Saako viiltelyarvista kysyä?

"Hei kun sulla on noita arpia käsissä. Haluisitko kertoa mistä ne on tulleet. Jos et halua, se on ihan jees, ihmettelin vain."

Ja sitten olet hiljaa ja kuuntelet.

Voit siis kysyä. Yritä olla vakavalla naamalla, ei tuomitseva, ei ällistynyt. Olet vain hiljaa ja kuuntelet.

Jos hän ei niitä mitenkään peittele, niin voithan sopivan rauhallisessa tilanteessa kahdestaan ollessa kysyäkin.

Älä kysy. Ne ovat sen verran henkilökohtainen juttu useimmille, ettei ne todellakaan kuulu utelijoille. Mennyttä, jonka voi antaa olla. Uaeimmat toivovat, ettei jälkiä huomata, mutta niiden alituinen peittelykin on ärsyttävää. Sitä haluaa vain jatkaa elämää ilman, että se pyörii arpien ympärillä.

Mitä edes kysyisit? "Ootko viillellyt???" Eikö se ole itsestäänselvää? "Miksi viiltelit?" Vaaditko useinkin ihmisiä tuosta vaan kertomaan kipeimpiä ja traumaattisimpia muistojaan?

Anna. Olla.

Mulla on niitä kans. En loukkaantuisi jos ystäväni niistä kysyisi jos kiinnostaa voisin kertoa nuoruuteni masennuksesta

Itselläni jälkiä on vain reisissä, ja vaihtoehtoni ovat, etten käytä shortseja enää ikinä, tai käytän ja toivon ettei kukaan Utelias Ap koe niitä asiakseen. Jos joku kysyy, en vastaa. Tahditonta udella tuollaisia.

Käsivarsien jäljet ovat vielä vaikeampia peittää, varsinkaan tämän kesän helteissä.

Kysymisessä on aina riskinsä, koskaan kun ei voi tietää, miten se toinen reagoi. Itse olen kerran kysynyt yhdeltä nuorelta naiselta, miksi sun on pitänyt tehdä nuo? Haluatko jutella?

Ja hän halusi, oli todella kiitollinen, että joku uskalsi välittää hänestä. 

Vierailija kirjoitti:

Itselläni jälkiä on vain reisissä, ja vaihtoehtoni ovat, etten käytä shortseja enää ikinä, tai käytän ja toivon ettei kukaan Utelias Ap koe niitä asiakseen. Jos joku kysyy, en vastaa. Tahditonta udella tuollaisia.

Käsivarsien jäljet ovat vielä vaikeampia peittää, varsinkaan tämän kesän helteissä.

Ei uteluihin tarvitsekaan vastata. Voit sanoa, ettet halua puhua asiasta. Sinulla on siihen oikeus.

Toisella ihmisellä on myös oikeus kysyä mitä haluaa. Mutta hän ei saa jäädä jankkamaan ja kunnioittaa pyyntöä ettei asiasta puhuta.

Minulla on myös arpia, peittelin niitä vuosia, kunnes totesin, että se loppuu nyt. En ole moniin vuosiin peitellyt jälkiä ja jos joku niistä kysyy, vastaus riippuu kysyjästä. Esim. anoppi, joka on aina ollut aivan kammottava minulle, hänelle vastaan vain jotakin typerää tai ympäripyöreää. Jos ystävä kysyisi, voisin kertoakin asiasta. Arpia nekin ovat vain muiden joukossa. 

Minä en pystynyt suhtautumaan normaalisti opiskelukaveriin, jolla oli arpia. Olisi varmasti ollut parempi kysyä, kuin pohtia vuosikausia, että mikähän tuollakin on, kun se viiltelee. Ärsytti myös kaikki heikon itsetunnon ilmenevät hänessä, sillä olen tottunut siihen, että itsensä puolia on elämässä osattava pitää, vaikka olisi vaikeampaakin. En saanut tuntumaa hänen persoonallisuuteensa. Oliko hän vahva vai heikko ihmisenä? En tiedä. Jäi valju ja väritön kuva.

Vierailija kirjoitti:

Minä en pystynyt suhtautumaan normaalisti opiskelukaveriin, jolla oli arpia. Olisi varmasti ollut parempi kysyä, kuin pohtia vuosikausia, että mikähän tuollakin on, kun se viiltelee. Ärsytti myös kaikki heikon itsetunnon ilmenevät hänessä, sillä olen tottunut siihen, että itsensä puolia on elämässä osattava pitää, vaikka olisi vaikeampaakin. En saanut tuntumaa hänen persoonallisuuteensa. Oliko hän vahva vai heikko ihmisenä? En tiedä. Jäi valju ja väritön kuva.

Tämä liittyi aloitukseen ehkä 2 %.

Vierailija kirjoitti:

Minä en pystynyt suhtautumaan normaalisti opiskelukaveriin, jolla oli arpia. Olisi varmasti ollut parempi kysyä, kuin pohtia vuosikausia, että mikähän tuollakin on, kun se viiltelee. Ärsytti myös kaikki heikon itsetunnon ilmenevät hänessä, sillä olen tottunut siihen, että itsensä puolia on elämässä osattava pitää, vaikka olisi vaikeampaakin. En saanut tuntumaa hänen persoonallisuuteensa. Oliko hän vahva vai heikko ihmisenä? En tiedä. Jäi valju ja väritön kuva.

Onko sinun vaikea hyväksyä omia heikkouksina pitämiäsi ominaisuuksia? Nimittäin jos oma itsetunto on kunnossa, suhtautuu toisten ongelmiin empaattisesti, ei tuomitsevasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni jälkiä on vain reisissä, ja vaihtoehtoni ovat, etten käytä shortseja enää ikinä, tai käytän ja toivon ettei kukaan Utelias Ap koe niitä asiakseen. Jos joku kysyy, en vastaa. Tahditonta udella tuollaisia.

Käsivarsien jäljet ovat vielä vaikeampia peittää, varsinkaan tämän kesän helteissä.

Ei uteluihin tarvitsekaan vastata. Voit sanoa, ettet halua puhua asiasta. Sinulla on siihen oikeus.

Toisella ihmisellä on myös oikeus kysyä mitä haluaa. Mutta hän ei saa jäädä jankkamaan ja kunnioittaa pyyntöä ettei asiasta puhuta.

Miksi udella asiasta, johon ihminen ei voi enää vaikuttaa mitenkään, asiasta johon tietää liityvän synkkiä ja rankkoja muistoja? Arvet vain valitettavasti pysyvät, vaikka niiden syynä olleet ongelmat lähtisivät. Antaisitte olla, kuten joku jo sanoi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pystynyt suhtautumaan normaalisti opiskelukaveriin, jolla oli arpia. Olisi varmasti ollut parempi kysyä, kuin pohtia vuosikausia, että mikähän tuollakin on, kun se viiltelee. Ärsytti myös kaikki heikon itsetunnon ilmenevät hänessä, sillä olen tottunut siihen, että itsensä puolia on elämässä osattava pitää, vaikka olisi vaikeampaakin. En saanut tuntumaa hänen persoonallisuuteensa. Oliko hän vahva vai heikko ihmisenä? En tiedä. Jäi valju ja väritön kuva.

Onko sinun vaikea hyväksyä omia heikkouksina pitämiäsi ominaisuuksia? Nimittäin jos oma itsetunto on kunnossa, suhtautuu toisten ongelmiin empaattisesti, ei tuomitsevasti.

En ole ylläoleva, mutta minä luin rivien välistä sen, että asiasta keskustelu olisi syventänyt kaveruutta.

Mulla on arpia. Multa voi kysyä tietyissä olosuhteissa. Ne ovat:

-Kukaan muu ei varmasti kuule

-Et odota vastausta

-Selvästi teet sen, koska välität, etkä nöyryyttääksesi mua

-Olet tarjonnut mulle jotain alkoholipitoista juotavaa (tämä ei päde kaikkiin. Itse sanon selvin päin menneeni kasvihuoneen seinän läpi kompastuttuani kissaan tai tulleeni ufojen dissektoimaksi. Yleensä)

-Olet valmis puhumaan omista kipupisteistäsi. Jaa ensin joku oma juttusi. Tällöin lähdetään samalta tasolta. Jos odotat mun laskevan mun sosiaalisen kilpeni, sun on laskettava omasi.

Harvemmin arvistaan haluaa puhua. Oikeasti niistä on niin tuskallisen tietoinen, että itse ainakin huomaan, jos joku vilkuilee niitä. Mä piilottelen niitä suurimman osan ajasta ja jos ne on näkyvillä, se johtuu aina olosuhteista.

Jos arvet on tuoreita ja jos ihminen on hyvin nuori, kannattaa ehkä ottaa enemmän riskejä. Tosin siinä vaiheessa niitä piilottelee todella tarkkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni jälkiä on vain reisissä, ja vaihtoehtoni ovat, etten käytä shortseja enää ikinä, tai käytän ja toivon ettei kukaan Utelias Ap koe niitä asiakseen. Jos joku kysyy, en vastaa. Tahditonta udella tuollaisia.

Käsivarsien jäljet ovat vielä vaikeampia peittää, varsinkaan tämän kesän helteissä.

Ei uteluihin tarvitsekaan vastata. Voit sanoa, ettet halua puhua asiasta. Sinulla on siihen oikeus.

Toisella ihmisellä on myös oikeus kysyä mitä haluaa. Mutta hän ei saa jäädä jankkamaan ja kunnioittaa pyyntöä ettei asiasta puhuta.

Miksi udella asiasta, johon ihminen ei voi enää vaikuttaa mitenkään, asiasta johon tietää liityvän synkkiä ja rankkoja muistoja? Arvet vain valitettavasti pysyvät, vaikka niiden syynä olleet ongelmat lähtisivät. Antaisitte olla, kuten joku jo sanoi.

Ymmärtämisen vuoksi. Empatian lisäämisen vuoksi. Sitä kutsutaan ystävyydeksi.

Tietysti kenenkään randomin ei kuulu kysellä.

En menisi kysymään keneltä tahansa kaverilta, mutta läheiseltä ystävältä olisi pakko joskus kysyä, olisi tosi outoa ylläpitää tuollaisia tabuja läheisessä ihmissuhteissa.

"Haluatko joskus kertoa noista?"

Jos ei halua niin ok.

Tapaan työssäni päivittäin ihmisiä jotka viiltelevät tai ovat viillelleet. Läheisten tyhmän esittäminen (ettei näe virtahepoa olohuoneessa) tuntuu satuttavan enemmän kuin urpot utelevat ulkopuoliset.

Vierailija kirjoitti:

-Olet valmis puhumaan omista kipupisteistäsi. Jaa ensin joku oma juttusi. Tällöin lähdetään samalta tasolta. Jos odotat mun laskevan mun sosiaalisen kilpeni, sun on laskettava omasi.

Tämä on niin hyvä huomio. Sitä ollaan niin helposti kyselemässä muiden henkilökohtaisia asioita arpien perusteella, mutta kuinka valmiita oltaisiin itse jakamaan tarinaa siitä, kun on ollut syvimmällä pohjalla, pyörinyt itseinhossa ja toivonut kuolemaa - varsinkaan kun ne jutut on jättänyt jo taakse?

Vierailija kirjoitti:

En menisi kysymään keneltä tahansa kaverilta, mutta läheiseltä ystävältä olisi pakko joskus kysyä, olisi tosi outoa ylläpitää tuollaisia tabuja läheisessä ihmissuhteissa.

"Haluatko joskus kertoa noista?"

Jos ei halua niin ok.

Tapaan työssäni päivittäin ihmisiä jotka viiltelevät tai ovat viillelleet. Läheisten tyhmän esittäminen (ettei näe virtahepoa olohuoneessa) tuntuu satuttavan enemmän kuin urpot utelevat ulkopuoliset.

Tuo on tietysti eri juttu jos jäljet ovat tuoreita, mutta aloituksessa kyse oli vanhoista arvista.

Opettelin luottamaan itseeni, voittamaan pelkoni, hakemaan paikkaani opiskelemalla, työelämässä ja vapaa-ajallani, ihmissuhteissani. Opin olemaan itsenäinen. Opin suojaamaan itseäni, vaikka se ei aina miellyttänytkään muita tai vaikka olisin kokenut sen vuoksi yksinäisyyttä. Valitsin seurani huolella. Jaksoin yksinäisen vaellukseni. Opin rakastamaan parisuhteessa. 

Ärsytti nähdä nuori, mutta kuitenkin jo aikuinen, jolla ei vieläkään ollut hyvää ryhtiä. Ärsytti nähdä, että minäkin olisin voinut jäädä sellaiseksi, mutta enpä jäänytkään, vaan taistelin. Luotin, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, minullakin. Olisin tahtonut potkia häntä persuuksille, jaloilleen, mutta en voinut, koska arvet ja puhumattomuus!

9.

-