Koululiikunta tuhosi mielenkiinnon liikuntaa kohtaan. Muilla samoja kokemuksia?

En jaksanut lukea sun tarinaas, mutta olen samaa mieltä koululiikunnan tuhoavasta vaikutuksesta kaikkeen intoon. Tyttären (lukiolainen) ollaan tästä paljon puhuttu. Kehotinkin häntä hakeutumaan liikunnanopettajien opettajiksi ja korjaamaan näitä epäkohtia.

Kaikessa mennään koko ajan parempien ehdoilla ja heitä kannustetaan ja kiitetään eikä oteta henkilökohtaisia suorituksia lainkaan huomioon. Ja miksi ylipäätään pitää kilpailla?

Kaikenlainen suoritusten mittaaminen saisi olla vapaahtoista heille, jotka sitä haluaa ihan itse.

Kukaan ei kuitenkaan opeta minkäänlaista taktiikkaa pitkän matkan juoksuun, palloilulajeihin yms yms.

Meinasin rehtorille Wilmaan laittaa juuri tulikivenkatkuista viestiä tästä, kun luin että meidän koulussa näitä piippejä jatkossa tehdään ihan normaalisti.

Mulle kävi myös näin. Aloitin ala-asteen 1987. Yläasteella meillä oli liikunnanopettaja, joka olisi voinut herättää kiinnostuksen liikuntaan, mutta se oli aikana väärä (murrosikä). Vasta sitten yli kakskymppisenä aloin harrastaa liikuntaa.

Koululiikunnassa oli kyllä selvä hierarkia. Open lellikkeinä ja kaikkien yläpuolella olivat ne himourheilijat ja kisoissa menestyneet. Sen jälkeen "tavalliset" ja viimeisenä huonommat jotka olivat kaikkien mielestä vain roskaa ja ylimääräisiä, pakollisia mukanaroikkujia. Himoliikkujat katsoivat muita nokanvartta pitkin ja saivat aina valita joukkuepeleissä oman joukkueensa, jolloin viimekseksi jääneet huonoista huonoimmat saivat kyllä selvästi tietää paikkansa arvojärjestyksessä ja huonommuutensa.

Ja joskus se on niin että 10-15 vuotiaana seurakisoissa kultamitaleita saaneet eivät välttämättä pärjää aikuisena missään kisoissa.

Koulujen liikuntatunneista saisi monta kirjaa täynnä surullisia tarinoita. Itse en hiihdä kuin aseella uhattuna.

Sitä olen miettinyt hakeutuuko liikunnan opettajiksi oikeasti sadistisia tyyppejä? Ei ne kaikki kauhukertomukset liikutatunneilta voi olla keksittyjä.

Vierailija kirjoitti:

Koulujen liikuntatunneista saisi monta kirjaa täynnä surullisia tarinoita. Itse en hiihdä kuin aseella uhattuna.

Sitä olen miettinyt hakeutuuko liikunnan opettajiksi oikeasti sadistisia tyyppejä? Ei ne kaikki kauhukertomukset liikutatunneilta voi olla keksittyjä.

Ei meidän ala-asteen liikunnanopettaja ollut sadisti. Hän oli vain tyhmä ja lapsellinen.

Koululiikunta tappoi myös mun liikkumisinnostuksen. Ennen kouluikää tykkäsin jopa hiihtämisestä, mutta sekin innostus lopahti ja samalla kaikki muukin liikuntaan liittyvä. Olin sellainen kaikessa keskinkertainen tai huono, mutta myös koulukiusattu, joten liikuntatunnit oli yhtä tuskaa. Siitä alkoi mun elämä sohvaperunana ja uudestaan ilon liikkumiseen löysin vasta kolmekymppisenä.

Ei ole kuin huonot muistot koulun jumpasta siitä oli "liikunnan ilo" kaukana:

Esim jouduttiin esittämään ala-asteella oma voimisteluohjelma ,jokainen yksitellen Muistan sen kuin eilisen päivän kun ujona kieltäydyin..ajattelin että mielummin kuolen..olin 8 vee.

Aika ironista kun aikuisiällä liikunnasta tuli huume, parasta mitä tiedän :)

Koululiikunnan oletus on että kuka vain pystyy juoksemaan maratonin kun tarpeeksi käsketään ja treenataan. Totuus: Ei pysty. Mikseivät liikunnanopettajat tajua tätä etteivät kaikki kykene samoihin suorituksiin kuin muut, eikä yhtään oppilasta voi pakottaa juoksemaan jos näkee että toinen ei selvästi pysty? Antaisivat kaikkien liikkua omassa tahdissaan, siten miten itsestä hyvältä tuntuu. Näin pysyisi mielenkiinto yllä.

Ei tuhonnut. En todellakaan halua olla läski tai kuikelo, joten motivaatiota riittää.

Astman vuoksi koululiikunta vei innon kaikenlaiseen urheiluun.

Aikuisiällä en ole kuitenkaan halunnut käyttää menneisyyden traumoja tekosyynä liikumattomuudelle, vaan harrastan tavoitteellista kuntoilua n. 5 tuntia viikossa. 2 kertaa viikossa painoharjoittelua sekä 3 kertaa aerobista liikuntaa (joista kahdella kerralla teen rankkoja intervalleja). Riittävän kuormittava liikunta on auttanut minut eroon astmalääkityksestäni. Koululiikuntatraumatkin ovat unohtuneet.

Mulla oli jo lapsena huono kunto, koska ei sitä mielenkiintoa liikuntaa kohtaa ollut ennen kouluakaan. Mitään traumoja ei liikunnasta jäänyt, mutta ei se kyllä millään lailla lisännyt intoa harrastaa liikuntaa vapaa-aikana.

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunnassa oli kyllä selvä hierarkia. Open lellikkeinä ja kaikkien yläpuolella olivat ne himourheilijat ja kisoissa menestyneet. Sen jälkeen "tavalliset" ja viimeisenä huonommat jotka olivat kaikkien mielestä vain roskaa ja ylimääräisiä, pakollisia mukanaroikkujia. Himoliikkujat katsoivat muita nokanvartta pitkin ja saivat aina valita joukkuepeleissä oman joukkueensa, jolloin viimekseksi jääneet huonoista huonoimmat saivat kyllä selvästi tietää paikkansa arvojärjestyksessä ja huonommuutensa.

Ja joskus se on niin että 10-15 vuotiaana seurakisoissa kultamitaleita saaneet eivät välttämättä pärjää aikuisena missään kisoissa.

Miksi jokaisessa kertomuksessa toistuu aina tämä? Onko kaikilla ollut sama ope vai onko liikunnanopettajilla aina samat opit käytössä?

Meilläkin oli nimittäin näin. Aloitin koulun 90-luvulla ja luokallani oli useita jääkiekkoilijoita (eivät jatkaneet a-juniorien jälkeen) ja yksi joka pelasi myöhemminä änärissä. Voitte arvata ketkä määräsi tahdin ja ketkä vaan yritti pysyä perässä.

Tämä ei tietenkään ole lasten vika vaan opettajan. Liikunnan pitäisi olla valinnainen kolmannelta lähtien tai ainakin jotain tasokursseja pitäisi olla. Mulla oli päästötodistuksen numero kutonen, ei sillä väliä kun muut oli 8-9, kun en osallistunut liikuntatunneille ysillä juuri ollenkaan. Sen verran että sen kutosen sain.

Ei minua ainakaan kiinnostanut kilpaurheilu. Pinnasin liikuntatunnit. Kamalaa suorittamista.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuhonnut. En todellakaan halua olla läski tai kuikelo, joten motivaatiota riittää.

Miksi sitten olet läskipää?

Vierailija kirjoitti:

Ei tuhonnut. En todellakaan halua olla läski tai kuikelo, joten motivaatiota riittää.

Koululiikunnan tarkoitus ei ole muokata lasten kehoa vaan liikuttaa. Sulle olisi pitänyt liikunnan sijaan antaa asennekasvatusta.

Ei tuhonnut. En mä sokerista ole tehty.

Hyvä tekosyy. Voi jäädä sitten siiderin kanssa sohvalle.

Mitä yhteistä koululiikunnalla ja urheilulla on keskenään?

Olihan ne liikkatunnit haastavia ja liikkaopesta vähän riippui millaisia tunteja pidettiin,

mutta se oli sitä aikaa.En jaksa loppuelämää surra yksiä liikkatunteja! Päästäkää jo irti noista huonoista muistoista ja menkää eteenpäin.

Itse olen entinen 10-oppilas liikunnassa (ja monessa muussa aineessakin) ja minulle kävi aivan päinvastoin - opiskeluaikoina tuli suorastaan vimmattu viha liikuntaa kohtaan. Nykyään suorastaan ottaa päähän miettiä kaikkia niitä tunteja jotka pistin hukkaan.

Toinen lapsistani on ns nurkkanyhverö jota ei kiinnosta sportti, toinen taas on meikäläisesti vielä tulisieluisempi häviönvihaaja-supersportti kaikessa mitä tekeekin. Toki vien häntä futikseen, yleisurheiluun ja kamppailulajitreeneihin niin paljon kuin sietää itse, mutta eipä juuri minua kiinnosta miten pärjää. Kyytsään ja kustannan, joku muu kyllä kannustaa.

Jo Ala-asteella oman joukkueen valinnat loivat heti oivan mahdollisuuden syrjinnälle ja kuppikuntien muodostumiselle. Ylä-asteella lisättiin vielä kilpailu asetelma oppilaiden välille ja suoritusten mittaus niin ei ollut enää tietoakaan liikunnan ilosta. Lintsasin ainakin pakko uinnit ja muutenkin kävin paikalla just sen verran että sain vain kurssit läpi. Ammattikoulussa sen sijaan annettiin yleesä pari rentoa vaihtoehtoa liikuntatunneille joista valita, sai mennä esim. Salille tai metsälenkille. Silloin alkoi vasta liikunnan ilo löytyä.