Lue keskustelun säännöt.
"Suutun helposti mutta lepyn nopeasti" -ihmiset ovat mielenvikaisia
09.09.2018 |
Jos haluatte elää elämänne veitsenterällä ja miettiä jokaista lausetta, sanamuotoa ja tekoanne, ryhtykää toki suhteeseen tällaisen henkilön kanssa. Se nimittäin helpottaa todella paljon kerätä seinään heitettyä TÄYTTÄ ruokalausta, kun tietää, että heittäjä on leppynyt siinä vaiheessa, kun SINÄ olet saanut kerättyä sirpaleet lattialta ja siivottua seinän ja lattian. Myöskin "voi v***n idi**tti" tuntuu vallan kivalta, kun tiedät, ettei rakkaasi nyt OIKEASTI sitä tarkoittanut. <3 :D
Kommentit (31)
Pelottavia nuo vuosikausia vihaansa hellivät ja sisällään kantavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu vähän kyseisen tunnetilan määritelmästäkin. Jos mä suutun, teen sen todella hitaasti, vuosien kuluessa, sen seurauksena, että mikään määrä puhetta ei ole lopettanut sitä suututtavaa käytöstä. En yleensä myöskään enää koskaan sen jälkeen lepy kokonaan, vaan jotakin meidän välillä on pysyvästi viilennyt, jotakin on mennyt rikki.
Sen sijaan ärsyynnyn ja turhaudun nopeasti. Pahimmillaan ärsytys täytyy purkaa fyysisesti johonkin, kun tuntuu että muuten räjähtää. Tuolloinkaan en kyllä heittele astioita tms, vaan puran sen vaikkapa halkojen hakkaamiseen tai vaikka hiittitreeniin. Kunhan hiki virtaa ja tempo on riittävän nopea. Lepynkin myös hyvin nopeasti, noita fyysisesti purettavia raivareita on tullut 36 vuoden aikana 5 kappaletta joista 2 aikuisena, loput ala-asteikäisenä.
Ei se, että ärsyynnyn nopeasti tarkoita, ettei mulla olis itsehillintää. En edes raivoissani huuda kuin heikkopäinen, hauku, lyö, tai heittele ketään millään.
Juuri tuo on kamalaa: "En lepy koskaan".
Jollei todella törkeää loukkausta ole tapahtunut, on tuo hirveä piirre ihmisessä.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti on tuollainen. Saattaa sanoa ihan hirveitäkin asioita, ja kymmenen minuutin päästä on taas ihan ok. Tässä kohtaa mun hidas pää alkaa loukkaantumaan tajuttuaan, mitä äiti juuri sanoi. Äiti on jo siirtynyt muihin puuhiin ja jos sanon jotain "vastaan" niin vastaukseksi tulee "kyllähän sä mut tunnet, mä olen vain tällainen".
Joo, tiedän, mutta silti sattuu.
Oma äitini oli myöskin lapsuudessani tällainen. Raivostui ihan mitättömistä pikkuasioista, ja huusi ja räyhäsi muille perheenjäsenille. Meni aina todella henkilökohtaisuuksiin, ja sai muut tuntemaan itsensä todella huonoksi. Aina jälkeenpäin naureskeli että eikö ollutkin hyvä kun tuli taas vähän puhdistettua ilmaa. Ei vaan huomannut sitä, kuinka isä ja me lapset kävelimme koko ajan munankuorilla, ja teimme kaikkemme estääksemme näitä raivokohtauksia. Lopulta isä otti avioeron, eikä me lapsetkaan olla nykyään hänen kanssaan pahemmin tekemisissä. Että olipa hyvä kun tuli vähän puhdistettua ilmaa.
Vierailija kirjoitti:
Tollasta käytöstä on vaikea ymmärtää kunnes sen kokee itse. Olin ennen tosi rauhallinen mutta nykyisin suutun todella helposti. Se on kuin tulivuorenpurkaus jolle ei mahda yhtään mitään.
Kannattaa varmaan lopettaa ne e-pillerit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu vähän kyseisen tunnetilan määritelmästäkin. Jos mä suutun, teen sen todella hitaasti, vuosien kuluessa, sen seurauksena, että mikään määrä puhetta ei ole lopettanut sitä suututtavaa käytöstä. En yleensä myöskään enää koskaan sen jälkeen lepy kokonaan, vaan jotakin meidän välillä on pysyvästi viilennyt, jotakin on mennyt rikki.
Sen sijaan ärsyynnyn ja turhaudun nopeasti. Pahimmillaan ärsytys täytyy purkaa fyysisesti johonkin, kun tuntuu että muuten räjähtää. Tuolloinkaan en kyllä heittele astioita tms, vaan puran sen vaikkapa halkojen hakkaamiseen tai vaikka hiittitreeniin. Kunhan hiki virtaa ja tempo on riittävän nopea. Lepynkin myös hyvin nopeasti, noita fyysisesti purettavia raivareita on tullut 36 vuoden aikana 5 kappaletta joista 2 aikuisena, loput ala-asteikäisenä.
Ei se, että ärsyynnyn nopeasti tarkoita, ettei mulla olis itsehillintää. En edes raivoissani huuda kuin heikkopäinen, hauku, lyö, tai heittele ketään millään.
Juuri tuo on kamalaa: "En lepy koskaan".
Jollei todella törkeää loukkausta ole tapahtunut, on tuo hirveä piirre ihmisessä.
Näistä ääripäistä se on tämä koskaan leppymätön, jolla viiraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu vähän kyseisen tunnetilan määritelmästäkin. Jos mä suutun, teen sen todella hitaasti, vuosien kuluessa, sen seurauksena, että mikään määrä puhetta ei ole lopettanut sitä suututtavaa käytöstä. En yleensä myöskään enää koskaan sen jälkeen lepy kokonaan, vaan jotakin meidän välillä on pysyvästi viilennyt, jotakin on mennyt rikki.
Sen sijaan ärsyynnyn ja turhaudun nopeasti. Pahimmillaan ärsytys täytyy purkaa fyysisesti johonkin, kun tuntuu että muuten räjähtää. Tuolloinkaan en kyllä heittele astioita tms, vaan puran sen vaikkapa halkojen hakkaamiseen tai vaikka hiittitreeniin. Kunhan hiki virtaa ja tempo on riittävän nopea. Lepynkin myös hyvin nopeasti, noita fyysisesti purettavia raivareita on tullut 36 vuoden aikana 5 kappaletta joista 2 aikuisena, loput ala-asteikäisenä.
Ei se, että ärsyynnyn nopeasti tarkoita, ettei mulla olis itsehillintää. En edes raivoissani huuda kuin heikkopäinen, hauku, lyö, tai heittele ketään millään.
Juuri tuo on kamalaa: "En lepy koskaan".
Jollei todella törkeää loukkausta ole tapahtunut, on tuo hirveä piirre ihmisessä.Näistä ääripäistä se on tämä koskaan leppymätön, jolla viiraa.
Ja täysin paradoksaalisesti nämä ihmiset pitävät yleensä itseään muita parempina ja kypsinä.
Been there kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tollasta käytöstä on vaikea ymmärtää kunnes sen kokee itse. Olin ennen tosi rauhallinen mutta nykyisin suutun todella helposti. Se on kuin tulivuorenpurkaus jolle ei mahda yhtään mitään.
Tuo ei siinä mielessä pidä paikkaansa, että te valikoitte uhrinne hyvin tarkkaan.
Jos teillä olisi oikeasti hallitsematonta raivoa, niin kävisitte esim. poliisien kimppuun, työkavereiden kimppuun jne. todellisuudessa käytte vain sellaisten kimppuun sillä ns. hallitsemattamolla raivolla, ettei teille tule seuraamuksia....
Höpöhöpö. Oon haukkunut poliisit ja muut viranomaiset. Poliisit on yllättäen tosi ymmärtäväisiä ja rauhallisia. Asianajajat ei tahdo kestää haukkuja. Sosiaaliviranomaiset kilahtaa heti ja ikiajoiksi, jos ne erehdyt haukkumaan.
Työkaveri kuittasi mun raivokohtauksen vitsinä. Sillä on hyvät hermot ja huumorintajua.
Itse en muista koskaan olleeni tekemisissä poliisin, asianajajien tai sosiaaliviranomaisten kanssa. Tulee kyllä aika vahvat wt-vibat tästä kirjoittajasta, mitä itsehillinnän puute vielä korostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seurustelin tämmösen kans. Lopulta lähdin lätkimään kun kyllästyin siihen että ei koskaan voinu tietää milloin ja mistä toinen kilahtaa ja kunnolla. En osannu enää rentoutua hänen seurassaan. Seuraavaksi joku vähän lepposampi tapaus kiitos.
Jos se leppyjä ei korjaa itse lounastaan seinänjuuresta vaan ap teki sen, niin kysymys on kyllä jostain ihan muusta ongelmasta kuin hänen ehdottamastaan. Ja siinä ongelmassa hän on itsekin osallisena. Joten ei ehkä ihme, että tulee takerruttua raivopään omaan kuvaukseen mieluummin kuin mietittyä, mikä se todellinen ongelma olikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin vain provosoisin, siinäpähän tukehtuisi raivoonsa.
Ihan normi vaimo käytös