Lue keskustelun säännöt.
Miten jotkut löytää niin nopeasti uuden puolison?
16.09.2018 |
En ymmärrä.
Kyllähän noita miehiä on, mutta ei kenenkä tahansa kanssa vaan kolahda.
Ihmettelen niitä, jotka hyppii suhteesta toiseen.
Kommentit (122)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi tietää, onko nämä tiuhaan kumppaneita vaihtavat sellaisia, jotka ajattelevat, että irtoseksi on ehdottoman kiellettyä ja seksiä harrastetaan vain parisuhteessa. Tässä on nyt tullut parikin kommenttia, että kyllä aikuisella ihmisellä pitää olla oikeus harrastaa seksiä ja saada läheisyyttä ja nopeasti eteneviä uusia parisuhteita perustellaan tällä. Ihan kuin sinkulle ei olisi mahdollista harrastaa seksiä ilman parisuhdetta. Tätä olen monta kertaa ennenkin kysynyt, mutta kummallisesti tämä kysymys aina kierretään. Eli onko se uuden parisuhteen kaipuu oikeastaan vain sitä, että pitää saada seksiä?
Minulle on ihan sama, jos joku haluaa harrastaa seksiä satunnaisen kumppanin kanssa. Siitä vain, ei kuulu minulle eikä ole minulta pois. Jotta itse voin ja haluan harrastaa, minun pitää olla ihastunut. Ja jos olen ihastunut, haluan yleensä koko paketin eli suhteen. Mistään irtoseksistä en saa mitään. Kukin tavallaan tässäkin asiassa.
Eli pitääkö olla ihastus vai parisuhde? Vai molemmat? Etkö pysty ihastuneenakaan harrastamaan seksiä, ellei ole sovittu parisuhteesta?
Pystyn, mutta jos seksi on hyvää, kyllähän siinä tunteet vahvistuvat ja haluaa pian enemmänkin toiselta. Sen sijaan en pysty pelkkään seksisuhteeseen, jos olen oikein ihastunut. Sellainen on kidutusta ja tuntuu hyväksikäytöltä.
Eli periaatteessa parisuhteeton seksi ei ole sinullekaan kokonaan poissuljettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Palstan ihanneliitto alkaa 5-vuotiaana tarhassa ja päättyy yhteiseen kuolinvuoteeseen, käsi kädessä. Kaikki muu on epätasapainoista sekoilua. Avioeron saa ottaa jos mies juo, lyö tai ei vie roskia, mutta silti pitää kysyä itseltään miksi on niin tyhmä, että ottaa juopon miehen. Uuden liiton saa solmia sitten, kun lapset ovat varmasti omillaan eli noin 40-vuotiaita.
Jos jää leskeksi, palstan ihanne on kuningatar Victoria, joka piti surupukua elämänsä loppuun saakka miehensä kuoleman jälkeen. Jos jää tosi nuorena leskeksi, niin siinä tapauksessa uusi liitto on sallittu kunhan on istunut yksin kotona 25 vuotta. Tätä lyhyempi suruaika on loukkaus kaikkia maailman ihmisiä kohtaan.
Olihan sillä kuningatar Victorialla joku miesystävä, mutta eihän sitä julkisesti puhuttu mitään, olikohan joku puutarhuri tms. Jossain dokumentissa oli siitä juttua.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä.
Kyllähän noita miehiä on, mutta ei kenenkä tahansa kanssa vaan kolahda.
Ihmettelen niitä, jotka hyppii suhteesta toiseen.
Jos on luonteeltaan joustava/ sopeutuva (osaa huomioida toisen), avoin (ei liian estynyt), optimistinen, tasapainoinen ja muutoinkin oma elämä kunnossa ottajia on jonoksi asti ja tällainen ihminen tykkääkin sitoutua. Jos taas on näiden piirteiden vastakohta eli ns. haastava persoona, ihmiset kiertää kaukaa suhdemielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että ihmettelen myös tuota, jos kumppanit vaihtuu kuin lennossa. Tulee vähän sellanen olo, että eipä oo tainnu suhteet kovinkaan merkityksellisiä olla, jos heti aloitetaan suhde toisen kanssa. Missä suruaika? Vai onko uusi suhde vain laastarisuhde? Vai eikö kyseinen henkilö vain osaa olla yksin? Vai onko ollut uuden kumppanin kanssa jo ennen suhteen päättymistä?
Vaikea ymmärtää, kun oon itse sellanen ihminen, että sitoudun parisuhteeseen täysillä ja eron sattuessa tarvitsisin myös aikaa nuolla haavojani ennen uutta suhdetta.
Vastauksia:
Suhde on voinut olla hyvin merkityksellinen, mutta siitä on tehty eroa jo pitkään ennen kuin se lopullisesti on tapahtunut. Asiaa on surtu ja työstetty. Sitten kun se suhde on tosiaan vihdoin loppu ja ohi, niin on myös tehtynä surutyö ja itkut itketty. Ja jos silloin sattuu tapaamaan ihan uskomattoman tyypin sattumalta ja etsimättä, niin mitä pitäis sanoa? Että ei, en aloita sun kanssa mitään, vaikka olen valmis ja oot tosi upea, muut ei ymmärrä kuitenkaan.
Mä en tehnyt niin. Otin uuden ihmisen elämääni oikeastaan heti, kun olin muuttanut erilleen 15 vuoden avioliitosta. Kyllä, avioliitto oli merkityksellinen. Kyllä, surin eroa. Ja kyllä, avioeroa oli työstetty useampi vuosi ja kun muutettiin eri osoitteisiin, oli selkeästi eron käsitellyt. Uusi suhde ei ollut laastari, edelleen yhdessä olemme viiden vuoden jälkeen ja aiomme olla vastakin.
Minusta ei riitä, että työstät erosurun omalla kohdallasi, vaan sen lisäksi pitää antaa aikaa myös sille toiselle osapuolelle sopeutua eroon, ja ennen kaikkea lapsille (jos on). Myös oman elämän järjestämiselle, uudelle elämäntilanteelle, identiteetille, arjelle jne pitäisi kyllä antaa tarpeeksi aikaa.
Entinen on entinen eikä eronnut ole mikään lesk jonka pitäis surra. En nyt ymmärrä miksi pitäisi ajatella sen entisen tunteita varsinkin jos suhde on päättynyt siitä johtuvista syistä ja entinen on ollut perin haluton keskustelemaan suhteen ongelmista ja suhteen tulevaisuudesta. Siinä vaiheessa se surutyö suhteen epäonnistumisesta on tehty jo suhteen loppuaikana ja silloin on yks hailee mitä se, joka ei suostunut keskustelemaan suhteen tilasta, mahdollisesti ajattelee.
ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä.
Kyllähän noita miehiä on, mutta ei kenenkä tahansa kanssa vaan kolahda.
Ihmettelen niitä, jotka hyppii suhteesta toiseen.
Jos on luonteeltaan joustava/ sopeutuva (osaa huomioida toisen), avoin (ei liian estynyt), optimistinen, tasapainoinen ja muutoinkin oma elämä kunnossa ottajia on jonoksi asti ja tällainen ihminen tykkääkin sitoutua. Jos taas on näiden piirteiden vastakohta eli ns. haastava persoona, ihmiset kiertää kaukaa suhdemielessä.
Mutta voiko se oma elämä olla oikeasti kunnossa, jos on viikko sitten eronnut? Oikeasti? Itse en kyllä sekaantuisi mieheen, joka kertoisi juuri eronneensa ja että elämä on täysin tasapainoista ja kunnossa. Kyllähän se kuulostaa aika epäilyttävältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että ihmettelen myös tuota, jos kumppanit vaihtuu kuin lennossa. Tulee vähän sellanen olo, että eipä oo tainnu suhteet kovinkaan merkityksellisiä olla, jos heti aloitetaan suhde toisen kanssa. Missä suruaika? Vai onko uusi suhde vain laastarisuhde? Vai eikö kyseinen henkilö vain osaa olla yksin? Vai onko ollut uuden kumppanin kanssa jo ennen suhteen päättymistä?
Vaikea ymmärtää, kun oon itse sellanen ihminen, että sitoudun parisuhteeseen täysillä ja eron sattuessa tarvitsisin myös aikaa nuolla haavojani ennen uutta suhdetta.
Vastauksia:
Suhde on voinut olla hyvin merkityksellinen, mutta siitä on tehty eroa jo pitkään ennen kuin se lopullisesti on tapahtunut. Asiaa on surtu ja työstetty. Sitten kun se suhde on tosiaan vihdoin loppu ja ohi, niin on myös tehtynä surutyö ja itkut itketty. Ja jos silloin sattuu tapaamaan ihan uskomattoman tyypin sattumalta ja etsimättä, niin mitä pitäis sanoa? Että ei, en aloita sun kanssa mitään, vaikka olen valmis ja oot tosi upea, muut ei ymmärrä kuitenkaan.
Mä en tehnyt niin. Otin uuden ihmisen elämääni oikeastaan heti, kun olin muuttanut erilleen 15 vuoden avioliitosta. Kyllä, avioliitto oli merkityksellinen. Kyllä, surin eroa. Ja kyllä, avioeroa oli työstetty useampi vuosi ja kun muutettiin eri osoitteisiin, oli selkeästi eron käsitellyt. Uusi suhde ei ollut laastari, edelleen yhdessä olemme viiden vuoden jälkeen ja aiomme olla vastakin.
Minusta ei riitä, että työstät erosurun omalla kohdallasi, vaan sen lisäksi pitää antaa aikaa myös sille toiselle osapuolelle sopeutua eroon, ja ennen kaikkea lapsille (jos on). Myös oman elämän järjestämiselle, uudelle elämäntilanteelle, identiteetille, arjelle jne pitäisi kyllä antaa tarpeeksi aikaa.
Entinen on entinen eikä eronnut ole mikään lesk jonka pitäis surra. En nyt ymmärrä miksi pitäisi ajatella sen entisen tunteita varsinkin jos suhde on päättynyt siitä johtuvista syistä ja entinen on ollut perin haluton keskustelemaan suhteen ongelmista ja suhteen tulevaisuudesta. Siinä vaiheessa se surutyö suhteen epäonnistumisesta on tehty jo suhteen loppuaikana ja silloin on yks hailee mitä se, joka ei suostunut keskustelemaan suhteen tilasta, mahdollisesti ajattelee.
ohis
No tällainen asenne ("en ymmärrä, miksi pitäisi ajatella exän tunteita, on ihan yks hailee, mitä se ajattelee") usein kulminoituu niihin huoltajuuskiistoihin ja järjettömiin koston kierteisiin. Se exäkin on kuitenkin ihan vain ihminen ja jos on lapsia kuvioissa, niin olisi hyvä pitää jonkinlaiset välit ja siksi myös ottaa huomioon hänen tunteensa. Jos lapsia ei ole tai ei hirveästi kiinnosta sopu edes lasten tähden, niin eihän sitten tietenkään tarvitse miettiäkään.
On sellaisia, jotka on suurin piirtein koko elämänsä jonkun kanssa, ja sellaisia, jotka tuskin koskaan ovat kenenkään kanssa eli ovat lähinnä yksin.
Sellaisten jotka kärsivät hirveästi erosta on miltei mahdotonta uskoa että on myös paljon sellaisia, joita se ei juurikaan hetkauta, ja jotka helposti siirtyvät suhteesta toiseen.
Toiset rakastuvat syvällisesti ja toiset vain pinnallisesti eli lähinnä viihtyvät toisen kanssa kun taas ensinmainitut ovat sydänverellään mukana kaikessa minkä tekevät. He ovat vereslihalla ihmissuhteissaan ja kokevat huikeita huippuja ja kamalia aallonpohjia. Voi hyvin arvata kumpien elämä on kevyempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On sellaisia, jotka on suurin piirtein koko elämänsä jonkun kanssa, ja sellaisia, jotka tuskin koskaan ovat kenenkään kanssa eli ovat lähinnä yksin.
Sellaisten jotka kärsivät hirveästi erosta on miltei mahdotonta uskoa että on myös paljon sellaisia, joita se ei juurikaan hetkauta, ja jotka helposti siirtyvät suhteesta toiseen.
Toiset rakastuvat syvällisesti ja toiset vain pinnallisesti eli lähinnä viihtyvät toisen kanssa kun taas ensinmainitut ovat sydänverellään mukana kaikessa minkä tekevät. He ovat vereslihalla ihmissuhteissaan ja kokevat huikeita huippuja ja kamalia aallonpohjia. Voi hyvin arvata kumpien elämä on kevyempää.
Juu, voi hyvin arvata. Ja omalla kohdallani on selvää, kumpi on minulle mieluisampi parisuhdekumppani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että ihmettelen myös tuota, jos kumppanit vaihtuu kuin lennossa. Tulee vähän sellanen olo, että eipä oo tainnu suhteet kovinkaan merkityksellisiä olla, jos heti aloitetaan suhde toisen kanssa. Missä suruaika? Vai onko uusi suhde vain laastarisuhde? Vai eikö kyseinen henkilö vain osaa olla yksin? Vai onko ollut uuden kumppanin kanssa jo ennen suhteen päättymistä?
Vaikea ymmärtää, kun oon itse sellanen ihminen, että sitoudun parisuhteeseen täysillä ja eron sattuessa tarvitsisin myös aikaa nuolla haavojani ennen uutta suhdetta.
Vastauksia:
Suhde on voinut olla hyvin merkityksellinen, mutta siitä on tehty eroa jo pitkään ennen kuin se lopullisesti on tapahtunut. Asiaa on surtu ja työstetty. Sitten kun se suhde on tosiaan vihdoin loppu ja ohi, niin on myös tehtynä surutyö ja itkut itketty. Ja jos silloin sattuu tapaamaan ihan uskomattoman tyypin sattumalta ja etsimättä, niin mitä pitäis sanoa? Että ei, en aloita sun kanssa mitään, vaikka olen valmis ja oot tosi upea, muut ei ymmärrä kuitenkaan.
Mä en tehnyt niin. Otin uuden ihmisen elämääni oikeastaan heti, kun olin muuttanut erilleen 15 vuoden avioliitosta. Kyllä, avioliitto oli merkityksellinen. Kyllä, surin eroa. Ja kyllä, avioeroa oli työstetty useampi vuosi ja kun muutettiin eri osoitteisiin, oli selkeästi eron käsitellyt. Uusi suhde ei ollut laastari, edelleen yhdessä olemme viiden vuoden jälkeen ja aiomme olla vastakin.
Minusta ei riitä, että työstät erosurun omalla kohdallasi, vaan sen lisäksi pitää antaa aikaa myös sille toiselle osapuolelle sopeutua eroon, ja ennen kaikkea lapsille (jos on). Myös oman elämän järjestämiselle, uudelle elämäntilanteelle, identiteetille, arjelle jne pitäisi kyllä antaa tarpeeksi aikaa.
Entinen on entinen eikä eronnut ole mikään lesk jonka pitäis surra. En nyt ymmärrä miksi pitäisi ajatella sen entisen tunteita varsinkin jos suhde on päättynyt siitä johtuvista syistä ja entinen on ollut perin haluton keskustelemaan suhteen ongelmista ja suhteen tulevaisuudesta. Siinä vaiheessa se surutyö suhteen epäonnistumisesta on tehty jo suhteen loppuaikana ja silloin on yks hailee mitä se, joka ei suostunut keskustelemaan suhteen tilasta, mahdollisesti ajattelee.
ohis
No tällainen asenne ("en ymmärrä, miksi pitäisi ajatella exän tunteita, on ihan yks hailee, mitä se ajattelee") usein kulminoituu niihin huoltajuuskiistoihin ja järjettömiin koston kierteisiin. Se exäkin on kuitenkin ihan vain ihminen ja jos on lapsia kuvioissa, niin olisi hyvä pitää jonkinlaiset välit ja siksi myös ottaa huomioon hänen tunteensa. Jos lapsia ei ole tai ei hirveästi kiinnosta sopu edes lasten tähden, niin eihän sitten tietenkään tarvitse miettiäkään.
Minä ja mieheni tavattiin sattumalta silloin kun kummallakin oli harkinta-aika vailä menossa ja erilleen oli muutettu pari kuukautta aiemmin. Käytiin treffeillä ilman sen kummempia, mutta sepä kolahti. Laastaroitiin alkuun toisiamme, mutta nyt usean vuoden jälkeen, ne ajat ovat takana ja tämä on ihan tavallinen, tosin arvelen, että keskimääräistä onnellisempi, parisuhde. Onneksi emme jättäneet suhdetta väliin siksi, että olisi liian pian tai mitä muut ajattelevat. Jos vastaan tulee joku, joka vie jalat alta saman tien, niin se on menoa.
Olin naimisissa 15 vuotta. Olin työstänyt eroajatuksia n. 5 vuotta. Ero oli kummallekin helpotu. Suru oli jo käsitelty. Nykyään olemme exäni kanssa hyvissä väleissä. Hän solmi itsekin nopeasti uuden suhteen. Nämä uudet suhteet eivät mitenkään tarkoita, etteikö avioliittoni olisi ollut merkityksellinen. 15 vuoteen mahtui paljon hyvääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että ihmettelen myös tuota, jos kumppanit vaihtuu kuin lennossa. Tulee vähän sellanen olo, että eipä oo tainnu suhteet kovinkaan merkityksellisiä olla, jos heti aloitetaan suhde toisen kanssa. Missä suruaika? Vai onko uusi suhde vain laastarisuhde? Vai eikö kyseinen henkilö vain osaa olla yksin? Vai onko ollut uuden kumppanin kanssa jo ennen suhteen päättymistä?
Vaikea ymmärtää, kun oon itse sellanen ihminen, että sitoudun parisuhteeseen täysillä ja eron sattuessa tarvitsisin myös aikaa nuolla haavojani ennen uutta suhdetta.
Vastauksia:
Suhde on voinut olla hyvin merkityksellinen, mutta siitä on tehty eroa jo pitkään ennen kuin se lopullisesti on tapahtunut. Asiaa on surtu ja työstetty. Sitten kun se suhde on tosiaan vihdoin loppu ja ohi, niin on myös tehtynä surutyö ja itkut itketty. Ja jos silloin sattuu tapaamaan ihan uskomattoman tyypin sattumalta ja etsimättä, niin mitä pitäis sanoa? Että ei, en aloita sun kanssa mitään, vaikka olen valmis ja oot tosi upea, muut ei ymmärrä kuitenkaan.
Mä en tehnyt niin. Otin uuden ihmisen elämääni oikeastaan heti, kun olin muuttanut erilleen 15 vuoden avioliitosta. Kyllä, avioliitto oli merkityksellinen. Kyllä, surin eroa. Ja kyllä, avioeroa oli työstetty useampi vuosi ja kun muutettiin eri osoitteisiin, oli selkeästi eron käsitellyt. Uusi suhde ei ollut laastari, edelleen yhdessä olemme viiden vuoden jälkeen ja aiomme olla vastakin.
Minusta ei riitä, että työstät erosurun omalla kohdallasi, vaan sen lisäksi pitää antaa aikaa myös sille toiselle osapuolelle sopeutua eroon, ja ennen kaikkea lapsille (jos on). Myös oman elämän järjestämiselle, uudelle elämäntilanteelle, identiteetille, arjelle jne pitäisi kyllä antaa tarpeeksi aikaa.
Entinen on entinen eikä eronnut ole mikään lesk jonka pitäis surra. En nyt ymmärrä miksi pitäisi ajatella sen entisen tunteita varsinkin jos suhde on päättynyt siitä johtuvista syistä ja entinen on ollut perin haluton keskustelemaan suhteen ongelmista ja suhteen tulevaisuudesta. Siinä vaiheessa se surutyö suhteen epäonnistumisesta on tehty jo suhteen loppuaikana ja silloin on yks hailee mitä se, joka ei suostunut keskustelemaan suhteen tilasta, mahdollisesti ajattelee.
ohis
No tällainen asenne ("en ymmärrä, miksi pitäisi ajatella exän tunteita, on ihan yks hailee, mitä se ajattelee") usein kulminoituu niihin huoltajuuskiistoihin ja järjettömiin koston kierteisiin. Se exäkin on kuitenkin ihan vain ihminen ja jos on lapsia kuvioissa, niin olisi hyvä pitää jonkinlaiset välit ja siksi myös ottaa huomioon hänen tunteensa. Jos lapsia ei ole tai ei hirveästi kiinnosta sopu edes lasten tähden, niin eihän sitten tietenkään tarvitse miettiäkään.
Minä ja mieheni tavattiin sattumalta silloin kun kummallakin oli harkinta-aika vailä menossa ja erilleen oli muutettu pari kuukautta aiemmin. Käytiin treffeillä ilman sen kummempia, mutta sepä kolahti. Laastaroitiin alkuun toisiamme, mutta nyt usean vuoden jälkeen, ne ajat ovat takana ja tämä on ihan tavallinen, tosin arvelen, että keskimääräistä onnellisempi, parisuhde. Onneksi emme jättäneet suhdetta väliin siksi, että olisi liian pian tai mitä muut ajattelevat. Jos vastaan tulee joku, joka vie jalat alta saman tien, niin se on menoa.
Olin naimisissa 15 vuotta. Olin työstänyt eroajatuksia n. 5 vuotta. Ero oli kummallekin helpotu. Suru oli jo käsitelty. Nykyään olemme exäni kanssa hyvissä väleissä. Hän solmi itsekin nopeasti uuden suhteen. Nämä uudet suhteet eivät mitenkään tarkoita, etteikö avioliittoni olisi ollut merkityksellinen. 15 vuoteen mahtui paljon hyvääkin.
Oliko teillä lapsia? Se on tässä nyt mielestäni olennainen asia. Vaikka uuden kumppanin tapaisi miten pian eron jälkeen, lapsien takia pitää mielestäni edetä tooodella hitaasti. Se, miten nopeasti jonkun tapaa ei nyt varsinaisesti kerro, miten nopeasti suhteessa on edetty. Teilläkin oli aluksi kyse laastaroinnista ja varmasti molemmat tiedostitte, että ollaan vielä todella heikolla pohjalla. Tuskin siinä vaiheessa vielä olitte muuttamassa yhteen ja esittelemässä lapsille ja sukulaisille uutta puolisoa. Vai olitteko? Minusta tässä on aika iso ero, että suoraan vakavasti ja julkisesti aletaan seurustella ja heti muutetaan yhteen ym verrattuna siihen, että tapaillaan hissun kissun matalalla profiililla ja tiedostetaan, että kuukauden päästä tämä voi olla historiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ihmetyttää, että tässä ketjussa kertovat kokemuksiaan vain ne, joilla on ollut kaksi pitkää suhdetta. Meneekö muka kovin useinkin niin, että nämä äkkivaihdot johtavat pitkiin parisuhteisiin, kun lähipiirissä on kyllä joutunut todistamaan aika erilaisia tarinoita. Jännä, että tässä ei ole kuultu nyt yhtäkään tarinaa siitä, että se äkkivaihtosuhde ei sitten kestänytkään kauaa. Melkein voisi kuvitella, että äkkivaihtajat ovat yliluonnollisen hyviä ihmistuntijoita ja kristallipallokin on käytössä.
Itse en mielelläni seurustelisi naisen kanssa, joka ei ole koskaan ollut yli kuukautta sinkku. Ensinnäkin siitä tulee vähän sellainen tunne, että toinen määrittelee itsensä miehen kautta eikä osaa olla itsenäinen, ja toki sekin vähän huolestuttaisi, että tällainen nainen ei ehkä kestäisi, jos joutuisin vaikka pitkäksi aikaa sairaalaan ja vaihtaisi uuteen - näinkin on tuttavapiirissäni käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että ihmettelen myös tuota, jos kumppanit vaihtuu kuin lennossa. Tulee vähän sellanen olo, että eipä oo tainnu suhteet kovinkaan merkityksellisiä olla, jos heti aloitetaan suhde toisen kanssa. Missä suruaika? Vai onko uusi suhde vain laastarisuhde? Vai eikö kyseinen henkilö vain osaa olla yksin? Vai onko ollut uuden kumppanin kanssa jo ennen suhteen päättymistä?
Vaikea ymmärtää, kun oon itse sellanen ihminen, että sitoudun parisuhteeseen täysillä ja eron sattuessa tarvitsisin myös aikaa nuolla haavojani ennen uutta suhdetta.
Vastauksia:
Suhde on voinut olla hyvin merkityksellinen, mutta siitä on tehty eroa jo pitkään ennen kuin se lopullisesti on tapahtunut. Asiaa on surtu ja työstetty. Sitten kun se suhde on tosiaan vihdoin loppu ja ohi, niin on myös tehtynä surutyö ja itkut itketty. Ja jos silloin sattuu tapaamaan ihan uskomattoman tyypin sattumalta ja etsimättä, niin mitä pitäis sanoa? Että ei, en aloita sun kanssa mitään, vaikka olen valmis ja oot tosi upea, muut ei ymmärrä kuitenkaan.
Mä en tehnyt niin. Otin uuden ihmisen elämääni oikeastaan heti, kun olin muuttanut erilleen 15 vuoden avioliitosta. Kyllä, avioliitto oli merkityksellinen. Kyllä, surin eroa. Ja kyllä, avioeroa oli työstetty useampi vuosi ja kun muutettiin eri osoitteisiin, oli selkeästi eron käsitellyt. Uusi suhde ei ollut laastari, edelleen yhdessä olemme viiden vuoden jälkeen ja aiomme olla vastakin.
Minusta ei riitä, että työstät erosurun omalla kohdallasi, vaan sen lisäksi pitää antaa aikaa myös sille toiselle osapuolelle sopeutua eroon, ja ennen kaikkea lapsille (jos on). Myös oman elämän järjestämiselle, uudelle elämäntilanteelle, identiteetille, arjelle jne pitäisi kyllä antaa tarpeeksi aikaa.
Entinen on entinen eikä eronnut ole mikään lesk jonka pitäis surra. En nyt ymmärrä miksi pitäisi ajatella sen entisen tunteita varsinkin jos suhde on päättynyt siitä johtuvista syistä ja entinen on ollut perin haluton keskustelemaan suhteen ongelmista ja suhteen tulevaisuudesta. Siinä vaiheessa se surutyö suhteen epäonnistumisesta on tehty jo suhteen loppuaikana ja silloin on yks hailee mitä se, joka ei suostunut keskustelemaan suhteen tilasta, mahdollisesti ajattelee.
ohis
No tällainen asenne ("en ymmärrä, miksi pitäisi ajatella exän tunteita, on ihan yks hailee, mitä se ajattelee") usein kulminoituu niihin huoltajuuskiistoihin ja järjettömiin koston kierteisiin. Se exäkin on kuitenkin ihan vain ihminen ja jos on lapsia kuvioissa, niin olisi hyvä pitää jonkinlaiset välit ja siksi myös ottaa huomioon hänen tunteensa. Jos lapsia ei ole tai ei hirveästi kiinnosta sopu edes lasten tähden, niin eihän sitten tietenkään tarvitse miettiäkään.
Minä ja mieheni tavattiin sattumalta silloin kun kummallakin oli harkinta-aika vailä menossa ja erilleen oli muutettu pari kuukautta aiemmin. Käytiin treffeillä ilman sen kummempia, mutta sepä kolahti. Laastaroitiin alkuun toisiamme, mutta nyt usean vuoden jälkeen, ne ajat ovat takana ja tämä on ihan tavallinen, tosin arvelen, että keskimääräistä onnellisempi, parisuhde. Onneksi emme jättäneet suhdetta väliin siksi, että olisi liian pian tai mitä muut ajattelevat. Jos vastaan tulee joku, joka vie jalat alta saman tien, niin se on menoa.
Olin naimisissa 15 vuotta. Olin työstänyt eroajatuksia n. 5 vuotta. Ero oli kummallekin helpotu. Suru oli jo käsitelty. Nykyään olemme exäni kanssa hyvissä väleissä. Hän solmi itsekin nopeasti uuden suhteen. Nämä uudet suhteet eivät mitenkään tarkoita, etteikö avioliittoni olisi ollut merkityksellinen. 15 vuoteen mahtui paljon hyvääkin.
Oliko teillä lapsia? Se on tässä nyt mielestäni olennainen asia. Vaikka uuden kumppanin tapaisi miten pian eron jälkeen, lapsien takia pitää mielestäni edetä tooodella hitaasti. Se, miten nopeasti jonkun tapaa ei nyt varsinaisesti kerro, miten nopeasti suhteessa on edetty. Teilläkin oli aluksi kyse laastaroinnista ja varmasti molemmat tiedostitte, että ollaan vielä todella heikolla pohjalla. Tuskin siinä vaiheessa vielä olitte muuttamassa yhteen ja esittelemässä lapsille ja sukulaisille uutta puolisoa. Vai olitteko? Minusta tässä on aika iso ero, että suoraan vakavasti ja julkisesti aletaan seurustella ja heti muutetaan yhteen ym verrattuna siihen, että tapaillaan hissun kissun matalalla profiililla ja tiedostetaan, että kuukauden päästä tämä voi olla historiaa.
On lapsia molemmilla. Lapset tapasi aikuiset n. 5kk ja toisensa puolen vuoden jälkeen. Yhteenmuuttoon meni useampi vuosi.
Tässä ketjussa on mietitty, että nopea seurustelun aloitus on vanhan suhteen mitätöimistä. Vastasin siihen, ettei mielestäni niin ole. Lapset ei varsinaisesti kuulu siihen asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko myöntää, että ihmettelen myös tuota, jos kumppanit vaihtuu kuin lennossa. Tulee vähän sellanen olo, että eipä oo tainnu suhteet kovinkaan merkityksellisiä olla, jos heti aloitetaan suhde toisen kanssa. Missä suruaika? Vai onko uusi suhde vain laastarisuhde? Vai eikö kyseinen henkilö vain osaa olla yksin? Vai onko ollut uuden kumppanin kanssa jo ennen suhteen päättymistä?
Vaikea ymmärtää, kun oon itse sellanen ihminen, että sitoudun parisuhteeseen täysillä ja eron sattuessa tarvitsisin myös aikaa nuolla haavojani ennen uutta suhdetta.
Vastauksia:
Suhde on voinut olla hyvin merkityksellinen, mutta siitä on tehty eroa jo pitkään ennen kuin se lopullisesti on tapahtunut. Asiaa on surtu ja työstetty. Sitten kun se suhde on tosiaan vihdoin loppu ja ohi, niin on myös tehtynä surutyö ja itkut itketty. Ja jos silloin sattuu tapaamaan ihan uskomattoman tyypin sattumalta ja etsimättä, niin mitä pitäis sanoa? Että ei, en aloita sun kanssa mitään, vaikka olen valmis ja oot tosi upea, muut ei ymmärrä kuitenkaan.
Mä en tehnyt niin. Otin uuden ihmisen elämääni oikeastaan heti, kun olin muuttanut erilleen 15 vuoden avioliitosta. Kyllä, avioliitto oli merkityksellinen. Kyllä, surin eroa. Ja kyllä, avioeroa oli työstetty useampi vuosi ja kun muutettiin eri osoitteisiin, oli selkeästi eron käsitellyt. Uusi suhde ei ollut laastari, edelleen yhdessä olemme viiden vuoden jälkeen ja aiomme olla vastakin.
Minusta ei riitä, että työstät erosurun omalla kohdallasi, vaan sen lisäksi pitää antaa aikaa myös sille toiselle osapuolelle sopeutua eroon, ja ennen kaikkea lapsille (jos on). Myös oman elämän järjestämiselle, uudelle elämäntilanteelle, identiteetille, arjelle jne pitäisi kyllä antaa tarpeeksi aikaa.
Entinen on entinen eikä eronnut ole mikään lesk jonka pitäis surra. En nyt ymmärrä miksi pitäisi ajatella sen entisen tunteita varsinkin jos suhde on päättynyt siitä johtuvista syistä ja entinen on ollut perin haluton keskustelemaan suhteen ongelmista ja suhteen tulevaisuudesta. Siinä vaiheessa se surutyö suhteen epäonnistumisesta on tehty jo suhteen loppuaikana ja silloin on yks hailee mitä se, joka ei suostunut keskustelemaan suhteen tilasta, mahdollisesti ajattelee.
ohis
No tällainen asenne ("en ymmärrä, miksi pitäisi ajatella exän tunteita, on ihan yks hailee, mitä se ajattelee") usein kulminoituu niihin huoltajuuskiistoihin ja järjettömiin koston kierteisiin. Se exäkin on kuitenkin ihan vain ihminen ja jos on lapsia kuvioissa, niin olisi hyvä pitää jonkinlaiset välit ja siksi myös ottaa huomioon hänen tunteensa. Jos lapsia ei ole tai ei hirveästi kiinnosta sopu edes lasten tähden, niin eihän sitten tietenkään tarvitse miettiäkään.
Minä ja mieheni tavattiin sattumalta silloin kun kummallakin oli harkinta-aika vailä menossa ja erilleen oli muutettu pari kuukautta aiemmin. Käytiin treffeillä ilman sen kummempia, mutta sepä kolahti. Laastaroitiin alkuun toisiamme, mutta nyt usean vuoden jälkeen, ne ajat ovat takana ja tämä on ihan tavallinen, tosin arvelen, että keskimääräistä onnellisempi, parisuhde. Onneksi emme jättäneet suhdetta väliin siksi, että olisi liian pian tai mitä muut ajattelevat. Jos vastaan tulee joku, joka vie jalat alta saman tien, niin se on menoa.
Olin naimisissa 15 vuotta. Olin työstänyt eroajatuksia n. 5 vuotta. Ero oli kummallekin helpotu. Suru oli jo käsitelty. Nykyään olemme exäni kanssa hyvissä väleissä. Hän solmi itsekin nopeasti uuden suhteen. Nämä uudet suhteet eivät mitenkään tarkoita, etteikö avioliittoni olisi ollut merkityksellinen. 15 vuoteen mahtui paljon hyvääkin.
Oliko teillä lapsia? Se on tässä nyt mielestäni olennainen asia. Vaikka uuden kumppanin tapaisi miten pian eron jälkeen, lapsien takia pitää mielestäni edetä tooodella hitaasti. Se, miten nopeasti jonkun tapaa ei nyt varsinaisesti kerro, miten nopeasti suhteessa on edetty. Teilläkin oli aluksi kyse laastaroinnista ja varmasti molemmat tiedostitte, että ollaan vielä todella heikolla pohjalla. Tuskin siinä vaiheessa vielä olitte muuttamassa yhteen ja esittelemässä lapsille ja sukulaisille uutta puolisoa. Vai olitteko? Minusta tässä on aika iso ero, että suoraan vakavasti ja julkisesti aletaan seurustella ja heti muutetaan yhteen ym verrattuna siihen, että tapaillaan hissun kissun matalalla profiililla ja tiedostetaan, että kuukauden päästä tämä voi olla historiaa.
On lapsia molemmilla. Lapset tapasi aikuiset n. 5kk ja toisensa puolen vuoden jälkeen. Yhteenmuuttoon meni useampi vuosi.
Tässä ketjussa on mietitty, että nopea seurustelun aloitus on vanhan suhteen mitätöimistä. Vastasin siihen, ettei mielestäni niin ole. Lapset ei varsinaisesti kuulu siihen asiaan.
Jaa. Minä en ainakaan puhunut mitään vanhan suhteen mitätöimisestä. Minä puhuin siitä, että pitää antaa aikaa exälle ja lapsille myös työstää sitä suruaan eikä hieroa sitä uutta onnea heidän naamalleen. Siis heidän tunteidensa kunnioittamisesta. Anteeksi vain, mutta en kyllä pidä millään tavalla fiksuna, että puolen vuoden jälkeen tuotiin lapsille näytille uusi kumppani. Moni asiantuntija sanoo, että vähintään vuosi pitää antaa lapsille aikaa toipua erosta. Ja lapset tottakai kuuluvat asiaan, miten ihmeessä voit sanoa, etteivät kuulu!?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi tietää, onko nämä tiuhaan kumppaneita vaihtavat sellaisia, jotka ajattelevat, että irtoseksi on ehdottoman kiellettyä ja seksiä harrastetaan vain parisuhteessa. Tässä on nyt tullut parikin kommenttia, että kyllä aikuisella ihmisellä pitää olla oikeus harrastaa seksiä ja saada läheisyyttä ja nopeasti eteneviä uusia parisuhteita perustellaan tällä. Ihan kuin sinkulle ei olisi mahdollista harrastaa seksiä ilman parisuhdetta. Tätä olen monta kertaa ennenkin kysynyt, mutta kummallisesti tämä kysymys aina kierretään. Eli onko se uuden parisuhteen kaipuu oikeastaan vain sitä, että pitää saada seksiä?
Minulle on ihan sama, jos joku haluaa harrastaa seksiä satunnaisen kumppanin kanssa. Siitä vain, ei kuulu minulle eikä ole minulta pois. Jotta itse voin ja haluan harrastaa, minun pitää olla ihastunut. Ja jos olen ihastunut, haluan yleensä koko paketin eli suhteen. Mistään irtoseksistä en saa mitään. Kukin tavallaan tässäkin asiassa.
Juuri näin oletinkin. Eli pitää olla se parisuhde, oli se sitten miten pikainen tahansa. Minulla taas menee niin, että voin ihan hyvin viehättyä ihmisestä sen verran, että nautin irtoseksistä, mutta parisuhteeseen taas ei riitä ihastuminen, vaan sen lisäksi pitää olla luottamusta, vakautta jne. En lähtisi vakavaan parisuhteeseen kuukauden tuntemisen jälkeen, vaikka ihastus olisikin olemassa.
En ymmärrä ajatteluasi. Itsellä menee niin, että kun kiinnostun ja ihastun, haluan tutustua, haluan seksiä ja yhdessäoloa. En halua ketään muuta, joten olen valmis sitoutumaan toiseen. Mitä tarkoitat sillä, ettet lähtisi vakavaan parisuhteeseen kuukauden tuntemisen jälkeen? Haluat panna muitakin? Minä en halua. Haluan olla yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Enkä kutsuisi sarjamonogamiaksi sitä, että ensin on esim. kymmenen vuotta suhteessa, sitten eroaa ja löytää pian uuden, jonka kanssa on sitten toiset kymmenen vuotta.
Niin, olet valmis sitoutumaan toiseen, mutta entä jos se toinen ei ole vielä samassa tilanteessa. Pystytkö seksiin, vai vaaditko ensin sen parisuhdelupauksen vai riittääkö se oma ihastuksen tunteesi?
Tarkoitan sillä, etten lähtisi vakavaan suhteeseen sitä, etten esimerkiksi muuttaisi yhteen, esittelisi lapsille, sukulaisille, hehkuttaisi fb:ssä, hankkisi yhteistä lemmikkiä, suunnittele asunnon ostoa, ehkäisyn poisjättämistä jne. Se ei tarkoita ollenkaan sitä, että paneskelisin ympäriinsä tai haluaisin treffailla muita. Ainoastaan sitä, etten tee suuria päätöksiä suhteen pohjalle. Sinulleko siis riittää ihastus siihen, että olet valmis vaikka ottamaan asuntolainan kuukauden tuntemisen jälkeen? Minusta siinä vaiheessa vasta voidaan puhua vakavasta ja sitoutuneesta parisuhteesta, kun ollaan valmiita tekemään tuonkaltaisia juttuja.
Ymmärsitköhän tahallasi väärin? Ei kai kukaan ole ottamassa yhteistä pankkilainaa kuukauden tuntemisen jälkeen. Minä tarkoitin sitoutumisella sitä, että ei tapailla muita ja että viedään sitä suhdetta eteenpäin ja tutustutaan rauhassa. En minä odota esittelyjä vanhemmille tai lapsille kuukauden tuntemisen jälkeen. (Exäni kyllä halusi esitellä minut vanhemmilleen muistaakseni parin viikon yhdessäolon jälkeen.) Mutta jollain tavalla on oltava varmuus siitä, että toinen haluaa minut elämäänsä ja haluaa ainakin selvittää, onko meillä mahdollisuuksia vakavaan suhteeseen. Jos tämä mahdollisuus on jo lähtökohtaisesti poissuljettu, en näe järkevänä ryhtyä mihinkään satunnaiseen seksisuhteeseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaisi tietää, onko nämä tiuhaan kumppaneita vaihtavat sellaisia, jotka ajattelevat, että irtoseksi on ehdottoman kiellettyä ja seksiä harrastetaan vain parisuhteessa. Tässä on nyt tullut parikin kommenttia, että kyllä aikuisella ihmisellä pitää olla oikeus harrastaa seksiä ja saada läheisyyttä ja nopeasti eteneviä uusia parisuhteita perustellaan tällä. Ihan kuin sinkulle ei olisi mahdollista harrastaa seksiä ilman parisuhdetta. Tätä olen monta kertaa ennenkin kysynyt, mutta kummallisesti tämä kysymys aina kierretään. Eli onko se uuden parisuhteen kaipuu oikeastaan vain sitä, että pitää saada seksiä?
Minulle on ihan sama, jos joku haluaa harrastaa seksiä satunnaisen kumppanin kanssa. Siitä vain, ei kuulu minulle eikä ole minulta pois. Jotta itse voin ja haluan harrastaa, minun pitää olla ihastunut. Ja jos olen ihastunut, haluan yleensä koko paketin eli suhteen. Mistään irtoseksistä en saa mitään. Kukin tavallaan tässäkin asiassa.
Juuri näin oletinkin. Eli pitää olla se parisuhde, oli se sitten miten pikainen tahansa. Minulla taas menee niin, että voin ihan hyvin viehättyä ihmisestä sen verran, että nautin irtoseksistä, mutta parisuhteeseen taas ei riitä ihastuminen, vaan sen lisäksi pitää olla luottamusta, vakautta jne. En lähtisi vakavaan parisuhteeseen kuukauden tuntemisen jälkeen, vaikka ihastus olisikin olemassa.
En ymmärrä ajatteluasi. Itsellä menee niin, että kun kiinnostun ja ihastun, haluan tutustua, haluan seksiä ja yhdessäoloa. En halua ketään muuta, joten olen valmis sitoutumaan toiseen. Mitä tarkoitat sillä, ettet lähtisi vakavaan parisuhteeseen kuukauden tuntemisen jälkeen? Haluat panna muitakin? Minä en halua. Haluan olla yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Enkä kutsuisi sarjamonogamiaksi sitä, että ensin on esim. kymmenen vuotta suhteessa, sitten eroaa ja löytää pian uuden, jonka kanssa on sitten toiset kymmenen vuotta.
Niin, olet valmis sitoutumaan toiseen, mutta entä jos se toinen ei ole vielä samassa tilanteessa. Pystytkö seksiin, vai vaaditko ensin sen parisuhdelupauksen vai riittääkö se oma ihastuksen tunteesi?
Tarkoitan sillä, etten lähtisi vakavaan suhteeseen sitä, etten esimerkiksi muuttaisi yhteen, esittelisi lapsille, sukulaisille, hehkuttaisi fb:ssä, hankkisi yhteistä lemmikkiä, suunnittele asunnon ostoa, ehkäisyn poisjättämistä jne. Se ei tarkoita ollenkaan sitä, että paneskelisin ympäriinsä tai haluaisin treffailla muita. Ainoastaan sitä, etten tee suuria päätöksiä suhteen pohjalle. Sinulleko siis riittää ihastus siihen, että olet valmis vaikka ottamaan asuntolainan kuukauden tuntemisen jälkeen? Minusta siinä vaiheessa vasta voidaan puhua vakavasta ja sitoutuneesta parisuhteesta, kun ollaan valmiita tekemään tuonkaltaisia juttuja.
Ymmärsitköhän tahallasi väärin? Ei kai kukaan ole ottamassa yhteistä pankkilainaa kuukauden tuntemisen jälkeen. Minä tarkoitin sitoutumisella sitä, että ei tapailla muita ja että viedään sitä suhdetta eteenpäin ja tutustutaan rauhassa. En minä odota esittelyjä vanhemmille tai lapsille kuukauden tuntemisen jälkeen. (Exäni kyllä halusi esitellä minut vanhemmilleen muistaakseni parin viikon yhdessäolon jälkeen.) Mutta jollain tavalla on oltava varmuus siitä, että toinen haluaa minut elämäänsä ja haluaa ainakin selvittää, onko meillä mahdollisuuksia vakavaan suhteeseen. Jos tämä mahdollisuus on jo lähtökohtaisesti poissuljettu, en näe järkevänä ryhtyä mihinkään satunnaiseen seksisuhteeseen.
Niin ja minä kerroin, mitä minä tarkoitan vakavalla parisuhteella. Eli sinulle ei tarvitse sittenkään olla se vakavampi parisuhde ennen kuin seksi onnistuu, vaan se ihastuminen lyhyen tutustumisen jälkeen riittää. Tätä juuri tarkoitin, että tämä "voin harrastaa seksiä vasta parisuhteessa" on vähän tulkintakysymys, kun toiset laskevat parisuhteeksi vasta sen, kun esim ollaan avoimesti yhdessä ja esitellään lapsille jne (esim minä) mutta toiset sitten tarkoittavatkin sillä sitä tapailuvaihetta, jota itse en vielä kutsu varsinaiseksi parisuhteeksi, vaikka yksiavioisia oltaisiinkin. Määrittelystähän tässä on pitkälti kysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä.
Kyllähän noita miehiä on, mutta ei kenenkä tahansa kanssa vaan kolahda.
Ihmettelen niitä, jotka hyppii suhteesta toiseen.
Jos on luonteeltaan joustava/ sopeutuva (osaa huomioida toisen), avoin (ei liian estynyt), optimistinen, tasapainoinen ja muutoinkin oma elämä kunnossa ottajia on jonoksi asti ja tällainen ihminen tykkääkin sitoutua. Jos taas on näiden piirteiden vastakohta eli ns. haastava persoona, ihmiset kiertää kaukaa suhdemielessä.
Tämä on järjetön ajattelutapa. kun miettii ihmisiä parisuhteissa. Ei mene ihan niin, että kaikki helpot ja kivat ovat suhteessa. :D
Pidempään sinkkuna olleiden leimaaminen hankaliksi persooniksi on ihan älytöntä - jos ihminen vaikkapa vain ihastuu harvoin, niin tämän tulkinnan mukaan kyse ei ole siitä vaan tyypin hankaluudesta. Vähän nyt valoja päälle ihmiset.
Niin, olet valmis sitoutumaan toiseen, mutta entä jos se toinen ei ole vielä samassa tilanteessa. Pystytkö seksiin, vai vaaditko ensin sen parisuhdelupauksen vai riittääkö se oma ihastuksen tunteesi?
Tarkoitan sillä, etten lähtisi vakavaan suhteeseen sitä, etten esimerkiksi muuttaisi yhteen, esittelisi lapsille, sukulaisille, hehkuttaisi fb:ssä, hankkisi yhteistä lemmikkiä, suunnittele asunnon ostoa, ehkäisyn poisjättämistä jne. Se ei tarkoita ollenkaan sitä, että paneskelisin ympäriinsä tai haluaisin treffailla muita. Ainoastaan sitä, etten tee suuria päätöksiä suhteen pohjalle. Sinulleko siis riittää ihastus siihen, että olet valmis vaikka ottamaan asuntolainan kuukauden tuntemisen jälkeen? Minusta siinä vaiheessa vasta voidaan puhua vakavasta ja sitoutuneesta parisuhteesta, kun ollaan valmiita tekemään tuonkaltaisia juttuja.