Lue keskustelun säännöt.
Teidättekö ns. toivottomia tapauksia?
16.09.2018 |
AP pitää itseään ihan toivottomana. En ole saavuttanut elämässäni yhtään mitään. Tai no, Miika Nousiaista lainatakseni olen saanut kuuden kilon hauen. Kai sen voi laskea?
Olen kunnianhimoton ja nautin siitä kun minua ei huomata. Elämässäni on oikeastaan kaksi tavoitetta, päästä joskus töihin ja saada perhe. Ja jos suht terveenäkin pysyisi. Eli kolme tavoitetta/toivetta. Jos nyt edes terveenä pysyisi.
En ole millään tavalla erikoinen, enkä osaa kehua itseäni lainkaan, joten sekä työpaikan että kumppanin saaminen on melkomoinen haaste nykypäivänä. Olen myös alkuun todella ujo ja epäileväinen ihmisiä kohtaan. Itseluottamusta ei oikeastaan ole, ja jos on niin se yleensä romahtaa ensimmäisestä epäonnistumisesta.
Huonommatkin setit toki voisi olla, en minä sitä väitä.
Kuvailkaa tuntemianne toivottomia tapauksia. Tai jos itse pidätte itsejänne sellaisina.
Kommentit (30)
En tunne ketään toivotonta tapausta, ja missään nimessä en ole sellainen itse! En koskaan suostuisi!
Toivoton on mielestäni hän, joka ei edes yritä. Hyväksyy ja suorastaan haluaa, imee puoleensa negatiivista ja epäonnistumista. Tällaisia ihmisiä tälläkin palstalla on todella paljon.
Jollakin sairaalla tavalla nautitaan itsensä ruoskimisesta ja mollaamisesta. Onko se jotenkin suomalaiseen perusluonteeseen kuuluvaa? Oli miten oli, erittäin raskaita ja energiaa ympäriltään imeviä tapauksia. Minkälainen ihminen vihaa itseään niin paljon, että haluaa piinata ja kiduttaa itseään viimeiseen pisteeseen? Tervettä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 36-vuotias mies. Muilla on talot ja perheet tässä iässä, itse en ole ollut päivääkään palkkatöissä. Masennuseläkkeen sain 29-vuotiaana. Ylioppilaaksi kirjoitin aikuislukiosta 27-vuotiaana. Todistuksessa oli yksi laudatur, ei siksi että olisin lukenut ankarasti vaan siksi että olen pelannut tietokonepelejä viimeiset 30 vuotta.
Puhelimessa on kolme nimeä, niin laaja on lähipiirini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin kerran tinderissä miehellä esittelytekstin "en ole mitenkään erityinen". Tuli nyt mieleen. Minusta se oli jotenkin symppis ja aidontuntuinen ilmaisu.
Asiaan; normaali peruselämä on usein parasta. Mielestäni kuulostat normaalilta tervejärkiseltä ihmiseltä joka ehkä on herännyt kummastelemaan nykyistä erityislaatuisten "menestyjien" hypeä.
Mukavaa syksyä sinulle!
Minä. Ainakin koen itseni sellaiseksi. Etten kuitenkaan ikinä saavuta mitään enkä kelpaa minnekään.
Olen vasta nuori, kyllä. En ole päässyt kahdesta hakukerrasta huolimatta haluamalleni alalle. Suoritan opintoja avoimessa yliopistossa, tai ainakin yritän. Tuntuu että usko alkaa loppua tähän hommaan, en edes pääse enää korottamaan yo-arvosanoja, enkä uskalla hakea vaikka jonnekin amkiin minne pääsisin monelle linjalle pelkillä papereilla, silloin menisi ensikertalaisuus vaikka olisikin jokin isompi kiinnekohta elämässä. Tuntuu että kaikki ympärillä saavat opiskelupaikan, harjoittelupaikan, työpaikan omalta alalta.
En ole kahteen vuoteen ollut töissä. Minulla ei ole tarpeeksi työkokemusta ja hakemukseni jäävät ilmeisesti vaan roikkumaan jonnekin bittiavaruuteen tai jonkun sähköpostiin, melkein koskaan en saa minkäänlaista kontaktia takaisinpäin. Tuntuu pahalta kun ei kelpaa ”edes” myyjäksi, minusta olisi kuitenkin ihanaa jos olisi sen verran enemmän ihmiskontaktia.
Elämä soljuu eteenpäin hitaasti, lillun pahassa olossa ja tuntuu etten saa mitään aikaan. Ette minulla ole ystäviä tai ketään tärkeitä ihmisiä ympärillä. Ei sukulaisia, ei perhettä. Pyörin neljän seinän sisällä ja huomaan taas yhden päivän menneen ohi. Saan ahdistuskohtauksia, purskahtelen itkuun kesken päivän. Tuntuu etten jaksa enää edes sitä, että joku tuttava peruu kahvitteluhetken jota sain ehdotettua.
Luen ja urheilen. Niistä päiväni oikeastaan vain koostuvat. Tunteja lenkkeilyä, kotitreeniä ja kuntopyöräilyä päivässä, pelottaa että vielä lihonkin, minä, entinen lupaava balettitanssija, jonka siroutta aina ihasteltiin, kehuttiin ja kauhisteltiin. Luen kaikkea, kaikki kiinnostaa liikaakin, psykologiasta filosofiaan ja rikosoikeustieteestä genetiikkaan. Saatan istua yliopiston kirjastossa loisena tunteja vain lukien ja ahmien ja välillä googlettaen tarkennusta uuteen asiaan. Saatan valvoa aamuyöhön vaan intohimoisesti tankaten tietoa eri aiheista, joita en kuitenkaan selvästi tarvitse mihinkään. Olen edelleen se outo kaikesta kiinnostunut, pohtiva ja syvällinen nörtti, josta tuntuu ettei ole kovin monessa seurassa kotonaan ja ne harvatkin ovat niin kiinni yliopisto-opinnoissaan, parisuhteissaan, vanhemmissaan, harrastuksissaan ja ylipäätään elämässään.
Tuntuu typerältä valittaa. Noin päällisin puolinhan olen kunnossa. Olen fyysisesti terve, saan tosiaan lukea ja urheillaa ja ”kehittää itseäni” mielin määrin, saan juttuseuraa vaikkapa bussissa viereen istahtaneesta mummosta tai entisestä lukiokaverista, olen supliikki naurattaja hetkellisesti, mutta kummempaan minusta ei ole. Haluaisin paikan tässä yhteiskunnassa, haluaisin jonkinlaisen kiinnekohdan elämääni, en halua olla tällainen surkea raukkaa joka valittaa ei-yhtään-mistään.
Parin viikon päästä aloitan vapaaehtoistoiminnan eläinten parissa. En tiedä saanko sanoa näin, mutta haluaisin silti työpaikan ja ihmisiä ympärilleni joille kelpaan. Toisaalta en kelpaa tai kelpaisi itsellenikään. Kaikesta valittava, lellitty, terve nuori ihminen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena pidin itseäni hyvinkin toivottomana tapauksena, ihmisenä jolla ei voi olla tulevaisuutta. Ajattelin olevani luonteeltani sellainen, etten kelpaa työelämään enkä ystäväksi, parisuhteeseen saati vanhemmaksi. Taapersin päivästä toiseen asenteella ei tästä mitään tuu mutta pakko silti yrittää koska periksi en anna, prkl.
Vähä vähältä monen mutkan kautta mukaan karttui tutkinto, työpaikka, puoliso ja pari mukulaakin. Edelleen ajoittain ajattelen, ettei tästä mitään tuu, vaikka enimmäkseen asiat ovat yhtä hyvin kuin kenellä tahansa. Ihan hukkaan siis mennyt elämän mittainen toivottomuus.
Kurja juttu sinun ja minun kaltaisten kannalta, että vetäytyvyys ja pessimismi eivät ole erityisesti muodissa koskaan. Niiden lisäksi sinussa on kuitenkin myös muita piirteitä, jotka ovat toivon kannalta paljon ratkaisevampia. Aloitusviestisi perusteella voi jo luetella esimerkiksi huumorintajun ja sitkeyden. Ei tuu mitään mutta olkoon tulematta, onpahan taas kerran yritetty. Lisäksi sinulla on yksi suuri vahvuus: kyky itsetutkiskeluun. Pahinta vahinkoa saavat aikaan ne, joilta se puuttuu.
terveisin B. Virtanen, Ihaa-aasi, Marvin the paranoid android ja on meitä aika monta muutakin
Itse pidän epäonnistujana ihmistä joka ei tunnista omia voimavarojaan, vaikeuttaa tilannettaan mielihalujen takia (lisää osamaksuja, tuhansia uusia projekteja jotka eivät etene, lisää lapsia masennuksen keskelle, uudet kumppanit, kouluttamattomuus...) Sitten tapellaan Kelan, sossun ja lasten isien kanssa kun ei ole rahaa/kuntoutustukea/jaksamista, kotiapu ei käy ja lapset elävät kuin pellossa.
Unelmia on, mutta ensin täytyisi saada aikaisemmat tekemättömät asiat kuntoon, kuten se peruskoulun jälkeinen koulutus.
Miten jollain 30v henkilöllä voi asiat olla näin huonosti? Kun asiat alkavat näyttämään valoisilta pian mennään alaspäin ja lujaa.
Typeriä provoiluja tulee vastaukseksi. Mutta mä oon kyllä ihan samanlainen. En mikään älykäs, tyhmä ja yksinkertainen kaikin puolin. Haluaisin elää ihan peruselämää, jotain osa-aikatyötä ja hyvä parisuhde. Useimmille taitaa olla itsestään selvää tuollaiset asiat elämässä mutta mulle ei.