Hylkäämisen traumasta ylipääseminen

Pahinta se että mut on oikeesti jätetty pienenä.

Olen päässyt paljon eteenpäin. Terapiaa, kirjoja ja hyvä avioliitto. Sinun pitää tehdä paljon tiedostamistyötä, tunnetyötä, jos haluat pois vanhasta. Se ei ole helppoa mutta ihan hemmetin hienoa kun on pahimman yli. Taistelu kannattaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt paljon eteenpäin. Terapiaa, kirjoja ja hyvä avioliitto. Sinun pitää tehdä paljon tiedostamistyötä, tunnetyötä, jos haluat pois vanhasta. Se ei ole helppoa mutta ihan hemmetin hienoa kun on pahimman yli. Taistelu kannattaa.

Pidätkö avioliittoa kuinka tärkeänä lopputuloksen kannalta, olisitko onnistunut siinä yksin, ilman elämänkumppania?

Up

Pelkään pahoin, että tuostakaan traumasta ei ikinä voi täysin päästä yli. Mutta ehkä silti pystyy elämään hyvää elämää, vaikka trauma ajoittain muistuttaisi itsestään.

Up

Vierailija kirjoitti:

Pelkään pahoin, että tuostakaan traumasta ei ikinä voi täysin päästä yli. Mutta ehkä silti pystyy elämään hyvää elämää, vaikka trauma ajoittain muistuttaisi itsestään.

Hyvää elämää kyllä. Vaillinaista kuitenkin, kun etäännyttää heti itsensä ihmisestä, jos hänestä on tulossa liian tärkeä, menetettävä. Hyvää itsenäistä elämää jota elää yksin vaikka syvemmällä tasolla ainoa mitä kaipaa, on kanssaeläjä rinnalleen, mutta sellaista ei tule löytämään, kun ei uskalla päästä ketään oikeasti lähelle. Enkä puhu vain parisuhteista, läheiset ystävät ovat hekin saman kipeän kiintymisen piirissä.

Jos siitä ei voi päästä täysin yli, niin mitä nämä kirjoittajat tässäkin ketjussa sitten ovat jotka siitä ovat yli päässeet? Miksi toisille hylkäämiset kasaantuvat ja syventävät traumoja, kun toiset ottavat sen saman ajan ja parantavat itsensä?

Luulen että tämä trauma syvenee kokemuksissa joissa todella paljastaa toiselle tarvitsevuutensa ja pyytää tukea vaikeissa kriiseissä, avuttomana, surkeana. Ja se toinen katsoo hätääsi, näkee sen ja kääntää selän. Niin on täysi oikeus tehdä, ei ketään voi vaatia jäämään, mutta se särkee jo valmiiksi rikkinäistä ihmisen entisestään. Hulluhan sitä täytyy olla että siitä noustuaan lähtee hakemaan taas uutta särkijää.

Ei auta fraasit siitä että täytyy uskaltaa ottaa riski jos haluaa voittaa rakkautta itselleen. Toisille se riski tulee kalliimmaksi.

Eikö tässä traumassa ole pohjimmiltaan kyse siitä että ihminen ei usko olevansa rakkauden arvoinen? On jokin kipeä, syvällä alitajunnassa oleva tunnemuisto siitä että on avuttomana joutunut hylätyksi, ja on vahingoittunut tuosta kokemuksesta. Ja kaikki nämä keinot joita täällä luetellaan, ovat kuin laastareita joilla tuota haavaa koitetaan varjella ja suojata. Kauniita laastareita ovatkin.

On myös fyysisiä sairauksia joita ei voida parantaa koskaan, ja niistä lähdetään kuntouttamaan aina ensimmäisenä tukemalla asian hyväksymistä. Ehkä se olisi viisaampaa tässäkin sen sijaan että kuluttaa voimansa siihen että yrittää olla yhtä ehjä kuin muiden kuvittelee olevan.