Olen vasta nyt alkanut oireilla laitosnuoruuttani. Tuntuu epätodelliselta.

Olen 39 v. ja elänyt tähän asti kuin paeten jotain hengenhädässä. Olen pyyhältänyt eteenpäin joissain asioissa onnistuen ja joissain asioissa jättäen palaneita siltoja ja raunioita taakseni. En jotenkaan usko menneisyyttä tapahtuneeksi, se on vain unta.

Voi olla että olen ollut mielisairas jo syntymästä lähtien, mutta lahkolaisuskonnossa ollut perheeni sekoitti päätäni lisää. Kaikki ne saatanat ja demonit ja maailmanlopun odotukset ukkosilmalla ikkunan ääressä. Syyllisyys ja pelottelu, fyysinen ja henkinen väkivalta, eristäminen..

Sekosin ja jouduin koulukotiin loppunuoruudeksi. Nelisen vuotta valtion koulukodissa keskellä metsää jätti ristiriitaiset jälkensä. Toisaalta hyvä ratkaisu että sain koulun käytyä, toisaalla vaakakupissa hoitamattomat psyykenvauriot joille naurettiin, kiusaaminen, väkivalta, kuolemat, kaikenlainen väärinkäyttö siellä metsän uumenissa. Jopa kummittelu, jota kaikki oppilaat todistimme mutta kukaan ei meitä uskonut.

Minulta takavarikoitiin tavaroita ja vaatteita koulukodissa. Ne ovat edelleen siellä, niin kuin monien muidenkin oppilaiden tavarat vuosikymmenten takaa. Pahvilaatikoissa jossain ullakoilla unohdettuna. Siellä ovat paperilla arkistoituna myös historiani, valokuviani, eristysaikani koulukodin betoniputkassa, kaikki vuosien ajalta, raportti jokaiselta päivältä. Tuntuu että pala minua on jäänyt sinne.

Ne ohjaajat jotka tarjosivat minulle ruoan muovikiposta putkan luukusta, ovat nyt somessa kavereitani. He tuntuvat vanhemmiltani vaikka eivät ole. Yksi miesohjaaja on jopa kertonut aina rakastaneensa minua. Sama joka riisutti minua hatkojen jälkeen.

Näen unia toistuvasti, jossa asun edelleen koulukodissa. Tykkään olla siellä enkä halua pois vaikka olen monia ohjaajia vanhempi. Ihmettelen vain milloin aiotaan järjestää loppupalaverini, mutta sillä ei näytä olevan kiirettä.

Olen käynyt terapiassa, mutta tuntuu ettei minua ymmärretä siellä ja lopetin. Olen aikuinen mutta sisäisesti edelleen murrosikäinen. Persoonani on jotenkin kahtiajakautunut. Toimin kuin aikuinen ja murrosikäinen, molempia vuorotellen tai yhtäaikaa.

Mietin että pitäisikö minun käydä tuolla koulukodissa hakemassa loput tavarani pois, hakea minusta kirjoitetut paperit ja minusta otetut kuvat ja katsoa kaikki paikat vielä kerran, kohdata nykyisiä oppilaita ja ehkä puhua heidän kanssaan. Vai pitäisikö minun jopa hakeutua sinne töihin ja asettua asumaan sinne henkilökunnan asuntolaan. Minulla on koulutus. Elämä tuntuu unelta, epätodelliselta. Olen kuin ontto kuori.