Missä iässä tajusit, ettet olekaan nuori ikuisesti?

En ole vielä hokassu. Naama vanhenee, minä en.

N62

25-v. siitähän se kasvojen rypistyminen lähtee näin naisena

Varmaankin tässä 4kympin korvilla, täytän loppukuusta 43v. Jotenkin ei mene jakeluun, että olen "nelkytjotain" ja työkavereissa on sen ikäisiä jotka voisivat olla lapsiani...laiha lohtu se, että minua on tänäkin vuonna luultu useampaan kertaan n.30v ikäiseksi..

Omat lapseni ovat 15v ja pian 17v, outoa sekin. Samaan aikaan toivon, että saan vanheta ja olla elossa, olen nyt saman ikäinen kuin äitini sairastuessaan ja hän kuoli ollessaan 47v.

Ristiriitaiset fiilikset.

Ehkä joskus ala-asteikäisenä, kun meinasi henki monta kertaa lähtien vakavan kroonisen sairauden takia. Että en ole MITÄÄN ikuisesti.

Kroppa ja naama muistuttavat. Pään sisällä olen nuori tai paremminkin iätön. Vuosia on 60.

15-vuotiaana iski ensimmäinen ikäkriisi. Määrittelin itseäni sen jälkeen pitkään sen mukaan, mitä mielestäni "piti" tehdä tiettyyn ikään mennessä. Myöhemmin huomasin myös, että joillain ihmisillä oli hiveästi odotuksia, millainen ihmisen pitää missäkin iässä olla. Kauheaa taivastelua ja päivittelyä.

Sellainen säännönmukaisuus tuntuu olevan, että mitä tylsempi ja mitäänsanomattomampi ihminen on itse, sitä enemmän arvostelee muita.

Sen jälkeen kun omat lapset syntyivät, se sukupolvien ketjun ajatus tavallaan konkretisoitui. Että on vain palanen ketjussa, ja oma asema ja muu riippuu vain siitä, missä vaiheessa tätä ketjua on sattunut syntymään. Ja millaisessa ajassa.

Mulle tuli 23-vuotiaana, kun jotenkin havahduin siihen, että ihan kaikki ovat eivät enää olekaan auki ja nyt on aika alkaa tehdä valintoja.

Vierailija kirjoitti:

30v ei vielä tuntunut itselläni missään, 40v niin sen rupesi tajuamaan vähitellen, 50v niin sen tajusi täysin.

Samoin. Vaikken ole vielä 50.

20-vuotiaana. Elämässä oli iso kriisi silloin. Sen jälkeen olen kärsinyt kuolemanpelosta.

Kriisi iski, kun olin lukioiässä. Kärsin todella pahoista kasvukivuista.

Nyt 10 vuotta myöhemmin tajusin haluavani joskus lapsen, eikä löydy sopivaa kumppania. Se "joskus" pitää vaan tapahtua aika pian, kun 5 v. päästä vaikeutuu saatanasti, jos tilastoihin on uskomista.

Kun täytin 40, silloin alkoi kaikenlaiset "krempat" alkaen näön (myös ulkonäön) huononemisesta aika nopeaa tahtia , ja siihen asti olin saanut esimerkiksi syödä suunnilleen mitä vaan lihomatta, eikä ollutkaan enää samanlaista. Perhe mulla oli jo, 4 lasta joista nuorinkin jo syntynyt, asuimme omassa talossa, työasiat kunnossa (silloin) et siinä suhteessa ei mitään paniikkia ollut, enemmänkin tajusin että kroppa alkaa nyt tässä iässä bragaa ihan huolella. Nyt oon reilusti yli 5-kymppinen ja alan olla jo tottunut olemaan vanha kurppa.

Vierailija kirjoitti:

15-vuotiaana :(

Tuossa iässä tajutaan  se, että lapsuus ei ollutkan loputon. 15v ei ehkä vielä ole sisäistänyt sitä, että itsekin ihan oikeasti on joskus se kurttuinen vanha ihminen. Nuoruus on vielä kokonaan edessä ja elämättä.

Yli 50v oikeasti tajuaa, että ei se omakaan iho pysy rypyttömänä, vaikka niin on luullut.