Lue keskustelun säännöt.
Minkä asian yli, sinä et tule pääsemään koskaan?
13.09.2018 |
Asia tai juttu joka vaivaa mieltäsi, vaikka et siitä paljoa puhuisikaan?
Itsellä se on tämä, että tulen jäämään vain yhden lapsen vanhemmaksi, thanks for puolison hedelmättömyys.
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pääse koskaan yli hylätyksi tulemisia. Sitä, että ensinnäkin olin epätoivottu lapsi. Isäni ei koskaan halunnut tavatakaan minua. Äidiltäni en saanut hellyyttä tai huomiota. Kaikki rahahuolet ym. hän kaatoi niskaani jo, kun olin pieni. Siitä jäi ikuinen turvattomuuden tunne. Koulukiusaaminen ja työpaikkakiusaaminen. Hylätyksi tulemiset kaveriporukoista ja poikaystävien taholta. Muut hylkivät minua, tuntuu kuin kaikki yrittäisivät vältellä. Olen kokenut väkivaltaisia suhteita ja avioeroja, mutta en koskaan saanut tukea "ystäviltä". Meillä on pieni suku, mutta kukaan heistäkään ei ole pitänyt mitään yhteyttä yo-juhlieni jälkeen 20 vuotta sitten. En ole onnistunut samaan omaa perhettä, koska kukaan mies ei ole halunnut edes yrittää lasta kanssani. Koen olevani ikuisesti tuomittu siihen, että olen epätoivottu ja ei-rakastettu.
Minä kasvoin ydinperheessä. Vanhempani toivoivat minun kohdallani tyttöä, ja saivat sellaisen. Harrastimme hiihtoa/uintia joka viikonloppu perheenä. Pitkät yhteiset kesälomat. En koskaan ollut päiväkodissa.
Silti - minun suurin traumani on lähes sama, eli en koe olevani tärkeä enkä arvokas.Oletko lukenut ketjun 70-luvulla syntyneiden äidit-onko teillä muilla samanlaista?
70-80-90 luvulla syntyneiden tyttöjen tulisi jokaisen lukea tuo ketju.
Avaa silmät.
Linkkiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Avopuolison kotona tekemä itsemurha. En tule koskaan unohtamaan millaista oli palata kotiin ja löytää rakastamansa ihmisen ruumis itsemurhan jäljiltä. Sen jälkeen elämä muuttui pysyvästi.
Minulla myös kumppanin itsemurha. Osaan jo elää asian kanssa, mutta se ei lähde minusta koskaan. Elämä on kuin olisi tottunut hölkkäämään kivisäkki selässään. Välillä mietin mihin kaikkeen sitä pystyisikään ilman tätä taakkaa.
Ainoa asia, joka antaa hetkellisen vapautuksen tästä kaikki kokemukset maustavasta "perustunteesta" on alkoholi, joten olen todella varovainen sen kanssa. Välillä kuitenkin sallin itselleni sen tuoman vapahduksen. Silloin voin hengittää keuhkoni pohjaan asti täyteen raikasta ilmaa ja hetken aikaa olen vapaa.
Vierailija kirjoitti:
Se, että puoliso sairastui vakavasti psyykkisesti ja koko elämä ja kaikki suunnitelmat meni uusiksi. Olen tavallaan asian hyväksynyt, mutta tietty katkeruus on jäänyt taka-alalle. Sitä yritän työstää pois, että pääsisin jatkamaan omaa elämääni eteenpäin.
Tämä sama... Jos lähdet, olet ihmissaastaa, etkä voi enää koskaan katsoa peiliin. Kun jäät, joudut melkein päivittäin taistelemaan katkeroitumista vastaan. Onhan sitä aurinkoisiakin päiviä ja varmaan moni vaihtaisi osia, näillä latteuksilla jaksaa eteenpäin... (niin, mitä kirjoitinkaan siitä katkeroitumisesta...)
Se että lopetin kissani ja olen ollut lopetustilanteessa paikan päällä. Kissamme oli vasta parivuotias kun se sille tuli myös neurologisia ongelmia (pissasi ja kakkasi minne sattuu, oksensi, kuolasi, pupillit isona) ja meni myös aggressiiviseksi, ihan hyökkäili meidän kasvoille. Vietiin se lääkäriin jossa sanottiin että luultavasti kyseessä aivokasvain ja kissa on parempi lopettaa vaarallisuuden takia.
Romahdin täysin ja sanoin etten voi olla paikan päällä, sekin oli mulle jo tarpeeksi kun näin kissamme kuolleena. Isäni hautasi sen, itse en olisi pystynyt. Lääkärin mukaan olikin parempi etten ollut siinä mukana, kissa oli ollut aivan vauhkona ja vaarallisena.
Kirjoitin tästä jo eilen sinne eläinten lopettamista käsittelevään ketjuun. Tuo oli niin hirveää että en enää laita lemmikkiä. Yhden kissan olin aiemmin saattanut viimeiselle matkalle kotona; oli jo vanha kissa ja kuoli syliini ihan yhtäkkiä. Tuo ei ollut niin dramaattista kun toisaalta osasi odottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seksuaalinen hyväksikäyttö, koulukiusatuksi tuleminen, selkään puukottaminen, perättömien juttujen keksiminen, huonot kokemukset miehistä. Kyllähän noita on kerääntynyt ja vaikuttavat yhdessä. Ikää alle 30 ja pystyn jotakuinkin toimimaan normaalisti ja pääliltäpäin voisi katsoa että minulla on pakka täysin kasassa. Todellisuudessa saan paniikkikohtauksia tuon tuosta ja itsetuhoisia ajatuksia pyörii päässä usein.
Se että meillä ei ole Suomessa oikeuslaitosta. Paremminkin epäoikeuslaitos. Huoltokiusaamista, vieraannuttamista, manipulointia ja lyttäämistä. Valheiden verkko joka sen kun kasvaa, ja etävanhemman oikeudet poljetaan käytännössä nollaan.
Kaikki naamioidaan lapsen edun taakse. Sairas illuusio joka ei tunnusta vanhemman hyvinvointia myös lapsen eduksi. Lähivanhemman annetaan jatkaa kiusaamista ja vieraannuttamista etävanhemmasta. Oikeuslaitoksen kautta käytävät huoltoriidat kestävät vuosia, ja tämän keskellä lapsi pakotetaan väkisin hylkäämiskokemukseen, riittämättömyyden tunteeseen, epäluottamukseen ja jatkuviin pettymyksen tunteisiin (tahto olla etän kanssa, lähi kieltää).
Muttakun lapsen etuhan se tämä. Juu.
Mikä taho ajaa vanhempien oikeuksia olla vanhempi lapselleen? Kuka tekisi tutkimuksen lapsen psyykkisen hyvinvoinnin kehityksen noususta jos etälle annettaisiin lupa viettää aikaa lapsen kanssa.
Kun etä on ainoa joka pystyisi takaamaan normaaleiden ihmissuhteiden ylläpidon kaikkiin lapsen läheisiin. Mutta lähi kieltää. Lapsen etu on tärkein (?!)
Olen katkera. Katkera lapseni kohtalosta ja omasta voimattomuudestani, häpeästä ja riittämättömyyden tunteesta, sydäntä riipivästä ikävästä.
Muistan kun kuulin lapseni sydänäänet ensimmäisen kerran. Kyynelet valuivat silmiin. Sisälläni oli vasta pieni ihmisen alkio, mutta hänellä oli sydän joka löi. Minussa kasvoi elämä, oma lapseni, rakkauteni.
Nyt katson nukkuvaa lasta joka näyttää rauhalliselta ja suloiselta, kuuntelen hänen sydäntään. Vielä pari minuuttia. Sitten menet isäsi luokse ja sydämeni särkyy. Nähdään taas 30 päivän kuluttua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahoinpitelyjen ja raiskaamisen. Näihin liittyvän jatkuvan pelossa elämisen, avaimet taskussa valmiina ryntäämään ulos. Olisinpa hankkinut jotain "kättä pitempää", maailma olisi päässyt yhdestä paskiaisesta. Niin monen ihmisen elämään sillä paskiaisella oli tuhoisa vaikutus. Yksi elämä päättyikin :(
Sen, että mun suurin rakkaus käytti mua hyväkseen antamalla ensin uskoa, että tahtoo minut ja jättää vaimonsa ja kun olin vakuuttunut meidän yhteisestä elämästä, hän päättääkin meidän suhteen ja jää vaimonsa luo. Ja kun viimein olen saanut elämän edes vähän kuosiin ja tunteet taka-alalle,hän tulee taas uudelleen ja alkaa antaa toiveita kunnes taas kuukauden päästä sanoo ettei aio jättää vaimoaan sittenkään.
En pääse yli siitä miksi ensinnäkään ikinä luotin miehen lähtemiseen ja meidän elämään ja siitä miten hän mua käytti hyväksi vaikka tiesi kuinka korviani myöten olin rakastunut ja en pääse yli siitä etten ikinä saa tietää olisiko meidän suhde toiminut. Oltiin sielunkumppaneita, ensimmäinen ja viimeinen ihminen joka sai tuollaiset tunteet aikaan. Ja sitä mietin edelleen. Olisi helpompaa jos olisi oltu yhdessä ja tajuttu ettei tästä tule mitään mutta nyt, kun yhteyden tunne oli niin voimakas (ja on edelleen), on vaikea hyväksyä etten ikinä tiedä millainen suhde meillä olisi voinut olla jos olisin hänet saanut.
Nykyään jo uudessa parisuhteessa, enkä tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa, mutta silti se kalvaa sisältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jahas. Minulla on siis asiat harvinaisen hyvin. Lauma lähiomaisia kuollut hiljattain, olen eronnut kahdesti, menettänyt kotini ja terveyteni, lapsistani toinen ilmoitti, että hänen aivoistaan on löytynyt kasvain, toinen siirtyi juuri vammaisten kouluun.
Minä selviän näistä kaikista. Elämä on peräti mielenkiintoista ja upeaa, kun tajuaa, että vaikeudet ovat osa elämää, aika hemmetin tärkeä osa. Miten minä muuten ne onnen hetket tunnistaisin?
Olen käynyt läpi helvetin ja terapian. Suosittelen jälkimmäistä teillekin, jos on yhtään kapasiteettia latvassa.
Toivoisin, ettei toisen ihmisen kokemuksia vähäteltäisi. Emme tiedä kaikkea. Toki ihmiset ovat myös erilaisia. Minuun teki kyllä vaikutuksen tv:ssä näkemäni erittäin onnelliselta nykyään vaikuttava nainen, entinen keskitysleirivanki. Hänellä oli musiikkinsa ja se varmaan auttoi aikoinaan leirissäkin, kestämään ja selvitytymäänkin. Näin äärimmäinen kokemus tuli taas mieleeni, kun lääkäri "lohdutti" minua, että asun onnellisessa maassa, Suomessa, täällä on rauhallista eikä sodita jne. Aina ihmetyttää tämä, että miten ihminen oman masennuksensa, surunsa keskellä yhtäkkiä miettisi, että ai juu, mähän en sentään asu Afganistanissa! Lääkärin tarkoitus oli selvästi muka auttaa minua kroonistuneessa masennuksessa. Outoa ammatti-ihmiseltä.
51 jatkoi tämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulipalo ja sen jättämät jäljet. Ovat määritelleet koko elämääni.
Vierailija kirjoitti:
Siitä että elämäni pilattiim ja ajettiin minut köyhyyteen.
Ikävä tilanne.
Useimmat pilaavat itse elämänsä ja ajautuvat köyhyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
heikot hermot - teen mitä tahansa, minua hermostuttaa
Vierailija kirjoitti:
Sen, että mun suurin rakkaus käytti mua hyväkseen antamalla ensin uskoa, että tahtoo minut ja jättää vaimonsa ja kun olin vakuuttunut meidän yhteisestä elämästä, hän päättääkin meidän suhteen ja jää vaimonsa luo. Ja kun viimein olen saanut elämän edes vähän kuosiin ja tunteet taka-alalle,hän tulee taas uudelleen ja alkaa antaa toiveita kunnes taas kuukauden päästä sanoo ettei aio jättää vaimoaan sittenkään.
En pääse yli siitä miksi ensinnäkään ikinä luotin miehen lähtemiseen ja meidän elämään ja siitä miten hän mua käytti hyväksi vaikka tiesi kuinka korviani myöten olin rakastunut ja en pääse yli siitä etten ikinä saa tietää olisiko meidän suhde toiminut. Oltiin sielunkumppaneita, ensimmäinen ja viimeinen ihminen joka sai tuollaiset tunteet aikaan. Ja sitä mietin edelleen. Olisi helpompaa jos olisi oltu yhdessä ja tajuttu ettei tästä tule mitään mutta nyt, kun yhteyden tunne oli niin voimakas (ja on edelleen), on vaikea hyväksyä etten ikinä tiedä millainen suhde meillä olisi voinut olla jos olisin hänet saanut.
Nykyään jo uudessa parisuhteessa, enkä tekemisissä kyseisen ihmisen kanssa, mutta silti se kalvaa sisältä.
Toivottavasti oli viimeinen kerta, kun tavottelit varattua miestä.
Vierailija kirjoitti:
Raiskaus. Siitä kasvanut inho ja viha itseään kohtaan. Itsemurhayritys jonka takia vammauduin pysyvästi.
Olen todella pahoillani.
Toivon, että tekijä saa kokea kaiken sen, mitä hän ansaitsee.
- Millaiseen perheeseen synnyin
- Se, etten syntynyt jenkkeihin
- Se, että jäin tissittömäksi
- Se, millaiset geenit mulla on (maha kuin raskaana olisi, tissejä ei nimeksikään)
- Se, että epäonnistuin itsemurhayrityksessäni
- Se, että pääsin neitsyydestäni vasta 26-vuotiaana
- Se, että kaikki miehet vaan kusettavat mua ja kohtelevat kuin pskaa
- Se, että olen vielä 30-vuotiaana ikisinkku, kaikilta ihastuksilta olen saanut pakit eikä yksikään mies ole lähestynyt mua muuta kuin seksin toivossa
- Se, että olen köyhä pska ja teen pskaduunia kun ei aivot riitä parempaan duuniin, olen siis tyhmä
- Se, että sairastuin masennukseen, bipoon ja epävakaaseen persoonallisuushäiriöön = olen siis muiden ihmisten kirjoissa täysi sekopää
- Se, että mulla on vielä 30-vuotiaanakin koko naama ja käsivarret täynnä pskaläntin näköisiä pisamia
On noita varmaan muitakin mutta nää nyt päälimmäisenä mielessä.
Että mies löi mua. Jonkin aikaa yritin jatkaa suhdetta mutta en vaan enää pystynyt. Mies ylitti rajan jota ei saa ylittää.
Aika pikkujuttu, tai varmaan tuttu monelle, mut se etten kertonut tunteistani miehelle(no, silloin pojalle) johon olin TODELLA ihastunut.. En uskonut saavani vastakaikua. Ja ehkä oltiin vähän eri maailmoistakin. Nyt on hyvä mies ja lapset, mut ai että kun välillä viiltää kun muistelee.. Vaikka siitä on varmaan 12 vuotta. Miks en tehnyt mitään tollo minä, oisin halunnu vaan tietää oisko siinä ollu mitään mahdollisuutta..