Missä iässä tajusit, ettet olekaan nuori ikuisesti?

Täh? Tajusin joskus 5-vuotiaana, kun kuoleman käsitys alkoi hahmottua.

Parikymppisenä rupesin miettimään, että miten saan ulkonäön pysymään mahdollisimman pitkään ja mitä se vaatii.

Vähän yli 20-vuotiaana todellisuus iski päin näköä. Siinä 23-25v... :/

Vähän päälle nelikymppisenä, kun tein pistokeikan yläasteen ruokalassa - olisin käynyt emosta jopa osalle opettajista...

Viime viikolla itse asiassa. Täytän kohta 60.

Noin 25-vuotiaana. Nyt kolmekymppisenä tajuan, etten elä ikuisesti.

About 28-vuotiaana. Tajusin, että olen kohta 30v, enkä vieläkään tehnyt elämälläni mitään järkevää. Nyt sitten olen yli 30-vuotias opiskelija. Olisi kyllä kannattanut hoitaa nämä jutut 10v sitten.

Sillonkun kaikki ihmiset rupesivat vihaamaan minua.

Joskus 27-vuotiaana kun yökerhoissa kaksikymppiset alkoivat näyttää ihan kakaroilta, ja tajusi olevansa liian vanha sinne.

Olen aina tiennyt sen.

Nyt 45 iässä on tullut mietittyä, että hitsi, olen 55 kun nuorin on 18 ja lentelee maailmalle. Kääk, se tuntuu jotenkin hullulta. Ajateltu puolison kanssa, että sitten kun lapset on maailmalla, niin viimein on aikaa tehdä asioita kahden, matkustella ja muuta. Ja sit tuntuuki, että ollaan jo "ikäloppuja". Nyt olisi just se ihana itsevarma ikä ja olotila ja haluaisimme matkustaa välillä kahdenkin. Vaikka minne.

18-vuotiaana itketti.. nyt 22-vuotiaana tuntuu kauheen vanhalta ja et alkaa oikeesti olee kiire tehä asioita.

39-vuotiaana tuli pieni aavistus, kun viimeinen elossa ollut isovanhempani kuoli. 40-vuotiaana tajusin täysin, kun isäni kuoli.

29-vuotiaana. Mutta ei mitään kriisiä ole sen suhteen ollut. Vielä puoltoista kuukautta surullisen kuuluisaan kolmeenkymppiin :) Silloin ne kaikki vaivat kuulemma alkaa

Joskus 25- vuotiaana muistan ensimmäsen kerran valitelleeni kuinka vanha olen, ja sain kuulla siitä myös muilta, eli itseä pari vuotta nuoremmilta.

Lapsena melkeinpä, surin 17-vuotiaana että olen kohta jo aikuinen ja sitten vain vanhenen ja olen pian ikäloppu. Olen yli 40 ja olen mielestäni ihana aikuinen tyyppi, aika aikaa kutakin. 

Siinä 25v kieppeillä hoidellessani puhelimessa vuokra-asunnon hakuun liittyviä asioita, vastapäässä nainen ensin tarjosi jotain nuorille tarkoitettuja asuntoja ja sitten totesi perään "no ethän sinä mikään nuori enää ole". Se jotenkin kolahti.

Muutama vuosi sitten. Tyttärenpoika halusi, että konttaisin pitkin lattiaa. Polvet ei kestä ja kuulin sanovani,  että mummulla on kohta 50 vuotta vanhat jalat.

25-vuotiaana. Nyt iskenyt ahdistus niin pahana vasten kasvoja.

Mulla oli 20-vuotiaana kamala ikäkriisi kun tajusin ettei asiat tulekaan menemään niin kuin olin aina ajatellut. Kukaan ei ottanut mua tosissaan koska onhan 20 tosi nuori, mutta se ahdistus oli aivan järkyttävää. Nyt 25 ja alan pikkuhiljaa toipua tästä "vanhuudesta". Seuraavan kerran varmaan sitten kolmekymppisenä.

30-vuotiaana ei tuntunut vielä missään, sitten 36-vuotiaana iskivät myöhästynyt kolmenkympinkriisi ja etuajassa oleva neljänkympin kriisi yhtäaikaa ! Peilistä katsoi väsynyt rupsahtaut naama, öisin makasin sängyssä ajatellen että MINÄ TULEN KUOLEMAAN.