Lue keskustelun säännöt.
Luulin jo olevani sinut pojan homouden kanssa, mutta näköjään en
31.08.2018 |
Poika 17v, kertoi homoudestaan jo melkein vuosi sitten ja ajattelin silloin, että ei se mitään, rakastan poikaa sellaisena kuin hän jne. Nyt on löytynyt ensimmäinen poikaystävä ja poika lähti tämän luokse yökylään. Olen hirveä ihminen, en voi sille mitään että puistattaa ajatella poikaani toisen pojan/miehen kanssa nyt, kun se poikaystävä on todella olemassa ja olen tavannutkin hänet. Pitääkö lyödä pää seinään, vai millä saan itseni järkiini?
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on myös oikeus olla surullinen poikasi valinnan takia.
No mitäs sitten jos alapeukutatte? Ei ole oikeutta olla surullinen? Niinkö?
Miksi edes pitäisi olla surullinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikään kertomassasi ei viittaa siihen, että olisit hirveä ihminen tai että sinulla olisi aihetta inhota itseäsi. Olen itse seksuaalivähemmistöön kuuluva miehenalku ja voin kokemuksesta kertoa, että ne hirveät ihmiset eivät koskaan myönnä edes sitä mahdollisuutta, että asenteissa voisi olla jotain korjattavaa. :D
Hyvä nyrkkisääntö!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on myös oikeus olla surullinen poikasi valinnan takia.
No mitäs sitten jos alapeukutatte? Ei ole oikeutta olla surullinen? Niinkö?
Miksi edes pitäisi olla surullinen?
Ei pidä olla. Mutta jos on, niin on... eikä se poistu sillä, että ajattelee, että "ei pitäisi". Päinvastoin, tunteiden kieltäminen usein vain vahvistaa niitä.
Itse olen surullinen esimerkiksi siitä, että sisareni lapset ovat kasvaneet todella urbaaneiksi lapsiksi. Suru liittyy siihen, että en voi ymmärtää heitä yhtä syvällä tasolla kuin ihmistä, joka rakastaa liikkua luonnossa. Silti heillä on täysi oikeus olla mitä ovat ja tämä suru on vain minun omaa suruani.
-eri
Voihan se olla molempiakin. Osittain tyhjän pesän syndroomaa, osittain liittyä siihen, että jollain tasolla pojan homous kaihertaa.