Kun asuinpaikka ahdistaa?

Asuin syntymästäni asti pienellä paikkakunnalla, missä kaikki tunsivat kaikki. Yläasteella alkoi kiusaaminen ja aloin inhota paikkakuntaa, vaikka kunnassa ei itsessään mitää vikaa ollut. Muutettiin äitini kanssa 9 luokkani jälkeen pois 40km päässä sijaitsevalle paikkakunnalle. Muutin sieltäkin vuoden päästä yksin pois kaupunkiin ja en ole katunut. Täällä saan taas hengittää, olla oma itseni ja toteuttaa itseäni omalla tavallani. 

Iän tultua lopetin kotipaikkakuntani vihaamisen ja aloin pitämään siellä olevista asioista pikkuhiljaa. 

Jos et voi muuttaa, niin aloita pienestä. Ala esim harrastamaan ja yritä sitä kautta saada vaikka uusia ystäviä. Mene vaikka kahville johonkin. Yritä miettiä, onko siellä mitään hyvää ja mistä tämä inho johtuu.

Järkisyillä ajatellen tässä kaupungissa on paljon hyvää. On harrastusmahdollisuuksia. Hyvä oli tuo neuvo, että mistä tämä inho johtuu....

Alunpitäen hain tämän paikkakunnan yliopistoon opiskelemaan, kun en uskaltanut hakea Helsingin yliopistoon. Ajattelin, etten kumminkaan pääse, siispä haen maakuntayliopistoon. Tämä on kalvanut mieltäni, että en mennyt edes yrittämään. Olisin halunnut opiskella alani Helsingissä.

Itsetunnosta se oli kiinni. Sittemmin opiskelin vuosia täällä, kunnes monien käänteiden jälkeen kohtasin elämäni suuren rakkauden. Ja hän on paikkakuntalainen, ja yhä suuri rakkauteni. Hän tietää että vihaan tätä kaupunkia, mutta emme muuta pois. Meillä on iso talo, kaksi lasta ja miehellä hyvä työpaikka.

Pitkittynyt työttömyys on myös syy, miksi vihaan paikkakuntaa. En ole työllistynyt täällä. Ja myös omien valintojeni takia; olin pitkään kotiäitinä.

Tälle paikkakunnalla päätyminen oli b-ratkaisu. Kurssikavereistani lähes kaikki muuttivat täältä valmistumisensa jälkeen pois.

Olen yrittänyt löytää hyviä puolia. En vaan jaksa. Saan kammottavan ahdistuskohtauksen, kun menen kaupungin keskustaan. Pystyn hengittämään ja olemaan energinen, iloinen, kun poistun tästä kaupungista. Paluumatkalla tulen aina vihaiseksi, kiukkuiseksi ja alan heti riidellä kaikesta kotiin tultuani.

Projisoin kai työttömyyden aiheuttamaa masennusta ja vihaa tähän paskakaupunkiin.

Tämä kaupunki on maalaismainen.

Voiko ihan aidosti oppia tykkäämään jostakin paikkakunnasta, jos on sitä pitkään vihannut? Onko kyse henkisestä kasvusta, sopeutumisesta vai alistumisesta? Tuntuu, etten voi valita asuinpaikkaani miehen työn vuoksi. Itsemääräämisoikeuteni on kapea. Mennään miehen ehdoilla, on aina menty.

Joensuu vai Jyväskylä?

Vai Kuopio? Onhan ne ihan paskoja kaupunkeja kaikki tyynni. Karkaa ja muuta nyy jorkkiin.

Vierailija kirjoitti:

Järkisyillä ajatellen tässä kaupungissa on paljon hyvää. On harrastusmahdollisuuksia. Hyvä oli tuo neuvo, että mistä tämä inho johtuu....

Alunpitäen hain tämän paikkakunnan yliopistoon opiskelemaan, kun en uskaltanut hakea Helsingin yliopistoon. Ajattelin, etten kumminkaan pääse, siispä haen maakuntayliopistoon. Tämä on kalvanut mieltäni, että en mennyt edes yrittämään. Olisin halunnut opiskella alani Helsingissä.

Itsetunnosta se oli kiinni. Sittemmin opiskelin vuosia täällä, kunnes monien käänteiden jälkeen kohtasin elämäni suuren rakkauden. Ja hän on paikkakuntalainen, ja yhä suuri rakkauteni. Hän tietää että vihaan tätä kaupunkia, mutta emme muuta pois. Meillä on iso talo, kaksi lasta ja miehellä hyvä työpaikka.

Pitkittynyt työttömyys on myös syy, miksi vihaan paikkakuntaa. En ole työllistynyt täällä. Ja myös omien valintojeni takia; olin pitkään kotiäitinä.

Tälle paikkakunnalla päätyminen oli b-ratkaisu. Kurssikavereistani lähes kaikki muuttivat täältä valmistumisensa jälkeen pois.

Olen yrittänyt löytää hyviä puolia. En vaan jaksa. Saan kammottavan ahdistuskohtauksen, kun menen kaupungin keskustaan. Pystyn hengittämään ja olemaan energinen, iloinen, kun poistun tästä kaupungista. Paluumatkalla tulen aina vihaiseksi, kiukkuiseksi ja alan heti riidellä kaikesta kotiin tultuani.

Projisoin kai työttömyyden aiheuttamaa masennusta ja vihaa tähän paskakaupunkiin.

Tämä kaupunki on maalaismainen.

Kuulostaa siltä että työttömyys on pääsyy siihen että vihaat paikkakuntaa vai vihaisitko sittenkin jos sinulla olisi töitä siellä? Itse olen samankaltaisessa tilanteessa ja ymmärrän sinua hyvin.

Minä olen asunut nykyisessä kylässä melkein koko ikäni, olen nyt 24-vuotias. Tämä kylä ja sen asukkaat voivat selvästi jollain tasolla huonosti sen näkee kävellessä kylän poikki työpaikalle. Ahdistuneisuushan voi myös tarttua ympärillä oleviin ihmisiin. 

Odotan vain päivää jolloin täältä on mahdollisuus muuttaa pois, minulla on tällä hetkellä vain 2 kaveria tällä paikkakunnalla ja en myöskään ole kovin sosiaalinen ihminen sen takia koska olen asunut tässä kylässä koko ikäni. Ujo ja sosiaalisesti rajoittunut uusien ystävien suhteen. Pelkään että tämä saattaa tulevaisuudessa haitata elämää muualla asuessa. 

Ymmärrän hyvin. Olen asunut maalla että pitkään pks-seudulla. Jouduin ajolähdön takia muuttamaan radanvarrella sijaitsevaan kaupunkiin. Luulin, että entinen työpaikka olisi palkannut takaisin. Ei sitten tehnyt niin ja aloin opiskelemaan. Nyt tunnen olevani loukussa. Tämä paikka muistuttaa minua mm. entisestä ihastuksesta ja  duunipaikasta ja olen melkein joka kerta masentunut, kun menen keskustaan. Minulla ei asu ketään kavereitakaan täällä. 

Nostan vanhaa keskustelua, mutta koen samaistuvani ajatuksiin.



Olen asunut tässä kaupungissa reilu 10 vuotta opiskelujen vuoksi ja työvoimatoimisto antaa selkeän viestin: töitä ei täällä ole, vaikka kyseessä on melko suuri kaupunki. Puolisokin löysi kohtalon oikkuna oman alan töitä hetkeksi, vaikka niitä oli hakenut koko täällä asumisen ajan ilman lopputulosta.



Suuresta tilasta huolimatta kaikki tuntuu ahtaalta ja tympeältä. Parasta on, kun täältä pääsee hetkeksi toisaalle olemaan enemmän oma itsensä ja rentoutumaan, kun kukaan ei tunne. Hermot kiristyvät aina, kun täällä on oltava ja mitään ei saa aikaiseksi. Painopeitto painaa päällä, kun olisi tehtävä jotain. 



Koen tällä hetkellä eläväni muille kuin itselleni.