Miksi joitain ärsyttää muiden "liian korkeat" vaatimukset parisuhteeseen ryhtymiselle? Eihän se loukkaa ketään muuta!

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se on pois kaikilta niiltä nörteiltä "kilttimiehiltä", joilla on vetovoimaa kuin kivellä, olemattomat sosiaaliset taidot ja naisia vihaava mentaliteetti. Koska, jos et olisi noin nirso, seurustelisit sellaisen kanssa.

Nykyään ei uskota rakkauteen ja siihen oikeaan, vaan markkina-arvoteoriaan, jonka mukaan olemme lihankimpaleita, joiden parasta ennen päivämäärä menee umpeen ja joiden on siksi feikattava ikuista nuoruutta.

Ennen arvostettiin myös vanhoja naisia, nykyään katsotaan, että naisen ainoa arvo on hedelmällisyys. Vaikka ihmislajilla on hyvin pitkä elinikä vaihdevuosien jälkeen. Jotakin tarkoitusta sekin palvelee.

Joskus kieltämättä tuntuu, että valittajalla on oma lehmä ojassa (netissä ja Jodelin tapaisissa somekanavissa tällaiset pääsevät ääneen enemmän kuin arkielämässä). Tällainen mies ajattelee, että olemalla normaali, mukava ihminen on automaattisesti ansainnut suhteen ja seksiä. Nainen saa olla haluamatta miestä vain jonkin erityisen syyn varjolla; on väärin, jos siihen _haluamiseen_ tarvitsee erityisen syyn. Välillä mollataankin yksilön sijaan nuoria naisia yleensä siitä, että ei hyvä mies kelpaa ja tosiaan luullaan itseä prinsessaksi. Tämän takia on nuorten naisten vika, että mies syrjäytyy. Ennen kaikki oli paremmin, kun suunnilleen kaikki miehet saivat itselleen vaimon (sillähän ei ole mitään väliä, että naimisiin meneminen oli pakon sanelema asia, ei mikään osoitus siitä, että miehestä tykkäsi varmasti).

Naisten on väärin esimerkiksi harrastaa seksiä "korkean statuksen" miehen kanssa, koska se antaa liian positiivisen käsityksen omasta itsestä. Kympin mies kun kuulemma panee seiskan naistakin, jos ei muuta saa. Ja se, että mies panee myös sellaisia naisia, joita ei oikeasti halua, tekee tietysti NAISESTA lorton.

En kuitenkaan usko, että selittää asiaa ihan kokonaan, koska samansuuntaista kehotusta riman alentamiseen tulee jatkuvasti myös toisten naisten suunnalta.

AP

Olen 42-vuotias nainen ja elänyt suurimman osan aikuiselämästäni sinkkuna. Olen ollut kahdessa pidemmässä parisuhteessa ja avoliitossa, jotka ovat valitettavasti kariutuneet. Näiden välissä ja nyt viimeiset kahdeksan vuotta olen elänyt ja asunut yksin.

Olen lapsesta asti ollut todella valikoiva ihmisten suhteen, ystävyyssuhteenikin ovat olleet harvoja. Pinnallisesti vaikutan sosiaaliselta ja helposti lähestyttävältä, ja esim. työpaikall, koulussa tms olen aina ollut "pidetty/suosittu" henkilö. Kuitenkin oikeasti olen etäinen, sulkeutunut ja erittäin yksityinen ihminen, ja minulla kestää pitkään lämmetä uusille ihmisille elämässäni. Viihdyn paljon paremmin itsekseni kuin seurassa, missä minulla on vähääkään vaivautunut, hankala tai kiusallinen olo. 

Parisuhdemielessä en ole helppo kumppani - olen hyvin itsenäinen, minulla on voimakas oikeudentaju ja luonteessani on vaativia piirteitä niin itseäni kuin muita ihmisiäkin kohtaan. Tiedostan tämän hyvin. Etenkin nuorempana olin kaunis, joten seuraa on aina ollut tarjolla, mutta olen paljon hankalampi ihminen kuin ulkoinen olemukseni antaisi olettaa. En siis pidä itseäni minään ihannekumppanina kenellekään, mutta siitä huolimatta vaatimukseni mahdolliselle seurustelukumppanille ovat aina olleet "korkeat" eivätkä ole juuri muuttuneet vanhetessani (johtuu varmaan siitä, että en ole koskaan halunnut omia lapsia). 

Korkeilla kriteereillä en kuitenkaan todellakaan tarkoita asioita, joita palstamiehet listaavat naisten haluavan. Päin vastoin, joku laatikkopää-supermenestyjä on todella kaukana sellaisesta miehestä, josta voisin kiinnostua ja olen kiinnostunut. Kriteerini ovat pääosin henkisiä ja älyllisiä, mutta olen aika ehdoton niiden suhteen. Ihan vain sen vuoksi, etten viiihdy kuin tietynlaisten ihmisten seurassa vaikkapa huumorintajun ja arvomaailman suhteen edes kaverimielessä - saati sitten parisuhteessa. En myöskään usko, että minulla olisi itselläni mitään annettavaa vaikkapa perinteisiä perhearvoja tai uskonnollisuutta arvostavalle miehelle. 

Olen täysin varautunut elämään vaikka loppuelämäni yksin, jos en enää tapaa miestä, kenestä voisin kiinnostua ja joka vastaavasti kiinnostuisi minusta. En koskaan valita parisuhteen puutteesta, koska yksinäisyys on minulle ihan ok olotila. Olen jollain tavalla todella "itseriittoinen" siinä mielessä, että tarvitsen aika vähän muilta ihmisiltä, mutta olen ollut tällainen niin kauan kuin pystyn muistamaan. Minulla on hyvä koulutus ja työ, lemmikkieläimiä, muutama läheinen ystävä ja hyvät välit lapsuudenperheeseeni (sisarukset ja vanhemmat). En tarvitse parisuhdetta enkä kärsi sen puutteesta, niin yksinkertaista se on. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 42-vuotias nainen ja elänyt suurimman osan aikuiselämästäni sinkkuna. Olen ollut kahdessa pidemmässä parisuhteessa ja avoliitossa, jotka ovat valitettavasti kariutuneet. Näiden välissä ja nyt viimeiset kahdeksan vuotta olen elänyt ja asunut yksin.

Olen lapsesta asti ollut todella valikoiva ihmisten suhteen, ystävyyssuhteenikin ovat olleet harvoja. Pinnallisesti vaikutan sosiaaliselta ja helposti lähestyttävältä, ja esim. työpaikall, koulussa tms olen aina ollut "pidetty/suosittu" henkilö. Kuitenkin oikeasti olen etäinen, sulkeutunut ja erittäin yksityinen ihminen, ja minulla kestää pitkään lämmetä uusille ihmisille elämässäni. Viihdyn paljon paremmin itsekseni kuin seurassa, missä minulla on vähääkään vaivautunut, hankala tai kiusallinen olo. 

Parisuhdemielessä en ole helppo kumppani - olen hyvin itsenäinen, minulla on voimakas oikeudentaju ja luonteessani on vaativia piirteitä niin itseäni kuin muita ihmisiäkin kohtaan. Tiedostan tämän hyvin. Etenkin nuorempana olin kaunis, joten seuraa on aina ollut tarjolla, mutta olen paljon hankalampi ihminen kuin ulkoinen olemukseni antaisi olettaa. En siis pidä itseäni minään ihannekumppanina kenellekään, mutta siitä huolimatta vaatimukseni mahdolliselle seurustelukumppanille ovat aina olleet "korkeat" eivätkä ole juuri muuttuneet vanhetessani (johtuu varmaan siitä, että en ole koskaan halunnut omia lapsia). 

Korkeilla kriteereillä en kuitenkaan todellakaan tarkoita asioita, joita palstamiehet listaavat naisten haluavan. Päin vastoin, joku laatikkopää-supermenestyjä on todella kaukana sellaisesta miehestä, josta voisin kiinnostua ja olen kiinnostunut. Kriteerini ovat pääosin henkisiä ja älyllisiä, mutta olen aika ehdoton niiden suhteen. Ihan vain sen vuoksi, etten viiihdy kuin tietynlaisten ihmisten seurassa vaikkapa huumorintajun ja arvomaailman suhteen edes kaverimielessä - saati sitten parisuhteessa. En myöskään usko, että minulla olisi itselläni mitään annettavaa vaikkapa perinteisiä perhearvoja tai uskonnollisuutta arvostavalle miehelle. 

Olen täysin varautunut elämään vaikka loppuelämäni yksin, jos en enää tapaa miestä, kenestä voisin kiinnostua ja joka vastaavasti kiinnostuisi minusta. En koskaan valita parisuhteen puutteesta, koska yksinäisyys on minulle ihan ok olotila. Olen jollain tavalla todella "itseriittoinen" siinä mielessä, että tarvitsen aika vähän muilta ihmisiltä, mutta olen ollut tällainen niin kauan kuin pystyn muistamaan. Minulla on hyvä koulutus ja työ, lemmikkieläimiä, muutama läheinen ystävä ja hyvät välit lapsuudenperheeseeni (sisarukset ja vanhemmat). En tarvitse parisuhdetta enkä kärsi sen puutteesta, niin yksinkertaista se on. 

Muistutat tosi paljon erästä tuttuani. Hänestä aina mietin, ettei valitettavasti varmasti koskaan tule löytämään ketään itselleen sopivaa, koska tarpeeksi hyviä miehiä ei vain ole. Ja siis ”tarpeeksi hyvällä” en tarkoita kriteereitä vaan sitä, että naisen omalle tasolle on jo niin vaikea päästä.

Tuskin lohduttaa, mutta halusinpa nyt vain kirjoittaa tämän tähän, koska olen oikeasti niin monesti miettinyt näin. Kaikille ei vaan ole oman tasoista miestä, eikä tällä asialla just nimenomaan ole mitään tekemistä laatikkopäiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se muuten ärsyttäisikään, mutta moni tällainen ”nirso” valittaa itse koko ajan sitä, kun ei löydä haluamaansa. No ei varmaan, jos vaatimukset kumppanille ovat epärealistisia. Usein myös näillä ”nirsoilla” on täysin epärealistinen käsitys siitä omasta tasostaan.

Kuitenkin useimmiten se kumppani on kompromissi. Harvalla on täysin unelmaansa vastaava tyyppi, jossa ei ole mitään vikoja. Itse olen saanut tällaiselta ”nirsolta” kaverilta mm. Kommenttia, miten ei olisi huolinut kumppaniani mistään hinnasta. No eihän siinä mitään, mutta ihan kuin kumppanini olisi koskaan huolinut häntä. Hänhän on minulle sopiva enkä minäkään huolisi ”nirso” unelmakumppania, joka ei olisi minulle yhtään sopiva.

Ärsyttää siis tämä itsensä muiden yläpuolelle nostaminen, vaikka itse ei ole sen kummempi. Se ettei itse tykkää jostain ja haluaa olla yksin on jokaisen oma asia. Mut ei se oikeuta haukkumaan toisten kumppaneita ja parisuhdetta.

Tuosta muiden yläpuolella olemisesta olen muuten itsekin saanut kuulla. Hassu väite, joka kertoo nähdäkseni lähinnä siitä, että henkilö itse ei arvosta itseään kovinkaan korkealle, eikä usko ansaitsevansa mitään nykyistä suhdetta parempaa / muuta kuin sellaisen tyypin, joka sattuu kiinnostumaan hänestä. Ei mulla ole mikään tarve olla parempi kuin muut. Silti olen omasta mielestäni niin uskomattoman ihana, ettei mun todellakaan tarvitse jakaa elämääni kenen tahansa kanssa. Muut saavat olla mitä mieltä haluavat, mutta MINÄ pidän itsestäni ja arvostan itseäni. Joillain mun nähdäkseni mahtavilla tyypeillä on surullisen huono kuva itsestään, ja se näkyy myös siinä, että ovat valmiita olemaan kenen tahansa kanssa, koska kokevat sen toisen oikeastaan tekevän palveluksen, kun kiinnostuvat sellaisesta maan matosesta.

Ja edelleenkään en allekirjoita sitä, että oman tason pitäisi määrittää se, mistä viehättyy. Nuori ja nätti nainen saa haluta rikkaan ja komean miehen, mutta vanhemman ja tavallisen näköisen naisen jaloissa sukkien pitäisi pyöriä kenen tahansa kohti katsovan miehen kohdalla, ettei vain olisi ylimielinen ja itsestään turhia kuvitteleva nirso? "Kehtaakin haluta jotain, mitä ei ehkä saa. Ollaan me muutkin kuule otettu vain se, mitä ollaan saatu"?

AP

Ei toki kaikki ”korkeilla kriteereillään” ehkä puhu noin toisille, mutta tunnen parikin tällaista. Toinen nainen, toinen mies. Jostain syystä heillä on myös se käsitys, että parisuhteissa elävät ovat aina ”tyytyneet” omaan kumppaniinsa, koska eivät parempaakaan saa eli ottavat kenet sattuvat saamaan, kuten itsekin kuvailit. En minäkään huolisi ketään kavereitteni kumppaneita, koska eivät ole minulle tarpeeksi kiinnostavia. Mutta en mä sitä kenellekään mene sanomaan edessä tai selän takana. Monella parisuhteessa olevalla on ja on ollut kysyntää paljonkin ja on voitu ottaa se, kuka on ollut sopivin. Kriteerit ovat erilaiset eri ihmisillä. Yleisesti ottaen minun puolestani saa olla kovat kriteerit (on ollut itsellänikin) mutta se, että korostetaan sitä miten itsellä on ja muilla ei ole, on juuri sitä yläpuolelle nousemista. Se, että kuvittelee kaikkien parisuhteissa olevien ottaneen epätoivoisesti sen, kenet vain on sattunut saamaan.

Saa siis olla kriteerit ja nyrpistellä kavereidenkin kumppaneille. Mutta ehkä kannattaa miettiä, että meneekö haukkumaan toisten kumppaneita tai jeesusteleen, ettei kyl kelpais näille korkeille kriteereille. Kun ei tarvitse kelvata. Miksi kukaan edes miettii toisten kumppaneita ylipäätään.

Vierailija kirjoitti:

Varmaankin kyse on lähinnä pienestä, äänekkäästä joukosta, mutta yhä useammin saa kuulla, että ilman parisuhdetta viihtyminen tarkoittaa sitoumiskammoa ja itsekkyyttä; ylimielisyyttä; prinsessaharhaa (Disney-leffojen katsominen on antanut liian kivan kuvan rakkaudesta) tai lorttomaista kullin perässä juoksemista. Sama toki miehillä - jos ei ole löytänyt mieleistään kumppania, ivaillaan että vain bimbomissit kelpaa ja mies on varmasti säälittävä neitsyt.

Miksi ihmeessä? Miksi ärsyttää se, että joku muu viihtyy yksin, ja kokee vasta äärimmäisen hyvän kumppanin kohdalla, että suhteessa saa enemmän kuin yksinolosta. Ketä minä loukkaan sillä, että nautin elämästäni myös ilman ihan kivaa miestä. Niitä ihan kivoja miehiä?

Jotkut toki valittavat tauotta siitä, että sopivaa kumppania ei löydy. Mutta ei tällöinkään pitäisi ärtyä siitä, että sopivan kumppanin rima on korkealla, vaan siitä, että ylipäätään valittaa ja on negatiivinen jatkuvasti. Sitä paitsi aika usein "harmittaa, kun en löydä kumppania, jonka haluaisin" kääntyy muiden mielessä muotoon "harmittaa, kun en löydä KETÄÄN". Ei mua lohduta herra X:n kiinnostus, jos olen itse herra Y:n perään.

Ei vaatimustasot ärsytä, vaan se kitinä mikä on iänaikaista ja jokapäiväistä pitkin somenettejä, kun ei löydy tätä täydellistä kumppania. Sovitaanko niin että pidetään ne turpaset tukossa, eikä itketä kun sitä omiin kriteereihin sopivaa ei löydy, niin huomaat ettei kukaan enää ärsyynnykään sepustuksistasi. Olet siis vähämileisenä kuvitellut että muita ärsyttää sinun kriteerisi, vaikka oikeasti ärsyttää se kitinä kun et "löydä" täydellistä kumppania vaikka "ansaistisit"  sellaisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaankin kyse on lähinnä pienestä, äänekkäästä joukosta, mutta yhä useammin saa kuulla, että ilman parisuhdetta viihtyminen tarkoittaa sitoumiskammoa ja itsekkyyttä; ylimielisyyttä; prinsessaharhaa (Disney-leffojen katsominen on antanut liian kivan kuvan rakkaudesta) tai lorttomaista kullin perässä juoksemista. Sama toki miehillä - jos ei ole löytänyt mieleistään kumppania, ivaillaan että vain bimbomissit kelpaa ja mies on varmasti säälittävä neitsyt.

Miksi ihmeessä? Miksi ärsyttää se, että joku muu viihtyy yksin, ja kokee vasta äärimmäisen hyvän kumppanin kohdalla, että suhteessa saa enemmän kuin yksinolosta. Ketä minä loukkaan sillä, että nautin elämästäni myös ilman ihan kivaa miestä. Niitä ihan kivoja miehiä?

Jotkut toki valittavat tauotta siitä, että sopivaa kumppania ei löydy. Mutta ei tällöinkään pitäisi ärtyä siitä, että sopivan kumppanin rima on korkealla, vaan siitä, että ylipäätään valittaa ja on negatiivinen jatkuvasti. Sitä paitsi aika usein "harmittaa, kun en löydä kumppania, jonka haluaisin" kääntyy muiden mielessä muotoon "harmittaa, kun en löydä KETÄÄN". Ei mua lohduta herra X:n kiinnostus, jos olen itse herra Y:n perään.

Ei vaatimustasot ärsytä, vaan se kitinä mikä on iänaikaista ja jokapäiväistä pitkin somenettejä, kun ei löydy tätä täydellistä kumppania. Sovitaanko niin että pidetään ne turpaset tukossa, eikä itketä kun sitä omiin kriteereihin sopivaa ei löydy, niin huomaat ettei kukaan enää ärsyynnykään sepustuksistasi. Olet siis vähämileisenä kuvitellut että muita ärsyttää sinun kriteerisi, vaikka oikeasti ärsyttää se kitinä kun et "löydä" täydellistä kumppania vaikka "ansaistisit"  sellaisen.

Miten voi kuvitella, kun ei koskaan valita tai kitise ja silti muut tulevat paikalle ärsyyntymään? Esimerkiksi oma sinkkuuteni on mun työpaikan tädeille tosi paha paikka, olen kuunnellut siitä nyt kuittailua useamman vuoden ajan, vaikka itseä elämäntilanteeni ei huoleta lainkaan enkä siitä siten mitään todellakaan valita. Näille tädeille on elämää suurempi ongelma, kun mulle ei ”kukaan kelpaa”.

Mene muualle puhumaan aiheen ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuttava, joka itkee jatkuvasti facessa, että ei ole löytänyt rakkauttaan. Mutta kun nuorempana ei kukaan kelvannut. Piti olla jännä, mutta turvallinen ja rikas ja kunnollinen ja ehdottomasti vielä komeakin. Pikantin lisän olisi saanut, jos se olisi ollut naimisissa, niin olisi voinut viedä sen vaimolta. Itse ei kyllä ollut mikään kedon kukkanen. Tiesin, että ihan tavallisia miehiä oli häneen ihastunut nuorena, mutta ne eivät kelvanneet. Nyt sitten kuuskymppisenä vinkuu, että kunpa löytäisi rakkauden, kun on yksin.

Jos kokee voivansa rakastua vain jännään, turvalliseen, rikkaaseen ja komeaan mieheen, niin mitä olisi pitänyt tehdä? Ottaa mies, johon ei ole rakastunut, mutta joka tykkää sentään hänestä? Ei se mun mielestä ole reilua niitä miehiäkään kohtaan, että ottaisi jonkun vain siksi, että parempaakaan ei nyt saanut. Valittaminen toki edelleen rasittavaa ja sääli, jos omat valinnat häntä kaduttavat. Mutta ei se tietynlaisen miehen ja rakkauden kaipuu täyty sillä, että ottaa ihan toisenlaisen miehen, johon ei rakastu. Vai täyttyykö?

AP

Niin, _kokee_ voivansa rakastua vain tietyn tyyppiseen ihmiseen. Millekään muulle ei sitten edes anneta mahdollisuutta, vaikka on oikeasti täysin mahdollista rakastua myös ihmiseen, joka ei täytä kaikkia kriteereitä.

Varmasti onkin mahdollista, ovathan monet loppujen lopuksi ihan onnellisia järjestetyissä avioliitoissakin. Silti en itse haluaisi sellaiseen, samoin kuin en haluaisi aloittaa suhdetta, jossa EHKÄ opin rakastamaan toista. Enkä missään tapauksessa haluaisi kenenkään aloittavan kanssani suhdetta siltä pohjalta, että ehkä saattaa jossain vaiheessa kiintyä minuun. Rakastuminen taas ei nähdäkseni ole valinnasta kiinni. Voin kyllä valita olla tekemättä asialle mitään, jos rakastuisin parhaan ystävän mieheen, mutta tunne itsessään syntyy tahdosta riippumatta. Se, että en rakastu "ihan kivaan mieheen" ei johdu siitä, että tietoisesti valitsisin olla rakastumatta, ja ainoastaan mun valintani erottaa meidät toisistamme.

Ehkä riippuu siitä, mitä katsoo hyvän suhteen merkiksi. Omasta mielestä esimerkiksi suhteen pituus ei kerro mitään suhteen hyvyydestä. Voisin saada pitkän, tasaisen ihmissuhteen, jos vain päättäisin pysyä yhdessä ihmisen kanssa, joka on ihan kiva. Meillä voisi olla kivaakin yhdessä, kun päätetään puhaltaa yhteen hiileen. Mutta en halua sellaista, vaan suhteen, jossa haluan olla vain ja ainoastaan sen kumppanin kanssa. Jossa mies tuntuu mun silmissä maailman parhaalta, enkä haluaisi ketään muuta. Sellaisen suhteen, jossa ensin rakastun ja sitten rakastan. Olen valmis odottamaan sitä vaikka maailman tappiin.

AP

Minäkin halusin tuollaisen suhteen kuin sinä, ikävuosina 15-33. Sitten tapasin miehen, jonka kanssa halusin suhteen joka voi olla välillä myös ihan kiva. Tylsäkin, raivostuttava. Suhteen josta voin ihan vapaasti ja turvalisesti haluta välillä pois, ja jossa saan manata miehen mielessäni kankkulan kaivoon mätänemään. Ja silti olla yhdessä ja rakastaa, suunnitella tulevaisuutta, puhalletaan kaikesta huolimatta yhteen hiileen. Se pitkä parisuhde ja syvääkin syvempi rakkaus syntyy minulle tätä kautta. Ei siis sittenkään niin että ensin sukat pyörii jaloissa vuoden verran, ja sen jälkeen vain ollaan jatkuvasti onnellisia yhdessä. Minulle elämäni henkilökohtainen onni syntyy siitä että minua rakastetaan, ja minä saan rakastaa, ja se rakkaus kestää elämän murheet, tylsyydet, sairaudet, ja kaiken muun. Että halutaan olla yhdessä vaikka välillä menisi vuosi välissä, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Silti kunnioittaa toista, ja itsekin tietää, että sieltä se parempi aika on taas tulossa.

Että elämä on.

Ihmettelen miksi ihmiset jaksavat uhrata niin paljon aikaa miettimällä parisuhteita, mikä onni ja autuus se parisuhde kellekään on, että sellasesta pitäisi kaikkien haaveilla ja jos ei haaveile, niin joku pikkuvaimo närkästyy.

Parisuhde ei anna naiselle yhtään mitään, ellei sitten himoitse rahaa ja nai miljonäärin. Muuten siinä jää kyllä pahasti miinukselle, mies kyllä ottaa kaiken hyödyn irti. Mies saa seksiä, huolenpitoa, usein myös ruoka- ja vaatehuollon (vielä nykyaikanakin), kohdun jolla saada jälkeläisiä jne. Mitä nainen saa, toimia makuualustana sarjapumppaajalle, hoitaa tämän ison vauvan asioita, kuunnella kiukuttelua jne. Ei mitään järkeä. Nainen voi perustaa perheen ilman parisuhdettakin, mies ei voi, joten sen on saatava nainen jos haluaa lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se muuten ärsyttäisikään, mutta moni tällainen ”nirso” valittaa itse koko ajan sitä, kun ei löydä haluamaansa. No ei varmaan, jos vaatimukset kumppanille ovat epärealistisia. Usein myös näillä ”nirsoilla” on täysin epärealistinen käsitys siitä omasta tasostaan.

Kuitenkin useimmiten se kumppani on kompromissi. Harvalla on täysin unelmaansa vastaava tyyppi, jossa ei ole mitään vikoja. Itse olen saanut tällaiselta ”nirsolta” kaverilta mm. Kommenttia, miten ei olisi huolinut kumppaniani mistään hinnasta. No eihän siinä mitään, mutta ihan kuin kumppanini olisi koskaan huolinut häntä. Hänhän on minulle sopiva enkä minäkään huolisi ”nirso” unelmakumppania, joka ei olisi minulle yhtään sopiva.

Ärsyttää siis tämä itsensä muiden yläpuolelle nostaminen, vaikka itse ei ole sen kummempi. Se ettei itse tykkää jostain ja haluaa olla yksin on jokaisen oma asia. Mut ei se oikeuta haukkumaan toisten kumppaneita ja parisuhdetta.

Tuosta muiden yläpuolella olemisesta olen muuten itsekin saanut kuulla. Hassu väite, joka kertoo nähdäkseni lähinnä siitä, että henkilö itse ei arvosta itseään kovinkaan korkealle, eikä usko ansaitsevansa mitään nykyistä suhdetta parempaa / muuta kuin sellaisen tyypin, joka sattuu kiinnostumaan hänestä. Ei mulla ole mikään tarve olla parempi kuin muut. Silti olen omasta mielestäni niin uskomattoman ihana, ettei mun todellakaan tarvitse jakaa elämääni kenen tahansa kanssa. Muut saavat olla mitä mieltä haluavat, mutta MINÄ pidän itsestäni ja arvostan itseäni. Joillain mun nähdäkseni mahtavilla tyypeillä on surullisen huono kuva itsestään, ja se näkyy myös siinä, että ovat valmiita olemaan kenen tahansa kanssa, koska kokevat sen toisen oikeastaan tekevän palveluksen, kun kiinnostuvat sellaisesta maan matosesta.

Ja edelleenkään en allekirjoita sitä, että oman tason pitäisi määrittää se, mistä viehättyy. Nuori ja nätti nainen saa haluta rikkaan ja komean miehen, mutta vanhemman ja tavallisen näköisen naisen jaloissa sukkien pitäisi pyöriä kenen tahansa kohti katsovan miehen kohdalla, ettei vain olisi ylimielinen ja itsestään turhia kuvitteleva nirso? "Kehtaakin haluta jotain, mitä ei ehkä saa. Ollaan me muutkin kuule otettu vain se, mitä ollaan saatu"?

AP

Ei toki kaikki ”korkeilla kriteereillään” ehkä puhu noin toisille, mutta tunnen parikin tällaista. Toinen nainen, toinen mies. Jostain syystä heillä on myös se käsitys, että parisuhteissa elävät ovat aina ”tyytyneet” omaan kumppaniinsa, koska eivät parempaakaan saa eli ottavat kenet sattuvat saamaan, kuten itsekin kuvailit. En minäkään huolisi ketään kavereitteni kumppaneita, koska eivät ole minulle tarpeeksi kiinnostavia. Mutta en mä sitä kenellekään mene sanomaan edessä tai selän takana. Monella parisuhteessa olevalla on ja on ollut kysyntää paljonkin ja on voitu ottaa se, kuka on ollut sopivin. Kriteerit ovat erilaiset eri ihmisillä. Yleisesti ottaen minun puolestani saa olla kovat kriteerit (on ollut itsellänikin) mutta se, että korostetaan sitä miten itsellä on ja muilla ei ole, on juuri sitä yläpuolelle nousemista. Se, että kuvittelee kaikkien parisuhteissa olevien ottaneen epätoivoisesti sen, kenet vain on sattunut saamaan.

Saa siis olla kriteerit ja nyrpistellä kavereidenkin kumppaneille. Mutta ehkä kannattaa miettiä, että meneekö haukkumaan toisten kumppaneita tai jeesusteleen, ettei kyl kelpais näille korkeille kriteereille. Kun ei tarvitse kelvata. Miksi kukaan edes miettii toisten kumppaneita ylipäätään.

Tietenkään kenenkään parisuhdetta ei pidä mennä haukkumaan ja puolisoa mollaamaan. (Kannattaa olla varovainen asian suhteen silloinkin, kun joku mollaa itse omaa kumppaniaan. Muiden suusta ei haluta kuulla samaa kuin itseltä.) Se on huonoa ja vittumaista käytöstä, ja varmasti itse kukin ärsyyntyy, jos itselle läheisiä henkilöitä pilkataan.

Mutta kai se huono käytös ja arvostelu on ihan yhtä ärsyttävää riippumatta siitä, onko se arvostelija sinkku vai ei, ja millaisia asioita hän itse kumppaniltaan haluaa? Edelleen olisi siis hassua suunnata ärsytys niihin korkeisiin kriteereihin ja vaatimuksiin. Mulle esimerkiksi ei tule mieleen yhtään ainoaa tilannetta, jossa kokisin tarvetta kertoa, kelpaisiko jonkun kaverin mies mulle vai ei. Miten sellainen keskustelu edes saa alkunsa? Tarpeetonta ilkeilyä.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tuttava, joka itkee jatkuvasti facessa, että ei ole löytänyt rakkauttaan. Mutta kun nuorempana ei kukaan kelvannut. Piti olla jännä, mutta turvallinen ja rikas ja kunnollinen ja ehdottomasti vielä komeakin. Pikantin lisän olisi saanut, jos se olisi ollut naimisissa, niin olisi voinut viedä sen vaimolta. Itse ei kyllä ollut mikään kedon kukkanen. Tiesin, että ihan tavallisia miehiä oli häneen ihastunut nuorena, mutta ne eivät kelvanneet. Nyt sitten kuuskymppisenä vinkuu, että kunpa löytäisi rakkauden, kun on yksin.

Jos kokee voivansa rakastua vain jännään, turvalliseen, rikkaaseen ja komeaan mieheen, niin mitä olisi pitänyt tehdä? Ottaa mies, johon ei ole rakastunut, mutta joka tykkää sentään hänestä? Ei se mun mielestä ole reilua niitä miehiäkään kohtaan, että ottaisi jonkun vain siksi, että parempaakaan ei nyt saanut. Valittaminen toki edelleen rasittavaa ja sääli, jos omat valinnat häntä kaduttavat. Mutta ei se tietynlaisen miehen ja rakkauden kaipuu täyty sillä, että ottaa ihan toisenlaisen miehen, johon ei rakastu. Vai täyttyykö?

AP

Niin, _kokee_ voivansa rakastua vain tietyn tyyppiseen ihmiseen. Millekään muulle ei sitten edes anneta mahdollisuutta, vaikka on oikeasti täysin mahdollista rakastua myös ihmiseen, joka ei täytä kaikkia kriteereitä.

Varmasti onkin mahdollista, ovathan monet loppujen lopuksi ihan onnellisia järjestetyissä avioliitoissakin. Silti en itse haluaisi sellaiseen, samoin kuin en haluaisi aloittaa suhdetta, jossa EHKÄ opin rakastamaan toista. Enkä missään tapauksessa haluaisi kenenkään aloittavan kanssani suhdetta siltä pohjalta, että ehkä saattaa jossain vaiheessa kiintyä minuun. Rakastuminen taas ei nähdäkseni ole valinnasta kiinni. Voin kyllä valita olla tekemättä asialle mitään, jos rakastuisin parhaan ystävän mieheen, mutta tunne itsessään syntyy tahdosta riippumatta. Se, että en rakastu "ihan kivaan mieheen" ei johdu siitä, että tietoisesti valitsisin olla rakastumatta, ja ainoastaan mun valintani erottaa meidät toisistamme.

Ehkä riippuu siitä, mitä katsoo hyvän suhteen merkiksi. Omasta mielestä esimerkiksi suhteen pituus ei kerro mitään suhteen hyvyydestä. Voisin saada pitkän, tasaisen ihmissuhteen, jos vain päättäisin pysyä yhdessä ihmisen kanssa, joka on ihan kiva. Meillä voisi olla kivaakin yhdessä, kun päätetään puhaltaa yhteen hiileen. Mutta en halua sellaista, vaan suhteen, jossa haluan olla vain ja ainoastaan sen kumppanin kanssa. Jossa mies tuntuu mun silmissä maailman parhaalta, enkä haluaisi ketään muuta. Sellaisen suhteen, jossa ensin rakastun ja sitten rakastan. Olen valmis odottamaan sitä vaikka maailman tappiin.

AP

Minäkin halusin tuollaisen suhteen kuin sinä, ikävuosina 15-33. Sitten tapasin miehen, jonka kanssa halusin suhteen joka voi olla välillä myös ihan kiva. Tylsäkin, raivostuttava. Suhteen josta voin ihan vapaasti ja turvalisesti haluta välillä pois, ja jossa saan manata miehen mielessäni kankkulan kaivoon mätänemään. Ja silti olla yhdessä ja rakastaa, suunnitella tulevaisuutta, puhalletaan kaikesta huolimatta yhteen hiileen. Se pitkä parisuhde ja syvääkin syvempi rakkaus syntyy minulle tätä kautta. Ei siis sittenkään niin että ensin sukat pyörii jaloissa vuoden verran, ja sen jälkeen vain ollaan jatkuvasti onnellisia yhdessä. Minulle elämäni henkilökohtainen onni syntyy siitä että minua rakastetaan, ja minä saan rakastaa, ja se rakkaus kestää elämän murheet, tylsyydet, sairaudet, ja kaiken muun. Että halutaan olla yhdessä vaikka välillä menisi vuosi välissä, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Silti kunnioittaa toista, ja itsekin tietää, että sieltä se parempi aika on taas tulossa.

Että elämä on.

Ehkä olen antanut väärän kuvan kirjoituksessani, mutta korjataan se nyt: En kaipaa suhteelta sitä, että jokainen päivä on onnea ja auvoa, ja että ikinä ei olla eri mieltä asioista. Päin vastoin, yksi tärkeimmistä kriteereistä miehelle on se, että hän osaa riidellä ja pystyy keskustelemaan asioista sen sijaan, että hilloaa niitä sisälleen. Ajoin takaa siitä, että sitoudun suhteeseen ja mieheen koska HALUAN olla hänen kanssaan. Ärysytyksestä, arjesta ja väsymyksestä huolimatta on sellainen olo, että haluan olla hänen kanssaan myös nyt, kun menee paskemmin. Haluan suhteen, jossa ollaan kaksi yksilöä, joilla menisi ilman suhdettakin hyvin, mutta suhteessa keskenään vielä paremmin. En kaipaa ketään täydentämään itseäni, enkä halua itsekään miestä, joka _tarvitsee_ suhdetta kanssani. 

Vastakohtana pidän sitä, että suhteessa on, koska on PÄÄTTÄNYT olla. Ollaan punnittu parisuhteen mukanaan tuomat edut ja todettu, että tähän nyt kannattaa sitoutua varmaan pitkällä tähtäimellä. Solmitaan ns. järkiavioliitto. Kumppani on kiva, mutta ei välttämättä erityisen paljon kivempi kuin joku muu. Kumppania valitessa valinta olisi voinut osua johonkin toiseenkin, jos tämä toinen olisi tavattu ensin. Hänen kanssaan oleminen ei silti ole missään tapauksessa aina vastenmielistä. Kyllähän aikuiset ihmiset saavat keksinäiset välinsä toimimaan kitkattomasti ihan vain sitoutumalla siihen ilman mitään suuria tunteitakin. Otetaan se yhteinen talolaina, jaetaan arki, perustetaan ehkä perhekin. Ei se varmaan huonoa elämää ole sekään.

AP

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmiset jotka eivät valita ja ovat yksin saavat joskus vihaa osakseen koska eivät halua seurustella kenenkanssa tahansa.

Minun veljeni saa moitteita siitä ettei hän kelpuuta kaikkia mikä liikkuu. Ymmärrän minä häntä, kun on nähnyt minkänäköisiä sen entiset tyttöystävät on. Hän huolehtii itsestään ja on hyvin toimeentuleva ihminen, mutta ei tee siitä numeroa. Eihän valita ikinä mistään naisista. Minun pari ystävää on lähestynyt häntä ja molemmat saanu pakit ja sitten valittavat minulle siitä miksi hänelle ei kelpaa mikään. 

Minä tiedän kyllä miksi ystäväni eivät kelpaa, mutta olen sen jättänyt sanomatta. Ei se rupea suhteeseen sen takia, että joku on pakko olla. Hän voi olla yksinkin. Huvittaa vaan, että se on muille ongelma kuin hänelle itse. Jopa meidän äiti on sano, että miksi pitää aina olla kirskikka. Veljeni sanoi, koska saan sellaisia. Sukulaisille se ennen joutu vastailemaan miksi ei lapsia hankittu. Ei sitä kiinnosta perhe-elämä yhtään. 

Kuulun siihen porukkaan jolta on vuosien saatossa kysytty miksi ei kukaan kelpaa ja miksi en ole parisuhteessa ja minä olen varmaankin todella nirso, kun ei kukaan kelpaa. Näihin olen kohteliaasti vastannut mitä milloinkin. En ole ikinä syyllistänyt kommentoijaa, vaikka heidän sanojensa sävy on ollut melko syyllistävää. Koen sinkkuuden leimanneen minua. Minussa on jotakin sellaista muutenkin, joka saa ihmiset luulemaan, että pidän itseäni muiden yläpuolella olevana, vaikka sanani ja tekoni eivät sellaista hengi. (saattaa johtua tuosta mitä alla mainitsen.) Jokin se on olemuksessani...

Olen ollut töissä, koulussa ja toimnnallinen ihminen näiltä osin aina. Viimeiset 10 vuotta olen kantanut matkassani mukana masennusta. 5 vuotta se on ollut vakava. Kukaan ei siitä tiedä muuta kuin hoitohenkilökunta. 

Omasta mielestäni sinkkuuteni ei muille kuulu, mutta kerrottakoon se tänne. Olen halunnut tervehtyä ennen parisuhdetta ja perhettä. Se että jokin minussa saa aikaan negatiivisia ajatuksia, ei ole minun syyni, koska minä en ole ikinä ilkeä muille muulloin kuin, jos joku aloitti olemaan röyhkeä, ja se on sen ihmisen syy, jolla tarve keksiä mitä ihmeellisimpiä juttuja muista ilman, että edes vaivautuu kysymään positiivisessa hengessä aiheesta.

Jokaisella meillä on syymme. On osoitus ihmisen hölmöydestä olettaa tietävänsä syy, jos ei sitä vaivaudu edes selvittämään asianosaiselta.

Kaikkia sivuja lukematta: Ei se ärsytäkään silloin kun siitä ei valiteta. Sitten on niitä, jotka huutelevat yhtenä hetkenä olevansa "vahvoja sinkkunaisia" ja seuraavana hetkenä itkevät kun ovat niin yksin. Sitten kun siinä mietitään että miksi sitä ollaan yksin, löytyy näitä "miehen pitää olla mies ja siinä pitää olla jotain särmää" ja arvaatteko jo? Ne "särmää" omaavat on niitä juopporetkuja jotka pettää ja syyllistää sitä naista siitä pettämisestä..