Onko kukaan vapaaehtoisesti lapseton katunut myöhemmin päätöstään olla hankkimatta lapsia?

Kaikkea voi katua jälkeenpäin, jos on sellaiseen taipuvainen. Katuva harvoin muistaa kaikkia niitä tekijöitä ja elämässä vallinneita asioita, jotka vaikuttivat päätökseen. Se että olemme tiettyihin valintatilanteisiin ylipäätään päätyneet, saattaa olla sattumaa enemmän kuin arvaammekaan. Kaikki olisi voinut mennä aivan toisin. Jos isäni olisi saanut orgasmin sekunnin myöhemmin, joku toinen siittiö olisi todennäköisesti hedelmöittänyt äitini munasolun eikä minua olisi olemassakaan. 

Aina löytyy joku, joka on katunut jotain päätöstä.

Minä ajattelen niin, että sen tehdyn päätöksen kanssa, oli se sitten nyt vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus, eletään se loppuelämä ja hyväksytään se, vaikka sitten joskus ehkä kaduttaisikin - tai ei. Se on sitä todellista aikuiseksi kasvamista, eli eletään niiden päätösten kanssa sovussa.

Minä olen kuuskymppinen enkä ole kertaakaan katunut! Siskoni ovat isoäitejä mutta minulla ei pienintäkään

kateuden tai katumuksen tunnetta ole ilmaantunut. Pikemminkin olen edelleenkin tyytyväinen ettei minun

tarvinnut lisääntyä. Onneksi miehenikin on vela.

Olin vapaaehtoisesti lapseton. Sitten avioliitto kariutui ja muutaman vuoden päästä löysin miehen, joka tartutti minuun hirveän vauvakuumeen. Onneksi ei ollut liian myöhäistä tulla raskaaksi.

Olen vakuuttunut siitä, että aiempi vela-päätös johtui siitä, etten pystynyt näkemään itseäni ja exää pienen lapsen vanhempina. Vaikka meillä oli hauskaa niin suhteemme perusta ei ollut tarpeeksi vakaa, jotta olisin edes harkinnut perheen perustamista hänen kanssaan.

On

Kyllä sitä voi mitä tahansa päätöstä katua, miksei siis tuotakin.