Miksi se on niin, että varhaislapsuus on erittäin tärkeätä aikaa, mutta

Varhaislapsuudessa luodaan aivoihin sellainen kuva "perustilasta", odotusarvot siitä miten asioiden "kuuluu" olla. Eli jos vauva-aika on onnellista aikaa, niin oletusarvo on, että elämän kuuluu olla onnellista. Jos vauva-aika on traumaattista, on esim kipuja, niin se ihminen jotenkin olettaa, että elämässä "kuuluu" olla kipuja. Ja kipu kun sattuu, niin se on aika ikävä oletus. Niistä vahingollisista olettamuksista (kipu, ero rakkaista, pelko...) eroonpääseminen on sitten vanhemmiten todella vaikeaa, koska koko persoonan pohja täytyy tavallaan rakentaa uudelleen.



Lisäksi jos varhaislapsuudessa on vaikkapa liian vähän virikkeitä tai vääränlaisia sellaisia, niin aivot eivät kehity parhaalla mahdollisella tavalla. Ja toki myöhemmin voi saavutuksia kiriä kiinni, mutta se ei ole yhtä helppoa ja luontevaa kuin jos ne asiat olisi oppinut oikea-aikaisesti, ja pahimmassa tapauksessa ihminen on aina vähän "jäljessä" siitä, mitä olisi voinut olla jos varhaiset olot olisivat olleet hyvät.

että silloin lapsi oppii säätelemään itseään. Ihan pieni lapsi oppii rauhoittumaan illalla ja nukahtamaan, hieman vanhempi, ettei saa lyödä, jos suuttuu, vähän vanhempi esim. odottamaan karkkipäivää ja säästämään saamansa makeiset, vielä vanhempi keskittymään läksyihin vaikka tekisi mieli pelata tietokonetta jne.



Aikuistuttuaan ihminen osaa sitten samalla tavalla itse säädellä halujaan ja tekemisiään (esim. alkoholin juomista, ostoksilla käymistä jne,) eikä säntää kaikkien impulssien perässä.



Varhaislapsuuden turvallisuus ja tasapainoisuus on tärkeä tässä itsesäätelyssä, myöhemmin sen opettelu on paljon vaikeampaa.

vaikkeivat siellä tietoisessa muistissa. Kaikesta jää muistijälki aivoihin, ja nämä "tiedostamattomat muistot" vaikuttavat vahvasti koko loppuelämän.

niin aivot kehittyvät paljon varhaislapsuudessa --> riittämätön ja huono ravinto (esim. välttämättömien rasvahappojen ja vitamiinien puute yms.) johtaa siihen, etteivät kehittyvien maiden lapsukaiset voi saavuttaa mahdollista älykkyyskapasiteettiaan.



Myöhemmin nälän näkeminen ei aiheuta yhtä palautumattomia vaurioita.

kun ne on muistissa, mutta niitä ei tavallaan muista (ei ole verbaalisia muistoja) ja siksi niitä ei pysty jälkeenpäin käsittelemään vaan niiden kanssa on elettävä aina.

kun ne on muistissa, mutta niitä ei tavallaan muista (ei ole verbaalisia muistoja) ja siksi niitä ei pysty jälkeenpäin käsittelemään vaan niiden kanssa on elettävä aina.

Mä olen joutunut koko elämäni tappelemaan näitten juttujen kanssa ja nyt vasta alan onnistua käsittelemään menneisyyttäni edes jotenkin. Olen löytänyt itsestäni semmoisen sanattoman kauhun. Juuri eilen mietin että nyt ymmärrän sanonnan "silmitön kauhu". Silmitön,silmätön? Se on sellaista syvää epätoivoa, jossa ei edes tarvita silmiä, koska ei ole mitään toivoa, mitään syytä etsiä silmillä enää mitään apua. Tai ehkä silloin ei ole edes vielä tiennyt että silmät voi auttaa. Vaikea selittää. Mutta tuo ajatus silmätön kauhu kuvaa sitä tunnetta NIIN hyvin.