Saako viiltelyarvista kysyä?

Ei saa kysyä. Kertoo, jos kertoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En menisi kysymään keneltä tahansa kaverilta, mutta läheiseltä ystävältä olisi pakko joskus kysyä, olisi tosi outoa ylläpitää tuollaisia tabuja läheisessä ihmissuhteissa.

"Haluatko joskus kertoa noista?"

Jos ei halua niin ok.

Tapaan työssäni päivittäin ihmisiä jotka viiltelevät tai ovat viillelleet. Läheisten tyhmän esittäminen (ettei näe virtahepoa olohuoneessa) tuntuu satuttavan enemmän kuin urpot utelevat ulkopuoliset.

Tuo on tietysti eri juttu jos jäljet ovat tuoreita, mutta aloituksessa kyse oli vanhoista arvista.

Jos toiseen tutustutaan oikeasti niin kyllä silloin puhutaan menneisyydestäkin. Ajatus siitä ettei viiltelystä saisi kysyä/puhua (jos haluaa) ylläpitää ajatusta että siinä olisi jotain hävettävää, salattavaa, peitettävää. Jokainen tietysti itse päättää mitkä kokemuksensa jakaa ystävän kanssa ja mitä ei, mutta ihmiset useammin kaipaa rakkaimmiltaan välittämistä, kiinnostusta ja ymmärrystä kuin huomaavaisuudeksi naamioitua sääliä tai pelkoa tai uteliaisuutta.

Te joiden mielestä viiltelyarvista ei saa kysyä, saako mielestänne muista arvista jossain vaiheessa ystävyyttä? Esim. näkyvä vamma-arpi kyynärpäässä, iso leikkausarpi vatsassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

-Olet valmis puhumaan omista kipupisteistäsi. Jaa ensin joku oma juttusi. Tällöin lähdetään samalta tasolta. Jos odotat mun laskevan mun sosiaalisen kilpeni, sun on laskettava omasi.

Tämä on niin hyvä huomio. Sitä ollaan niin helposti kyselemässä muiden henkilökohtaisia asioita arpien perusteella, mutta kuinka valmiita oltaisiin itse jakamaan tarinaa siitä, kun on ollut syvimmällä pohjalla, pyörinyt itseinhossa ja toivonut kuolemaa - varsinkaan kun ne jutut on jättänyt jo taakse?

Jep, tätä on koettu paljon joskus.

Kukapa haluaisi näyttää heikolta muiden silmissä? Vaikka olisi edelleenkin sairas, niin ei ihminen yleensä halua sellaista. Tuntuu vain nöyryyttävältä jakaa jonkun kanssa jotain todella henkilökohtaista, eikä se toinen sitten haluakaan vastata itse mihinkään kysymyksiin ja "alentua samalle tasolle".

Jos haluaa muilta avoimuutta, on oltava itse avoin.

-

Älä kysy. 

Kysy, sillähän se selviää. Somerahvas ei voi tietää mitä kaverisi ajattelee.

Kuinka suomalaista. Kannetaan vain kaikki synkkä, vaikea ja raskas yksin sisällämme eikä puhuta mistään sellaisesta koska kiinnostus ja jakaminen ovat ne asiat jotka ihmisen hajottaa. Right.

Vierailija kirjoitti:

Opettelin luottamaan itseeni, voittamaan pelkoni, hakemaan paikkaani opiskelemalla, työelämässä ja vapaa-ajallani, ihmissuhteissani. Opin olemaan itsenäinen. Opin suojaamaan itseäni, vaikka se ei aina miellyttänytkään muita tai vaikka olisin kokenut sen vuoksi yksinäisyyttä. Valitsin seurani huolella. Jaksoin yksinäisen vaellukseni. Opin rakastamaan parisuhteessa. 

Ärsytti nähdä nuori, mutta kuitenkin jo aikuinen, jolla ei vieläkään ollut hyvää ryhtiä. Ärsytti nähdä, että minäkin olisin voinut jäädä sellaiseksi, mutta enpä jäänytkään, vaan taistelin. Luotin, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, minullakin. Olisin tahtonut potkia häntä persuuksille, jaloilleen, mutta en voinut, koska arvet ja puhumattomuus!

9.

Ehkä hän ei ollut tarpeeksi onnekas saadakseen noita mahdollisuuksia. Työtä, ihmissuhteita, parisuhteita, mahdollisuus valita seuransa (jotkut saavat seuraa niin harvoin, ettei valikoimisella saavuta mitään. Joillakin ei ole mitään seuraa, joten ei edes pääse valikoimaan). Vaelluksesi ei kuulosta yhtä yksinäiseltä kuin monien muiden. Olet siis saanut paljon eväitä jostain, ja ne on auttaneet sua.

Varmasti olet tehnyt paljon työtä kuitenkin ja kokemuksesi voi auttaa muita. Voitko jakaa konkreettisia vinkkejä? Miten teit sen? En halua vähätellä sua kuitenkaan.

Olen itse tuollainen säälittävä aikuinen. Tarinani saa mielenterveyspuolen alan ammattilaiset itkemään ihan oikeasti, vaikka he on varmaan tottuneet kaikkeen. Yritän nyt opiskella, mutta tämän painolastin kanssa se on hemmetin vaikeaa. Onnistun kyllä ja saan hyviä arvosanoja, mutta huomaan muiden pitävän mua jotenkin outona, vaikka kukaan ei ole arpiani edes nähnytkään. Tiedän, että varmasti herätän inhoa joissakin.

Voi kysyä. Samalla voi kysyä miten minulla menee?

Mies 36 vuotta

-

Vierailija kirjoitti:

Kuinka suomalaista. Kannetaan vain kaikki synkkä, vaikea ja raskas yksin sisällämme eikä puhuta mistään sellaisesta koska kiinnostus ja jakaminen ovat ne asiat jotka ihmisen hajottaa. Right.

Mutta jos asia on ollutta, käsiteltyä ja mennyttä, mitä hyötyä on alkaa kaivelemaan niitä asioita vain siksi, että joku uusi tuttavuus ei osaa hillitä uteliaisuuttaan?

Tuoreet arvet on oma juttunsa, aloituksessa puhuttiin vanhoista.

Minulla on viitisentoista vuotta vanhoja arpia, joita en mitenkään peittele. Minua ei haittaa jos niistä kysytään, korkeintaan jos joku hyvänpäiväntuttu, jota ei kunnolla edes tunne, utelisi niistä, pitäisin vähän outona tyyppinä. Hyvä kaveri voi aivan hyvin kysyä, ja jos olisi tunnettu pitkään, tuntuisi oudommalta vältellä aihetta kuin puhua siitä.

Ainoa mikä minua noissa arvissa ahdistaa, on se kun koiraani silittävät lapset joskus kyselevät niistä. Heille ei oikein voi kertoa mistä ne ovat tulleet, ja jotkut lapset jäävät jankuttamaan asiaa kun kerron satuttaneeni itseni nuorena ("miten?? mutta MIHIN??") ja pari kertaa on jopa joku lapsi tarrautunut käsivarteen pällistelläkseen arpiani oikein läheltä.

Multa saa kysyä ja vastaan ihan puolitutuillekin niistä. Olen yli asioista jotka aiheuttivat minulle itsetuhoisuutta, joten asiasta puhuminen tuntuu neutraalilta. Monet vaan tuntuvat järkyttävän/loukkaantuvan siitä kun en asiaa kaunistele heille vaan kerron suoraan mistä paha oloni johtui. Mistä tällainen johtuu? Halutaan tietää, muttei todella haluta? Toivotaan muunlaista vastausta?

Minun syyni on siis vuosia jatkunut raiskaaminen lapsena ja nuorena sukulaisen toimesta, perheväkivalta, koulukiusaaminen ja myöhemmin lähisuhdeväkivalta. Nämä yhdessä aiheuttivat vaikean masennuksen ja kaksi itsemurhayritystä. Viiltelyarpia kehossani on lähemmäs tuhat (aloitin 6vuotiaana satuttamaan itseäni)

Nyt olen reilu kolmekymppinen ja terapian ja lääkityksen avulla päässyt traumoistani yli ja voin paremmin kuin ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on viitisentoista vuotta vanhoja arpia, joita en mitenkään peittele. Minua ei haittaa jos niistä kysytään, korkeintaan jos joku hyvänpäiväntuttu, jota ei kunnolla edes tunne, utelisi niistä, pitäisin vähän outona tyyppinä. Hyvä kaveri voi aivan hyvin kysyä, ja jos olisi tunnettu pitkään, tuntuisi oudommalta vältellä aihetta kuin puhua siitä.

Ainoa mikä minua noissa arvissa ahdistaa, on se kun koiraani silittävät lapset joskus kyselevät niistä. Heille ei oikein voi kertoa mistä ne ovat tulleet, ja jotkut lapset jäävät jankuttamaan asiaa kun kerron satuttaneeni itseni nuorena ("miten?? mutta MIHIN??") ja pari kertaa on jopa joku lapsi tarrautunut käsivarteen pällistelläkseen arpiani oikein läheltä.

Itse peittelen niitä viimeiseen asti etenkin lasten seurassa. Juuri tämän takia. Lapset kyselee ja jankuttaa.

Tuo "kaaduin kasvihuoneen lasin läpi kompastuttuani kissaan/kurpitsaan" -tekosyy on käytettävissä. Uskon lasten hyväksyvän sen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka suomalaista. Kannetaan vain kaikki synkkä, vaikea ja raskas yksin sisällämme eikä puhuta mistään sellaisesta koska kiinnostus ja jakaminen ovat ne asiat jotka ihmisen hajottaa. Right.

Mutta jos asia on ollutta, käsiteltyä ja mennyttä, mitä hyötyä on alkaa kaivelemaan niitä asioita vain siksi, että joku uusi tuttavuus ei osaa hillitä uteliaisuuttaan?

Tuoreet arvet on oma juttunsa, aloituksessa puhuttiin vanhoista.

Ap puhuu ystävästä eikä uudesta tuttavuudesta. Ihmistä ei voi tuntea tuntematta hänen menneisyyttään - toki juuri tämän asian tietäminen ei sitä ratkaise, mutta miksi ei? Jos tietäisit ystävän asuneen sijaisperheessä, etkö koskaan kysyisi siitä mitään? Jos tietäisit ystävän olevan kotoisin ulkomailta, etkö koskaan kysyisi mistä hän tuli ja mikä tänne toi? Jos tietäisit ystävän viettäneet paljon aikaa sairaalassa lapsena, etkö koskaan kysyisi mikä hänellä oli? Minusta ne on ihan luontevia asioita kysyä ystävältä jossain vaiheessa ystävyyttä, toki kunnioittaen sitä haluaako ystävä vastata.

Aavee paskan m o del-la taitaa olla kanssa viiltelyarpia ja mt ongelmia taustalla kun pitää täysin asia sisältöinen ja tosi kommentti poistaa.

Vierailija kirjoitti:

Aavee paskan m o del-la taitaa olla kanssa viiltelyarpia ja mt ongelmia taustalla kun pitää täysin asia sisältöinen ja tosi kommentti poistaa.

Täysin normaalia.

Mulla on jääny nuoruudesta pari viiltelyarpea. Aina kun joku yllättäen kysyy mitä ne on niin meen hämilleni ja vastaan että en tiiä. En siis halua että kukaan kysyis, enkä halua puhua niistä.

Kuten moni on jo sanonutkin se riippuu täysin siitä kuka sitä asiaa kysyy. Jos se on joku puolituttu tai ei niin läheinen ihminen tai vaikkapa joku juoruileva/muista pahaa puhuva työkaveri niin miksi ihmeessä kertoisin. Itse ainakin mietin myös sitä miksi se kyseinen ihminen tahtoo tietää, onko kyseessä empatia ja aito kiinnostus minuun/menneisyyteeni vai ihan vaan tarve saada muiden salaisuuksia esille, päteä, kauhistella tai muuta turhaa. Ystävät ja perhe ovat eri asia kuin joku satunnainen tuttu, tuskin kukaan avautuu omasta elämästään syvällisesti kaikille mahdollisille ihmisille. Ystävän kysyessä ymmärrän motiivin, halun tutustua minuun paremmin ja tietää menneisyydestäni jolloin se on aina molemmin puolista. Mutta jos vaikka joku työkaveri jonka kanssa en työskentele enkä ole läheinen mutta törmätään silloin tällöin kahvihuoneessa tai joku lyhyellä kurssilla oleva kurssikaveri jota et tulee enää koskaan näkemään, utelevat arvistani niin en näe mitään syytä kertoa. Mitä se ihminen sillä tiedolla tekee, ihminen jonka kanssa en ole läheinen? Lisäksi sekin on aika tärkeää missä tilanteessa sitä kysyy. On todella kiusallista kun ympärillä on paljon ihmisiä eikä haluaisi että he kuuntelevat siinä vieressä.