 tykkäsi pelata sitä. Muut ei edes yritetty vaan maleksittiin se pesistunti. Pallo jos tuli lähelle niin potkaistiin se kauemmaksi. Silti sitä pelattiin vaikka opettaja varmasti näki että suurinta osaa ei kiinosta.

Ei ole vaikuttanut noin, ihan normaali liikkuja olen ollut. Hiihtokilpailusta ei meinannut tulla mitään, koska mätkähtelin nurin ja toiset tuli päälle mutta nauroin vain katketakseni. En ruodi ja märehdi omia mokia tai muutakaan, sen enempää kun ne tapahtuvat. Kohti uusia haasteita ja elämyksiä.

Jaa, mulla liikkumattomuuden aiheuttama huono kunto tuhosi innostuksen koittaa parantaa kuntoa myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Liikunta on varmaan ainoa oppiaine, jota koulussa on, mutta ei opeteta. Sinne vaan tunnille ja pelaamaan palloa, yleisurheilemaan ja juoksutestejä juoksemaan. Mutta koskaan ei opeteta miten pelataan, miten hypätään pituutta/työnnetään kuulaa/hypätään korkeutta, kuinka juostaan oikealla tekniikalla.

MItes jos tämä opetustyyli ulotettais muihinkin oppiaineisiin. Matikan tunnilla vaan otetaan kirjat ja aletaan siinä laskemaan, mitä väliä virheillä, kunhan lasket siinä niitä tehtäviä nyt.

Ei ihme, ettei motivoi, kun hyvät ja lajeja jo osaavat pärjäävät ja ne muut vaan yrittää pysytellä poissa tieltä.

Ai, meillä nimenomaan vaan opeteltiin... Ylä-asteella ainakin koko ajan vaan pareittain samoja heittoja, syöttöjä lento- ja koripallossa. Tosi turhauttavaa... pojat sentään pelasivat oikeasti omalla tunnillaan. Kai niillä sitten oli eri opetussuunnitelma :) Tämän lisäksi oli jotain keppi, hyppynaru, keila yms jumppaa, ja kaikkea yhtä järkevää.

Opettaja oli sellainen inhottava vanha kääkkä, eikä sen typerät tunnit ainakaan mitenkään innostaneet ja motivoineet liikkumaan.

Sama kääkkä opetti meille terveystietoa ja keskittyi vaan lähinnä tupakan ja alkoholin haittavaikutuksista jauhamiseen. Miehensä opetti pojille terveystietoa, ja pojat tiesivät jo ylä-asteella enemmän esim. naisten anatomiasta kun me :)

Sohvaperunoiden tekosyitä. Jos on ollut lapsena ja nuorena vähääkään liikunnallinen niin liikuntatunnit ovat olleet koulun helpoimpia ja hauskimpia tunteja. En minäkään ollut mikään himoliikkuja enkä ole ikinä harrsatanut mitään urheilulajia tosimielellä, mutta cooperin tesistä minä tykkäsin. Oli mukava mitata oma kunto.

Toki on lajeja joissa ei pärjää vaikka olisi kuinka liikunnallinen kun osaaminen puuttuu, esimerkiksi pesä-, kori- ja lentopallo. Ne eivät ole osaamattomalle tietenkään mieluisimpia liikuntatunteja, mutta meneehän se muiden mukana säheltäessä.

En jaksanut lukea apn pitkää lörinää.

Koululiikka on jonossa seisomista, odottelua ja mittaamista.

Voikkamaikat on poikkeuksetta kiusaajia.

Koululiikunta oli kamalaa. Joko hampaat irvessä juostiin tai pelattiin pallopelejä. Opettaja kehui mairein suin parin suosikkinsa suorituksia.

Silti koululiikunta ei vienyt liikunnasta iloa. Vapaa-ajalla alakoululaisena harrastin voimistelua ja ratsastusta. Kavereiden kanssa luisteltiin. Teininä kävin tanssitunneilla ja myöhemmin jumpissa ja saleilla.

Kyllä, omalla kohdallakin koululiikunta oli perseestä. Joku aiemmin mainitsi liikuntatuntien hierarkiasta ja kyllähän se meilläkin näkyi. Itse olin yksi niistä, kuka aina viimeiseksi valittiin joukkueeseen tai yhtään mihinkään. Opettajana oli myös ihminen vailla mitään tilannetajua, maalaisjärkeä tai pedagogisia taitoja. Olin myös lapsena valitettavasti vähän liiankin jääräpäinen ja kun en nähnyt itse mitään järkeä jonkun pukin yli hyppimisessä tai siinä että uidessa altaaseen piti hypätä, niin en niitä myöskään suostunut tekemään.  Sain sellaisen käsityksen ettei opettaja pitänyt minusta. Tunne oli kuitenkin molemmanpuolinen.

Nykyään aikuisena olen löytänyt liikunnan ilon. Suurelta osin sen oivalluksen vuoksi, ettei minun tarvitse liikkua jonkun asian vuoksi (esim. arvosanan tai siksi, että joku hapan kanttura huutaa vieressä). Voin liikkua siksi koska haluan tai olla liikkumatta, jos ei kiinnosta. Ja minun ei tarvitse hyppiä pölkkyjen yli vaan voin itse valita miten liikun. 

Nautinnollisimpia kohtaamisia oli kun tapasin muutama vuosi koulun jälkeen lukion voikkamaikan lenkkipolulla. Se ihmetteli miten olen niin reippaan ja iloisen näköinen.

Kerroin sille, että vasta koulun jälkeen olen alkanut nauttia liikkumisesta ja löytänyt kivoja lajeja.

Kyllä eukon naama venähti.

Ei jäänyt traumoja koululiikunnasta. En ollut mitenkään hyvä urheilussa, mutta helppoa ja hauskaa se oli. Tietysti ne oppilaat loisti, jotka olivat siinä hyviä. Niinkai se on kaikissa oppiaineissa. Liikkumista harrastettiin paljon enemmän vapaa-aikana kuin koulussa, liikuntatunnit oli ikäänkuin vapaatunteja, poissa luokasta.

Tykkäsin!