Mikä on menneisyytesi häpeätahra?

Häpeän vieläkin paria asiaa jotka möläytin joskus ala-asteikäisenä, sekä paria aggression purkausta humalassa. Offtopic mutta häpeän laiskuuttani ja jopa sitä että välttelen ihmisiä sillointällöin, koska sosiaaliset tilanteet ovat niin kuormittavia vaikka vaikutankin avoimelta ihmiseltä.

Koulukiusattuna oleminen.

Tein asiakirjaväärennöksen, ja jäin tyhmän virheen takia kiinni. Rehellisesti, en tiedä kumpi harmittaa enemmän. En satuttanut tällä ketään (paitsi itseäni jäämällä kiinni).

Vierailija kirjoitti:

Anoreksiataustani. Olen menestynyt elämässäni sen jälkeen keskivertoa paremmin.

Anorektikot yleensä fiksuja ja pärjääviä ihmisiä...

Olen ollut kiusattu ja koko nuoruuden ilman ystäviä. En ole edes elänyt mitään "nuoruutta" kunnolla. Minulla ei ole vieläkään kavereita ja en enää oikein osaa olla ihmisten kanssa "normaalisti". Kärsin monista peloista ja olen masentunut sekä ahdistunut ajoittain. Nykyään en oikein uskalla tehdä mitään, kun pelkään epäonnistumista ja haasteita. Lukio meni tietyissä aineissa pilalle ja siitäkin koen syyllisyyttä, vaikka yritin hoitaa sen kunnolla. Siihen vaikuttivat monet syyt, kuten yksin olo ja ajoittainen kiusaaminen.

 En saa mitään tehtyä ja opiskelut ovat tyssänneet, enkä pääse haluamalleni alalle ja toisaalta epäilen onko minusta edes siihen. Työkokemus melkein nolla ja toisaalta minulla ei ole edes ammattia, kun en millään haluaisi tehdä sellaista mikä ei kiinnosta.Silti ei meinaa rahkeet riittää tai sitten olen jotenkin liian "epävarma" jo valmiiksi ja muut joilla on itsetunto kunnossa pääsevät haluamaansa opiskelupaikkaan. En tiedä miten pääsen eteenpäin. Toisaalta tiedän, että olen liian kiltti ja hyväntahtoinen ihminen ja en missään tapauksessa tyhmä sillä pidän opiskelusta ja pohdiskelusta. En tiedä miten tulen pärjäämään tässä elämässä. Ei tämän näin olisi pitänyt mennä. Nykyään on myös hankala vaatia itseltään mitään "suurta" kun olen kokenut paljon pahaa ja sen takia jotenkin säästän itseäni ja en haluaisi ainakaan pahentaa olotilaani, mutta tällä tyylillä en myöskään pääse eteenpäin. Pelkään, että romahdan joku kerta. Senkään takia en viitsisi kuluttaa kaikkia voimia loppuun.

Jätin lukion kesken miehen takia.

Aloitin työelämän, eikä ikinä tullut aikaa suorittaa kouluja loppuun.

Nyt olen taloudellisesti menestynyt, mutta etenkin käymätön yliopisto harmittaa. Vaikka menisin avoimeen, niin ei se ole sama kuin parikymppisen fuksin elämä: tiedekunta johon kuuluu, ja koko se uutuuden tunne ja tulevaisuuden avoimuus.

Kaikki kaverini ovat maistereita. Itse makaan vuokrakämpässä ja luen av:ta. Tarviiko kertoa lisää?

En tiedä miten hyvän perheen viimeinen vesa onnistuukin sotkemaan asiansa näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin miehen kanssa ja sanoin rakastavani häntä ja haluavani hänen kanssaan yhteisen elämän. Muutin toiselle paikkakunnalle ja jotenkin vain tunteet hiipui. Mulla ei kuitenkaan ollut pokkaa sanoa sitä ääneen... myönsin sen vasta kun  mies kysyi suoraan ja silloinkin yritin ensin kiemurrella ja väistää kysymyksen. 

Hävettää oma epärehellisyys, pelkurimaisuus ja se, että satutin hyvää miestä.

Minä olen myös kahteen otteeseen käyttäytynyt pelkurimaisesti, en lähtenyt puolustamaan kiusattua/ahdisteltua. Kerran koulussa ja kerran laivalla. Olen kyllä parantanut tapani sittemmin.

Itse olisin myös halunnut puolustaa muita, mutta olin itsekin se syrjitty ja kiusattu. Yritin sitten muuten heille jutella. Toisaalta minua ei kukaan silti koskaan tullut auttamaan tai edes juttelemaan tilanteen jälkeen. Yhtä poikaa muistelen jota "omat" kiusaajani haukkuivat ja itse et voi tehdä mitään. Uskon kyllä, että poika kuuli, vaikka oli kuin ei olisi kuullutkaan. Olisi pitänyt sanoa, että olet kaunis tai edes että sinulla on hieno nahkatakki. En vaan pystynyt, vaikka hän käveli usein vastaan. No, ehkä saan anteeksi kun olin itsekin huonossa tilanteessa tuolloin. Ihan puistattaa se meininki, kun toiset ovat kuin kuninkaita ja heillä hyväksytyt alamaiset jotka saavat kehut ja palveluskunta joka heitä passaa. Ja sitten hylkiöt ja orjat joilla ei ole mitään valtaa ja heidän tulisi olla vaan kiitollisia, että saavat edes olla heidän silmiensä alla. Tätä se meno on ollut ja itse siellä alimmassa kastissa.

Vierailija kirjoitti:

Mikä tapahtuma/asia on sellainen jota kannat mukanasi, mutta kukaan ei tiedä? Voin aloittaa. Olen alateemisesti koulutettu, mutta lukio jäi kesken ja menin amispapereilla yliopistoon

Ketään ei kiinnosta. Moni vaan ajattelee, että oletpa lahjakas, kun amiksesta pääsit sisään! Näin ainakin itse.

-yliopisto-opiskelija

Taidat olla ite prinsessa, kun täällä notkut

Vanhempani eivät aikoinaan kertoneet, että minulla on puheentuoton ongelma. Kyseisen ongelman takia olen pupukurssilla opettelemassa sos. taitoja.

Häpeän sitä etten ikinä ole ollut kännissä, käynyt yökerhoissa, en ole opiskellut muuta kuin pakolliset koulut ja poikuus meni vasta 31 vuotiaana. Harrastin nuorena liikaa ja rupesin yrittäjäksi. Vaikka mulla on nykyään 36 vuotiaana perhe, miljoonien omaisuus ja suuret tulot niin silti nuoruus kalvaa. Suunnitelmissa on 40 vuotiaana myydä firma ja jäädä eläkkeelle, sekin varmaan jossain elämän vaiheessa hävettää.

Itse kärsin jatkuvasta dissosiaatiosta ja epätodellinen olo on jatkuvasti päällä. Sen lisäksi vielä depersonalisaatio ja välillä tunnen itseni ihan "vieraaksi" ja katson, että näyttääkö esim peilikuvani oikeasti tuolta. Välillä jopa omat käteni tuntuvat kuin olisivat "irralliset", eivätkä osa minua. Olen kuin jokin robotti tai elän kuin elokuvaa. Välillä ihmettelen mistä nämä kaikki johtuvat, mutta ainoa selitys näille on pakko olla kiusaaminen ja pitkällinen yksinäisyys nuoruudesta alkaen. Mitään muuta traumaa minulla ei ole. Ajankohtakin sopisi hyvin kun nämä alkoivat nuoruudessa. Ehkä pakenen vieläkin sinne "toiseen maailmaan",  etten muistaisi niin hyvin kaikkea pahaa. Koko nuoruus meni jotenkin ihan sumussa. En missään nimessä halua olla mikään uhri, mutta kyllä on pakko todeta kuinka paljon vaikutuksia kiusaamisella on minulle ollut. Ehkä pahin on kuitenkin ollut se yksinäisyys sekä koulussa ihan "näkymättömänä" olo. Ja kuitenkin tiedän, että nämä kokemukset ovat vain "harhaa" ja todellisuuden taju säilyy. Silti todella ikävä asia.

up

Koko elämäni on yksi iso häpeätahra. Olen nyt 27-v. opiskelija"poika". Olin lähes koko peruskoulun ja lukion kiusattu. Kasvoissani on yksi vähemmän viehättävä piirre, josta minulle keksittiin erään eläinhahmon nimi. Tällä nimellä minua haukuttiin koko yläaste. Lukiossa sain paskaa niskaani oman erikoisemman mielenkiintoni pohjalta. Lukiossakaan minua ei voinut puhutella omalla nimelläni, vaan piti "päästä niskan päälle" nimittelemällä - tähän lähti jopa eräs opettaja mukaan. Olen hyvin hoikka, lihakseton, epäliikunnallinen ja minulta puuttuu täysin kilpailuvietti, mikä tuntui ärsyttävän suunnattomasti erityisesti liikunnallisia alfapoikia. Pahimpia tilanteita olivat ne, kun minua nimiteltiin julkisesti ja kaikki ihmiset ympärillä vain kääntyivät tuijottamaan hiljaa. Ihan kuin jo nimittelyssä olisi ollut tarpeeksi.

Yksi toistuvista inhottavista muistoista liittyi yhteen vähemmän hehkeään hetkeen. Oli alkusyksy, ja olin aamulla pukenut slimmin tumman kauluspaidan alle pitkän ohuen aluspaidan, sillä aamulla ennen seitsemää oli ulkona oli kesän jälkeen hieman viileä. Viimeiset iltapäivän tunnit olivat yhdessä luokassa, jossa oli jostain syystä aivan törkeän kuuma (tunteja ilmeisesti ollut putkeen  ja aurinko paistanut ikkunoista sisään). Rupesin tietysti kuumassa hikoamaan ja kainalostani valui ohut n. peukalonpään levyinen hikivana. Tämän jossain välissä viereisessä pulpetissa (ei siis vieressävieressä vaan välissä oli sen verran väliä että kulkemaan pystyi vaikeuksitta) istunut tyttö huomasi ja kauhistui ruveten pakkaamaan tavaroitaan ja vaihtoi paikkaa kauemmas. Ja kaikki taas tuttuun tapaan tuijottivat silmät suurina tätä esitystä. Koskaahan ei ketään saa nöyryttää julkisesti ja pitää olla hyvin hillitysti - paitsi sitten sen kerran kun juuri minulle käy se vähemmän freesi momentti. Tästäkin on aikaa jo kohta kymmenen vuotta, mutta tunnen itseni edelleen jotenkin erityisenkin nuhruksi ja ällöksi tämän yhden ainoan nolon tapahtuman takia. Tämän tapauksen johdosta olen ollut mahdollisimman empaattinen ja asiallinen, jos olen ollut todistamassa kun jollekin toiselle on käynyt jokin vähemmän mieltäylentävä tilanne, sillä tiedän itse kuinka pahalta sellainen nöyryytys tuntuu mitä ei ole itselleen tilannut.

Kärsin nykyään pakko-oireisestä häiriöstä ja ehkä masennuksesta (viiltely, raivokohtaukset, jatkuva väsymys), ja olen nyt menossa lääkäriin ja psykologille niiden takia. Tunnen olevani aina huonompi kuin muut. Pian on valmistuminen edessä, mutta työelämä ei houkuta tippaakaan (mitähän paskaa sitä sielläkin saa niskaansa <3). Olen jo heittänyt pyyhkeen kehään oman elämäni suhteen; en jaksa edes välittää!

Terveisiä tutuille!

Itsekin jaksan kyllä jotenkin yksin, mutta toisten pilkkaa ja kamalia ihmisiä en jaksa enää. Olen kuitenkin aina ollut kiltti ihminen ja koskaan en ainakaan tahallisesti ole muiden mieltä pahoittanut. Minulla on myös kokemuksia siitä kuinka opettajatkin lähtevät "luokan mukaan" kiusaamisen suhteen. Välillä heidän käytöksensä jopa sai aikaan tilanteen pahenemisen. Tuntui kuin olisin joku vitsi, josta kaikki saivat heittää läppää vain sen takia, että olin yksinäinen ja sen takia hiljainen. Niinpä olinkin sitten mykkä tai "sairas", vaikka puhun kyllä jos minulla on vaan seuraa ja joku edes haluaa kanssani olla. En toisaalta edes ymmärrä sitä mikä ilo muilla on vuosia pilkata toista.

Tuo häirintä-keskustelu ja tutkimukset asiasta yläkouluissa toivat taas paljon ikäviä muistoja mieleen, vaikka omalla kohdalla siihen ovat kyllä syyllistyneet niin pojat kuin tytötkin. Minullakin on paljon "jälkiä" jäänyt näistä kokemuksista ja tuskin minusta ihan "tavallista" ihmistä koskaan tulee. En enää siedä muiden arvostelua, kun olen saanut sitä ilman syytä kuunnella niin pitkään. Tietysti nämä kokemukset eivät saisi määrittää elämääni, mutta kyllä ne ovat vaikuttaneet paljon siihen millainen minusta on tullut. Nykyisin ajattelenkin välillä, että muutan johonkin mökkiin ja elän siellä, kun kerran en osaa ja pärjää tässä yhteiskunnassa. En osaa olla röyhkeä tai pitää puoliani, en ole mikään suorittaja-ihminen, enkä kestä paineita. Lisäksi olen liian kiltti, empaattinen ja kaipaan liikaa omaa rauhaa sekä muutenkin stressitöntä elämää. 

Up

Olin teiniäiti vailla koulutusta, baarissa töissä. Monen yhteensattuman summana ryhdistäydyin, muutin kahden lapseni kanssa toiseen kaupunkiin. Kouluttauduin, menin naimisiin korkeastikiulutetun miehen kanssa, vaurastuin, nykyään olen asuntosijoittaja ja keskisuuren yrityksen kaupallinen johtaja. Kukaan ei tiedä menneisyyttäni, miehelle olen selittänyt ympäripyöreän tarinan menneisyydestä

Synnytyksen jälkeiseen masennukseen liittyen jäin koukkuun määrättyihin uni- ja rauhoittaviin lääkkeisiin siten, että niitä meni lopulta kouralllinen päivässä. Menetin ammattioikeutenikin joksikin aikaa. Psykiatrian suljetulla minut niistä vieroitettiin. 

Olin nuoruudessani pari kertaa miestenlehtien eroottisena mallina. Siitä on kohta jo kolmekymmentä vuotta eikä lähipiiristä tiedä muut kuin mieheni. Onneksi silloin ei ollut nettiä.