Lue keskustelun säännöt.
Miehet: miltä tuntui katsella vierestä synnytystä?
03.09.2018 |
Mitä tunteita se herätti?
Kiinnostaisi kuulla mitä ajatuksia miehen päässä pyörii kun oma nainen pusertaa uutta ihmistä maailmaan.
Kommentit (38)
Jos suoraan sanon niin aika pitkästyttävää enimmän aikaa. Ja se loppu sitten turhauttavaa, kun ei minusta siinä mihinkään ollut. Kunhan hengailin paikalla kun vaimo ja kätilö tekee työt. Ja se huuto, teki pahaa. En kokenut edes mitään huikeita fiiliksiä kun se beibi sitten lopuksi laskettiin käsivarsilleni, vaikka nyt vähän vanhempana se on minulle tärkein asia maailmassa. Vaimon jalkoväliä suorastaan välttelin katsomasta, onneksi ei tarvinnutkaan kun lähinnä pääpuolessa istuin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein osaa sanoa. Istuin puhisevan naisen vieressä ja jotenkin löin pääni sairaalan yöpöytään ja ai samperi se teki kipeää!
t: Ross Geller
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olihan siinä aika avuton olo kun mitään ei voi itse tehdä.
Ei kai jos alkuasenne on tuo ja sehän se on kun niin aina väitetään. Minäkin luulin niin ja esikoisen kohdalla tein ihan liian vähän vaikka silloin teinkin kaiken sillä tiedolla mikä käytössä oli. Silloinkin sekä puoliso, että kätilö kyllä kiitteli miten paljon olin avuksi.
Toiseen synnytykseen valmistauduin. Kävin ihan Aksyn kurssillakin. Ja pystyin tekmään jo paljon enemmän. Vyöhyketerapiaa, kipupistemanipulaatiota, hengityksen ja etenkin äänenkäytön ohjausta. Hommasin tenssin vuokralle, autoin sen käytössä. Tuin ponnistusasennon etsimisessä ja kellotin supistusten kestoa ja väliä niin ettei puolisoa tarvinnut häiritä kyselemällä niistä. Annoin mehua, pyyhin otsaa, olin ihan kirjaimellisesti tukena.
Ja kolmas me synnytettiin yhdessä. Kumpikin meistä koki sen niin.
Jokainen synnytys on ollut etuoikeus, käsittämätön kokemus. Puoliso on aina tahtonut synnyttää lääkkeettömästi ja sen hyväksyminen on välillä ollut sitä kipua katsellessa vaikea. Toisaalta hän on synnyttäessään upea, vaistonvarainen ja ihan jossain omassa maailmassaan. Kauniskin. On ihan käsittämättömän hienoa olla siinä mukana.
Ja kyllä se syntymä on ihme. Se kokemus on ihmeellinen. Synnytyssalissa elämä on jotenkin enemmän elossa kuin missään muualla.
No voi vttu sentään, mistä elokuvasta tipahdit pois oikeaan maailmaan? Onnea vaan teille kaikille kuitenkin. Täydellistä=DDD
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
aikamoisia mulkeroita vastailemassa muutamaa asiallista kommenttia lukuunottamatta
Nämä mulqvistit pitäisi kuohita, prkl!!
Ei pitäisi. Ne kärsivät luonteestaan ja käytöksestään eniten kuohitsemattomina. Halut ja tarpeet on, mutta ei ikinä mahdollisuutta päästä niitä tyydyttämään. Paitsi tietenkin omin kätösin.
Olin siinä suurimman osan aikaa vaimoni kanssa yhteisessä kuplassa, jonka aina välillä joku rikkoi. Eli en mielestäni katsonut synnytystä sivusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olihan siinä aika avuton olo kun mitään ei voi itse tehdä.
Ei kai jos alkuasenne on tuo ja sehän se on kun niin aina väitetään. Minäkin luulin niin ja esikoisen kohdalla tein ihan liian vähän vaikka silloin teinkin kaiken sillä tiedolla mikä käytössä oli. Silloinkin sekä puoliso, että kätilö kyllä kiitteli miten paljon olin avuksi.
Toiseen synnytykseen valmistauduin. Kävin ihan Aksyn kurssillakin. Ja pystyin tekmään jo paljon enemmän. Vyöhyketerapiaa, kipupistemanipulaatiota, hengityksen ja etenkin äänenkäytön ohjausta. Hommasin tenssin vuokralle, autoin sen käytössä. Tuin ponnistusasennon etsimisessä ja kellotin supistusten kestoa ja väliä niin ettei puolisoa tarvinnut häiritä kyselemällä niistä. Annoin mehua, pyyhin otsaa, olin ihan kirjaimellisesti tukena.
Ja kolmas me synnytettiin yhdessä. Kumpikin meistä koki sen niin.
Jokainen synnytys on ollut etuoikeus, käsittämätön kokemus. Puoliso on aina tahtonut synnyttää lääkkeettömästi ja sen hyväksyminen on välillä ollut sitä kipua katsellessa vaikea. Toisaalta hän on synnyttäessään upea, vaistonvarainen ja ihan jossain omassa maailmassaan. Kauniskin. On ihan käsittämättömän hienoa olla siinä mukana.
Ja kyllä se syntymä on ihme. Se kokemus on ihmeellinen. Synnytyssalissa elämä on jotenkin enemmän elossa kuin missään muualla.
No voi vttu sentään, mistä elokuvasta tipahdit pois oikeaan maailmaan? Onnea vaan teille kaikille kuitenkin. Täydellistä=DDD
Kiitos, vaikka havaitsenkin tässä krittiikkiä.
Mutta on minusta väärin kertoa miehille, että ”ei siinä mitään voi” ja siten viedä mahdollisuus mihinkään muuhun kuin sivustaseuraajan osaan. Kun mies voi tehdä vaikka mitä ja siitä on syytä olla tietoinen. Silloin voi tehdä valinnan paljonko osallistuu. Se on ok, ettei kaikki halua muuta roolia kuin sivustaseuraajan, mutta ihan varmasti osa isistä tahtoo olla oikeasti mukana ja läsnä lapsensa suntymässä eikä vain samassa huoneessa.
Lätinä siitä, ettei mitään voi tehdä on vain haitallinen itseään toteuttava profetia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisessä ei ollut ongelmaa vaikka ahdisti se kun ei voinut auttaa siihen kipuun. Toisella kerralla tajusin että mies on vaan tiellä siinä kohtaa kun homma alkaa tosissaan ja en suosittele kenellekkään olla paikalla lopussa. Napanuoran leikkasin molemmilta ja jotain se nuppiin teki kun loppu halut sitten nihin aikoihin yli vuodeksi. Periaatteessa ihan hyvä nähdä mitä se on mutta en silti ymmärrä miksi siellä pitää olla. Kaunista se ei ole.
Olisiko vaikka siksi, että synnyttäjällä olisi tukea tutusta henkilöstä? Ei se minustakaan naisena mitenkään kaunista tai kivaa ollut, mutta valitettavasti kuulun siihen sukupuoleen, joka ei saa poimia lapsenhankinnasta vain haluamiaan osia.
Jep, vaimoni sano kyllä että lähinnä kätilö ja hoitajat olivat se tuki sinä viimeisen tunnin aikana, minun ilokaasun anto ja vesimuki ei ollut se juttu kuin alussa. Ja ei sen kai kaunista tarvitse ollakkaan ja sen tiedostaa kyllä, mutta pitää sitten hyväksyä sen puolisonkn päässä tapahtuvat asiat tämän jälkeen.
Olisipa miehellä mennytkin halut edes muutamaksi kuukaudeksi, mutta ei edes kuukaudeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se juuri miltään tuntunut, luonnollinen tapahtuma.
Tykkäsin katsoa, oli ihan kiva fiilis kun vaimo kärsi. ;D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lähinnä jännitti, tärkeä hetki perheessä ja ensikohtaaminen vauvan kanssa. Osittain semmonen avuton olo, kun mitään muuta ei vaimon hyväksi voi tehdä kuin pidellä kädestä ja kannustaa jne.
Yksi mun miehen suurimpia rakkauden tekoja on ollut, kun hän on synnytyksissä ollut pitämässä kädestä, silittämässä hiuksia ja kannustamassa. Juuri se apu, mitä niinä hetkinä olen kaivannut :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naisten kymppiä katsellessani kuulin, kun naiset kannustivat toisiaan huutaen: "Jaksaa, jaksaa!" Ei sitten ollutkaan hyvä taktiikka synnytyksessä...
Mä taas kannustin, että Hakkaa päälle!
Ei ollut Suomen lippua kylläkään mukana.
Vierailija kirjoitti:
Lehmien poikimisessa vasikkaa ollut kiskomassa ja koe olevani kovin hyödyksi sitten paikanpäällä ihmislapsella.
Paloitteletko jos on väärinpäin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kyllä kiinnostanut yhtään.
Rupes vielä yhdessä vaiheessa veri pakemaan päästä ja sai hoitsut tulla hoivaamaan mua.
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisessä ei ollut ongelmaa vaikka ahdisti se kun ei voinut auttaa siihen kipuun. Toisella kerralla tajusin että mies on vaan tiellä siinä kohtaa kun homma alkaa tosissaan ja en suosittele kenellekkään olla paikalla lopussa. Napanuoran leikkasin molemmilta ja jotain se nuppiin teki kun loppu halut sitten nihin aikoihin yli vuodeksi. Periaatteessa ihan hyvä nähdä mitä se on mutta en silti ymmärrä miksi siellä pitää olla. Kaunista se ei ole.
Synnytys on pitkä ja kivulias tapahtuma eikä kiireisinä aikoina kätilö ehdi koko aikaa päivystämään vierellä. Esikoisen syntyessä olisin joutunut olemaan pitkän aikaa yksin enkä välttämättä olisi kuullut, jos kätilö olisi sanonut menevänsä muualle. Olisi ollut ihan kauheaa huomata, että tilanne muuttui eikä ketään näy missään. En olisi selvinnyt synnytyksestä ilman miehen apua. Jos mies olisi kieltäytynyt tulemasta mukaan syillä "mitä minä siellä teen" ja "siellä on varmasti tylsää", niin se parisuhde olisi päättynyt siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäisessä ei ollut ongelmaa vaikka ahdisti se kun ei voinut auttaa siihen kipuun. Toisella kerralla tajusin että mies on vaan tiellä siinä kohtaa kun homma alkaa tosissaan ja en suosittele kenellekkään olla paikalla lopussa. Napanuoran leikkasin molemmilta ja jotain se nuppiin teki kun loppu halut sitten nihin aikoihin yli vuodeksi. Periaatteessa ihan hyvä nähdä mitä se on mutta en silti ymmärrä miksi siellä pitää olla. Kaunista se ei ole.
Synnytys on pitkä ja kivulias tapahtuma eikä kiireisinä aikoina kätilö ehdi koko aikaa päivystämään vierellä. Esikoisen syntyessä olisin joutunut olemaan pitkän aikaa yksin enkä välttämättä olisi kuullut, jos kätilö olisi sanonut menevänsä muualle. Olisi ollut ihan kauheaa huomata, että tilanne muuttui eikä ketään näy missään. En olisi selvinnyt synnytyksestä ilman miehen apua. Jos mies olisi kieltäytynyt tulemasta mukaan syillä "mitä minä siellä teen" ja "siellä on varmasti tylsää", niin se parisuhde olisi päättynyt siihen.
Tämä. Esikoisen syntyessä olimme sen 16 h jokseenkin keskenämme. Kätilö kurkkasi vaan silloin tällöin, että kaikki on ok. Itse olin väsymyksen kivun ja ilokaasun yhdistelmästä niin sekaisin, etten ymmärtänyt juuri mitään esim kätilön ohjeista. Mies tsemppasi ja selitti. Tokan synnytyksessä synnytyssalin yhteyteen oli juuri saatu vesiallas, mutta siellä ei ollut mitään ripoja tai hälytyskelloa. Kun lapsi alkoi yhtäkkiä syöksyä maailmaan mies hälytti apua ja kalasti minut ylös sieltä kylvystä.
Vierailija kirjoitti:
aikamoisia mulkeroita vastailemassa muutamaa asiallista kommenttia lukuunottamatta
No mitäpä veikkaat onko nuo miehiä?
Ei kai jos alkuasenne on tuo ja sehän se on kun niin aina väitetään. Minäkin luulin niin ja esikoisen kohdalla tein ihan liian vähän vaikka silloin teinkin kaiken sillä tiedolla mikä käytössä oli. Silloinkin sekä puoliso, että kätilö kyllä kiitteli miten paljon olin avuksi.
Toiseen synnytykseen valmistauduin. Kävin ihan Aksyn kurssillakin. Ja pystyin tekmään jo paljon enemmän. Vyöhyketerapiaa, kipupistemanipulaatiota, hengityksen ja etenkin äänenkäytön ohjausta. Hommasin tenssin vuokralle, autoin sen käytössä. Tuin ponnistusasennon etsimisessä ja kellotin supistusten kestoa ja väliä niin ettei puolisoa tarvinnut häiritä kyselemällä niistä. Annoin mehua, pyyhin otsaa, olin ihan kirjaimellisesti tukena.
Ja kolmas me synnytettiin yhdessä. Kumpikin meistä koki sen niin.
Jokainen synnytys on ollut etuoikeus, käsittämätön kokemus. Puoliso on aina tahtonut synnyttää lääkkeettömästi ja sen hyväksyminen on välillä ollut sitä kipua katsellessa vaikea. Toisaalta hän on synnyttäessään upea, vaistonvarainen ja ihan jossain omassa maailmassaan. Kauniskin. On ihan käsittämättömän hienoa olla siinä mukana.
Ja kyllä se syntymä on ihme. Se kokemus on ihmeellinen. Synnytyssalissa elämä on jotenkin enemmän elossa kuin missään muualla.